Runoilija Esther Helmiä lähetti arvosteltavaksi runokokoelmansa Herkin liidoin sinisiipi, ja olen sitä tässä muutaman päivän ajan lueskellut.
Luontorunous ei nyt yleensä ole suosikkilajityyppini mutta onhan sitä hieman tullut luettua, ja lajityypin tapaan runot ovat varsin lyhyitä, usein tiiviisiin välimerkittömiin parisäkeisiin jaoteltuina. Havainnointia väritetään runsailla kielikuvilla ja usein tavoitellaan eräänlaista herkkyyden ja haurauden tunnelmaa...joskin tässä tunnutaan menevän liiallisuuksiin.
En ole yleensä kovin kielikeskeinen lukija ja runous nyt yleensä sallii suurempia vapauksia tiukan kieliopillisesta oikeellisuudesta mutta tässä tapauksessa syntaksia horjutettiin usein niin paljon että ajatukset karkasivat ja katkeilivat kohtuuttoman usein ja yleensä takerruin juuri kieleen ja rakenteeseen.
En ole asiaa niin aiemmin ajatellut runouden yhteydessä mutta välimerkit toisivat jämäkkyyttä rakenteeseen ja niiden poisjättäminen vaatii vuorostaan että syntaksi on tiukkaa, mutta tässä on turhan paljon lauseita jotka eivät ala mistään eivätkä päädy mihinkään ja verbejä jotka viittaavat tyhjään. E-infinitiiviä on käytetty muutenkin maneeriksi asti mutta erityistä hämmennystä aiheuttivat kohdat joissa oli vain subjekti ja e-infinitiivi eikä sitten mitään muuta (esim. "kyynel vaaroja uhmaten"), tässä kohtaa ainakin tämä lukija ihmettelee että lause jää roikkumaan ilmaan.
Kun vielä sanajärjestystä käänneltiin aika vapaasti (joskus tuntui että tarpeettomankin usein), jotkut kielikuvat jäivät hyvin hämäriksi ja identtisestä taitosta huolimatta joskus runon otsikko oli osa runoa ja joskus erillinen, niin liian usein loppufiilis oli pöllämystynyt ja havainnot ja tunnelmat välittyivät kovin heikosti. Parissa alkupään runossa oli myös ongelmana että niiden sisältö tuntui jotenkin epäyhtenäiseltä, jylhien kuusien keskeltä siirryttiin yhdellä askeleella hiekkarannalle (ja taas lukija ihmettelee että missäköhän tässä oikein ollaan), mutta tämä ei sitten pitempään vaivannut.
Sinänsä sääli takertua näin paljon muotoon koska mukana oli pari toimivaakin runoa (ainakin "Sinä talvena" ja "Kerroinko jo" miellyttivät) ja muissakin on hyviä säkeitä ja ajatuksia. Mutta ilmaisu vaatii yhä työtä...
Hyytävät tuulet
repivät anorakkini rikki
sivulta tuuli jäinen teki tuhoa
arkuuttako minä tärisen
pohjolan karaistunut neito
ruususen untako nukuin
puhutko minulle ilmojen kieltä
tunnen kyllä viimasi
peloton olet matkallasi
en ole esteenä
älä vaikerrustani kuule
1 kommentti:
Kiitos että löysit aikaa ja jaksoit lukea kuitenkin tuon kokoelman loppuun asti, vaikka se noin huono olikin, virheineen, sanoineen, muotoineen.
Minulla on oma, ehkä huonokin tapa kirjoittaa, muokata sanoja ja rakennella omia lauseitani, päättyen ei mihinkään tai olemaan juuri ei mitään tai olemaan enemmän kuin sana onkaan.
Runoni eivät ole niitä helpoimpia luettavia. Tiedän sen toki itsekin.
"Herkän kyynel vaaroja uhmaten" niin, ei itku ole aina hyväksyttävää tai se tukahdutetaan.
Kiitän sinua arvioinnistasi ja toivotan hyvää joulua sinulle sekä uusia antoisempia, rikastuttavia lukuhetkiä uudelle vuodelle 2015!
Kiitos ja ystävällisesti
E.H
Lähetä kommentti