Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä on kummitellut mielessä kirjana joka pitäisi kai joskus lukea, mutta tavallisesti tutustun kirjailijoihin mieluummin novellien ja pienoisromaanien kautta ja nyt kun käteen sattui pienoisromaani Kylä vaeltaa, niin piti kokeilla.
Julkaisuvuosi on 1944 ja teemat ajankohtainen, sota on ollut vallalla jo jonkin aikaa ja nyt pieni maalaiskylä Metsäkylä samoin kuin muutkin lähitienoot pitää evakuoida, aikaa puoli tuntia. Mukaan haalitaan karja ja vilja ja kirkonkirjat, mitä pystytään, sen sijaan vaivalloinen vanha isäukko kuulemma kuoli juuri sopivasti tänä aamuna niin ei tullut mukaan.
Varsinaista tarinaa tässä ei ole, luvut ovat lyhyitä ja kylän ihmisistä tehdään lyhyitä vinjettejä, suurinta osaa ei edes nimetä. Pastorin silmin seurataan tapahtumia ja tämän tyttären Lauran ajatuksia seurataan useampaan otteeseen. Pääpaino on evakkovaelluksen ja maaseudun lyyrisessä kuvauksessa, pitkät lauseet vaeltavat, kolmea pistettä ja toistoa käytetään ja viljan ja muun ruoan teema hallitsevat.
Ajoittain tuli mieleen aiemmin lukemani Aino Kallaksen novellit.
Lukihan tämän ja oli tässä paikka paikoin hienoakin tekstiä mutta olisin minä vähän enemmänkin voinut lukea ihmisistä ja elämistä (tai ehkä tämä olisi sitten ollut liian synkkä kirja).
Viljameri vaeltaa...sotaa pakenevan talonpojan leipä kerjää maantiellä. Linnut saattavat sitä pilvenä, leipä vaeltaa...kas kulkuetta: miehiä, naisia, lapsia ja karjaa, vietetäänkö uskonnollista juhlaa vai seuraako kulkue lippua? Vilja on lippu, kumartakaa päänne, kumartakaa, vilja kulkee ohitse, raskaissa kuormissa vaeltavat jykevät säkit ohitse. Kumartakaa, kunnioittakaa viljaa, katsokaa miten ihmiset seuraavat sitä saattona, katsokaa miten linnut löytävät sen kuin meren.
Pitäjien vilja vaeltaa raskain, hitain kuormin hiljaisten talonpoikien pakolaiskulkueessa kunnioitettuna niinkuin äiti.
3 kommenttia:
Hämäläinen on nimenomaan lyyrinen kuvaaja kaikissa teksteissään.
Minä itse pidän kovasti Säädyllisestä murhenäytelmästä ja sen jatko-osasta Kadotettu puutarha. Niistäkin löytyy viljalti tätä luonnon ja muun ympäristön kuvausta, mutta myös päähenkilöiden mieliin mennään aika syvälle ja yksityiskohtaisestikin.
Säädyllinen murhenäytelmä ja Kadotettu puutarha ovat olleet jo nuoresta suuria suosikkejani. Suuri syy ihastumiseeni on juuri tuo runollinen kieli. Varsinkin tunteet tuntuvat välittyvän tuon kuvailevan kielen kautta erityisen vahvasti.
Voi olla, että lyhyessä tarinassa ei ole oikein kunnolla tilaa tuolle kerrontatavalle. Kauneus tulee juuri siitä vähän viipylevästä tunnelmoinnista.
Tämä voisi mennä jos olisi puhtaasti kielifiilistelijä ja kollektiivin tunnelma välittyi mutta tosiaan kun yksittäisiin ihmisiin oli käytetty ehkä sivu tai kaksi ja tarina tiivistyy kirjan nimen kahteen sanaan niin jäi tosiaan vähän välipalaksi, mutta Säädylliseen murhenäytelmään lienee aiheellista palata.
Lähetä kommentti