Tieteestä, sivistyksestä ja kielestä

Tieteen kielestä, suomenkielisestä popularisoinnista ja sivistyksestä on taas ollut juttua joten voisin minäkin avautua jotain aiheesta (en aihetta sen tarkemmin jäsentele, tämä on sekalaisista ajatuksista avautumista jossa aloitetaan alusta ja päädytään loppuun).

Tuossa vajaa vuosi sitten tein väitöskirjan, kielenä oli tottakai englanti, suomea en edes harkinnut. Tiedekunnalleni tyypilliseen tapaan tein artikkeliväitöskirjan, eli julkaisin tuloksiani vertaisarvioiduissa tiedelehdissä ja kokosin niistä sitten kirjan. Tässä päädytään jo kieliongelmiin: suomeksi ei julkaista yhtään lehteä jossa julkaistaisiin vertaisarvioituja kemian artikkeleja. Ja vaikka julkaistaisiin niin työtoverini joiden kanssa tutkimusta tein ovat kaikki ulkomaalaisia ja tutkimusala on kansainvälinen, samoin huomattava osa ihmisistä jotka voisivat potentiaalisesti olla kiinnostuneita tutkimuksistani. Tässä tilanteessa uuden tiedon suomeksi julkaiseminen olisi sama kuin ei julkaisisi ollenkaan.
Varsinaisen väitöskirjan kanssa oli sama ongelma, niin työn ohjaaja kuin esitarkastajat ja vastaväittäjä olivat kaikki ulkomaalaisia ja kun käytännössä kaikki pohjamateriaali on englanniksi niin suomenkielisen kirjan tekeminen olisi vaatinut reilusti ylimääräistä työtä, niin äidinkieleni kuin se onkin, kun olisi pitänyt selvittää kaikista erityistermeistä että onko niillä suomenkielistä käännöstä vai pitääkö keksiä itse ja muotoilla teksti niin että ne itsekeksityt termit aukeavat. Ja esitarkastajat ja vastaväittäjä olisi pitänyt valita kielen eikä asiantuntemuksen perusteella.

Olen sittemmin julkaissut suomenkielisen parin sivun tiivistelmän ammattilehdessä, jonka lukijakunnalla on jonkinlaista ymmärrystä luonnontieteistä, ja pitänyt sekalaisia esitelmiä sekalaisille seurueille, niin kollegoille kuin puhtaille maallikoillekin. Mikä on ihan hauskaakin, kun yleisö on kiinnostunutta, ja arvelen myös tulleeni kohtuullisesti ymmärretyksi kunhan vain rajaan aiheeni kunnolla ja puhumiseen on aikaa. Yleisenä ohjenuorana on että mitä kauempana kuulija on alalta niin sitä vähemmän voin puhua siitä mitä minä oikeasti teen ja sitä enemmän pitää puhua yleisistä ilmiöistä, mihin aihepiiriin työni noin suunnilleen liittyy. Mikä tuntuu usien aika hämmentävältä kun huomaa kuulostavansa siltä että on juuri ratkomassa maailman kaikkia ongelmia ihan itse, tai päätyy keskustelemaan "asiantuntijana" asioista jotka menevätkin reippaasti omien tietojen ulkopuolelle...
Valitettavasti kuitenkin se varsinainen työ keskittyy johonkin tiettyyn osa-alueeseen laajempia kokonaisuuksia, ja henkilö joka ei kykene hahmottamaan kokonaisuutta ei usein myöskään kykene ymmärtämään mihin ne tarkemmat tutkimusaiheet oikein liittyvät. Tätä voi testata vaikkapa lukemalla jonkin yliopiston väitöskirjojen otsikoita, suurin osa niistä kuulostaa täysin todellisuudelle vierailta akateemisilta puuhasteluilta tai nollatutkimuksilta. Suurin osa ei luultavasti sellaisia ole.
Popularisoinnissa on siis kyse aika lailla eri asiasta kuin varsinaisessa tieteen tekemisessä, ja vaikka joitain esimerkkejä onkin tieteentekijöistä jotka hallitsevat molemmat, taitaa tämä olla poikkeuksellista, eikä olekaan mitään syytä olettaa että hyvä tieteentekijä on automaattisesti myös hyvä popularisoija, silloinkin kun aikaa, energiaa ja kommunikaatiokanavia löytyisi. Ja aika, energia ja kommunikaatiokanavat eivät ole mitenkään itsestäänselvyys. Samasta asiasta puhui Jaakko Hämeen-Anttilakin tuoreimmassa Yliopisto-lehdessä, populaarien kirjojen kirjoittaminen on toinen työ jota tehdään vapaa-aikana.
Samalla voi todeta, että vaikka mahdollisia popularisointipuuhasteluita, joita tehdään iltaisin puhdetöinä tehtäisiinkin suomeksi, ja joidenkin erikoisalojen käyttökielenä se on yhä toimiva, niin laajasti katsottuna suomi ei ole tieteen kieli, eikä se auta vaikka kuinka sanottaisiin että kyllä sen pitäisi olla. "Pitäisi" ei ole tieteelliseen ajatteluun kuuluva termi. Ilman minkäänlaista tukea kauniit sanat eivät realisoidu kauniiksi teoiksi.

Tieteen popularisoinnissakin on omat ongelmansa. Monia hankalia käsitteitä, erikoistermejä ja kokonaisuuksia on mahdollista kyllä selvittää mutta se vaatii tilaa ja aikaa, ja tätä on turha odottaa medialta. Jos lähetysaikaa on minuutti niin on parempi pysyä hiljaa, ei tuossa ajassa saa sanottua mitään järkevää ja tuloksena on vain paha mieli. Oma lisätvistinsä tulee siitä jos tutkimusaihe ei ole sellainen akateemisessa norsunluutornissa tapahtuva todellisuudelle vieras puuhastelu vaan siihen liittyy vaikkapa poliittisia ulottuvuuksia, silloin ei ole mitään syytä olettaa että journalistin intresseihin kuuluu saada haastateltava kuulostamaan järkevältä, helposti päinvastoin (ja vaikka journalisti ei olisikaan vihamielinen, saattaa hän silti olla innokkaasti vääntämässä sanojasi omien näkemyksiensä mukaisesti).
Kiinnostunut yleisökin on välttämättömyys. Valitettavasti tunnen monia ajoittain ihan fiksujakin ihmisiä (siis muutenkin kuin omasta mielestään) joiden reaktio luonnontieteistä puhumiseen on tunkea sormet korviinsa ja lallattaa että eivät halua kuunnella (aiheesta olen avautunut ennenkin), ja minkäänlainen luonnontieteiden ymmärtäminen tai niitä kohtaan kiinnostuksen osoittaminen on täysin mahdotonta jos haluaa käydä sivistyneestä. Puhu sitten tällaisten ihmisten kanssa.

Yliopisto ja Akatemia näyttää pyrkivän siirtämään tutkimusta yhä enemmän välittömästi kaupallisesti hyödynnettävän suuntaan. Tässähän ei sinänsä ole mitään uutta, täälläpäin tutkimusta tehdään suurelta osin ulkopuolisen rahoituksen projekteissa johon voi yrittää ujuttaa mukaan myös ajoittaista tieteellistä ambitiota, mutta mitään perustutkimusta, sellaista jonka tuloksena on puhtaasti tieteellisen tiedon lisääntyminen, ei juuri harjoiteta koska ei sellaiseen saa rahaa mistään. Ja projektien juoksevat kulut ja mahdollinen ylijäämä imaistaan elättämään yhä kasvavaa hallintoa, joten turha luulla että niistä saisi jotain hyötyä.
Mahdollisuus kysellä ollaanko sivistysyliopistoa romuttamassa on ylellisyyttä, kyllä se meni jo ja jäljelle jää "mä oon vaan töissä täällä"-asenne.