Marraskuun luetut

Samuel Delany - Hogg
Charles Dickens - Joululaulu
Yasutaka Tsutsui - The Girl Who Leapt Through Time
Pär Lagerkvist - Sibylla
William Gibson - Neurovelho

Carlo Levi - Christ Stopped at Eboli

Scott McCloud - Making Comics

Ei tälläkään kertaa mitenkään valtavia lukumääriä. Tai oikeasti sarjakuvia on tullut luettua paljon mutten nyt tähän niitä listaile...Ja sekalaisia tietokirjoja osaksi luettuna, osaksi selattuna, esim. se aikaisemmassa merkinnässä mainittu Suomen kansallisfilmografia osa 8 (niitä edellisiäkin osia on tullut selailua tässä viime kuukausina).

Monista luetuista on tullut myös kirjoitettua jo. Lagerkvististakin tulee varmaan kirjoitettua jossain vaiheessa, tarkoituksena on lukea koko neljän kirjan jatkumo.

Scott McCloudin kolmas sarjakuva-tietoteos on myös hyväksi havaittu. Ensimmäinen kirja, Understanding Comics, joka on suomeksikin ilmestynyt nimellä Sarjakuva - Näkymätön taide, on ehdottomasti suositeltava kaikille sarjakuvasta kiinnostuneille, siinä käsitellään taidemuodon historiaa ja teoriaa runsaasti mutta silti helposti omaksuttavasti, ja myöhemmissä kirjoissa oletetaan kirjan olevan tuttu.
Toinen kirja, Reinventing Comics, ei sitten niin hyvin toimi. Se keskittyy enemmän julkaisemiseen ja kustantamiseen, ja suuri paino annetaan nettisarjakuvalle ja sen julkaisumalleille. Tämä osuus ei ollut alun alkaenkaan kai ihan maailman realistisin ja digitaalijulkaisu on mennyt aika lailla omia latujaan, ja muutenkin kirjan sisältö on kiinnostava ehkä amerikkalaisen sarjakuvakentän sisältä katsottuna mutta eurooppalainen ja suomalainen sarjakuvakenttä on aika lailla eri...jotain kiinnostavia ideoita tässäkin on ja hyviä lukuvinkkejä tietysti, muttei paljoa menetä vaikka tätä ei lukisikaan.
Tämä kolmas osa onkin sitten taas askel parempaan suuntaan, tällä kertaa aiheena sarjakuvien tekeminen painottuen erityisesti kerrontateknisiin seikkoihin (niitä "näin piirrät ihmishahmon" oppaita yms löytyy muualta, nuo osuudet kirjassa pääasiassa skipataan). Ja vaikkei tekisikään sarjakuvia niin lukijallekin tämä antaa paljon, mukana on tutumpaa peruskamaa mutta myös joitain kiinnostavia "enpäs ole tullut ajatelleeksi"-huomioita.

Joulukuun lukemisiin kuuluu ainakin kirjabloggaajien joulukalenteri, jonka ensimmäinen luukku avautuu huomenna Tuolla toisen tähden alla ja yksi luukku löytynee aikanaan myös tästä blogista...

William Gibson - Neurovelho

On jotenkin outoa kuvata klassikoksi kirjaa, joka on alle 30 vuotta vanha, mutta William Gibsonin Neurovelho (julkaistu 1984) vetää vahvasti siihen suuntaan: se on eittämättä cyberpunkin, kokonaisen scifin alagenren lähtölaukaus ja on ollut vaikuttimena suurelle määrälle taideteoksia useissa eri medioissa, teoksia joista osa on merkittäviä myös itsessään eikä vain heikkoja kopioita.
Mikä vielä hämmentävämpää, Neurovelhon klassikkostatus oli paikallaan jo 1991 kun tämä Arto Häilän suomennos ilmestyi.
Mutta pidänkö minä tästä kirjasta? Nooh...

Periaatteessahan Gibsonin idea on yksinkertainen, otetaan ajan henkeen sopivaa scifimaailmaa (jossa ei enää paljoa lennellä tähtien välillä, henkilökohtainen elektroniikka on kasvavasti todellisuutta, punk ja futuristit tapahtui) ja levitetään paksu kerros kovaksikeitetyn dekkarin päälle. Koska jälkimmäinenhän tässä on rakenteena, ja kun sen lukeminen ei minulle ole ongelmatonta muutenkaan niin ei myöskään tässä muodossa.

Juonityyppi joka ei yleensä toimi minuun on sellainen "mennään paikkaan - tapahtuu jotain - mennään uuteen paikkaan - tapahtuu jotain - jne", tarina esitetään toisiaan seuraavina tapahtumina kuin helminauhassa, päähenkilö ei juuri kehitä syvyyttä reflektiolla ja mielellään tapahtumissa vaihtuvat paikat ja sivuhenkilöt. Tämä tuntuu olevan hallitseva muoto hardboiledeissa ja tämä näkyy myös Neurovelhossa (pulmadekkarien verkoistoituneet insestisen sotkuiset juonet ovat minusta paljon parempia). Henkilöissä ei juuri syvyyttä ole ja juoni jolkottelee omaa rataansa eikä sillä mitä tapahtui äsken ole juuri vaikutusta siihen mitä tapahtuu seuraavaksi. Kirjan ansiot painottuvat vahvasti maailmaan, tunnelmaan, tyyliin ja kieleen, ja näissä voi havaita Gibsonin olevan enemmän noir-romantikko kuin kyynikko, enemmän Chandler kuin Hammett (tässäkin tämä lukija toteaa "harmi", mutta näissä on kyse henkilökohtaisesta mausta).

Gibson osaa kuvata maailmaansa. Mitenkään liian kauas kovan scifin puolelle ei mennä, ilmeisesti kirjailijalla ei mitenkään kauhean selvää käsitystä ole miten ne tietokoneet ja muut laitteet oikeastaan toimivat ja tekninen kehitys on mennyt omia polkujaan tästä välittämättä. Mutta eittämätön visionääri Gibson on, hänellä on näkemystä miten radikaalisti kehittyvä teknologia näkyy yksilötasolla ja hän osaa kuvata sitä inspiroivasti ja innostavasti. Ei ole mikään ihme että kokonainen skene kehittyi tämän kirjan ympärille.

Kirjan kieli on myös omanlaistaan uuskieltä, joka vilisee erikoistermejä joista monia ei juuri selitellä. Vaikea sanoa mitä pitäisin alkukielisestä versiosta, toimisiko se paremmin vai tuskastuttavammin, arvelen Häilän onnistuneen käännöksessä kuitenkin suhteellisen hyvin (joitain kömmähdyksiä lukuunottamatta, selvimpänä sanojen Turing ja Turin sekoittaminen).

Yleissivistykseen kuuluva klassikko, vaikka kirjalliset ansiot eivät aina kohtaakaan henkilökohtaisia mieltymyksiäni.

(lasketaankohan tämä teksti Lukudiplomin "tee kirjasta mainos"-tehtävän vastaukseksi...)

(Ai niin, So American -haasteeseen saa kirjasta merkinnät Post-WWII Classics ja Modern Men Writers -kategorioihin ja South Carolinan osavaltioon. Ja kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Jyrki Kasvi, Raija, Kerkko ja Mikko)

Unto Kupiainen - Rakastunut koppakuoriainen

Kupiaisen runoja on blogissa luettu aiemminkin, nyt sitten toinen kokoelma joka on kirjoitettu vähän tuota edellistä aiemmin (Puuhevonen 1960, Rakastunut koppakuoriainen 1950).
Mutta mikä päti edelliseen pätee myös tähän. Epätasaisuudesta huolimatta minua viehättää kirjan nimestä lähtien esillä oleva ristiriitaisuus, lyyrisyydestä siirrytään helposti groteskiin ja takaisin ja tuntuu ettei kirjailija itsekään oikein tiedä onko lintu vai kala ja päätyy sitten olemaan jotenkin ironinen kaunosielu. Ironia on minusta aika väsyttävä elämänasenne ja se antaa tällekin kokoelmalle "suomalaista miestä ahistaa"-pohjavireen, samoin kuin valitut aiheet.

Epätasainen Kupiainen on tässäkin, osa runoista ei juuri hetkauta mutta parhaimmillaan jatkaa yhä kiinnostavana. Ja on hieman harmi että kirjoittaa niin säästeliäästi pitempiä runoja, niissä on yleensä enemmän ytyä kun taas muutaman rivin huokaisut eivät yleensä tee mitään mitä muut eivät olisi tehneet paremmin.

Tiedä sitten miten paljon omaelämäkerrallista ainesta näihin runoihin voi lukea. Onko Sukukokous-runossa mainitut yksityiskohdat runoilijan suvusta tosia vai eivät? Oliko runoilijalla jotain avioliiton ulkopuolista säätöä kuten Ringa-sarjan runot antavat ymmärtää? En tiedä, eikä se oikeastaan edes kiinnosta. Pohjimmiltaan aiheet ovat yleisempiä.

Kevät

Pölyä pöydällä. Kärpäsenpilkkuja
nurkissa paperien.
Kevät on ihmeellinen
kaikelle-ilkkuja
sielussa ihmisen.

Pihalla piiat mattoja hakkaa.
Venettä tervataan.
Käärmettä tapetaan.
Lintujen laulu ei lakkaa.

Jostakin minuun tai johonkin minusta
johtaa tie.
Niin taas lie:
uneksin sinusta.
Peijakas vie.

Keskellä pölyä povessa hakkaa
keväinen kello. Raksuttaa
niin että itkettämään ihan pakkaa
(Toisen akkaa
himoita eihän saa.)

Ah, kevät! Nyt mua tue!
Maa, jonka paljastit, ruoholla peitä,
kukkiin pue!
Omenakukkien tuoksu mieto
herkempi on kuin hedelmän tieto.
Ah, kevät, nyt mua tue!

Kuudes käsky ja myös Isämeitä
minulle lue!

"Heti alkupuolen kohtauksissa asemotiivi liitetään uskonnon ja viinan teemoihin"

Toteutamme meemiä, jonka sysäsi vauhtiin Villa Derrickeria -blogi, seuraavin ohjein:

"Meemi-tehtävä kuuluu näin:

1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä hyvänsä.
2. Avaa kirja sivulta 123.
3. Lue kuudes lause.
4. Kirjoita lause journaliisi, näiden ohjeiden kera."

Ja lisäohjeena sijoittaa lause myös postauksen otsikoksi. 

Tässä kohtaa jos lauseen sijasta puhutaan virkkeestä niin oli tarpeellista hieman saksia, koska valitun kirjan koko kyseinen virke kuuluu "Heti alkupuolen kohtauksissa asemotiivi liitetään uskonnon ja viinan teemoihin: Pasi palaa ensimmäiseltä putkareissultaan kesken seurojen ja uskaltamatta tulla sisään ryhtyy harjoittelemaan ulkona tarkkuusammuntaa poikansa Tanun ja naapurin Reiskan kanssa; salapolttonsa Pasi yrittää vaimolleen lavastaa metsästysretkeksi."

Pöydällä lähin kirja, joka meemin kohteeksi valikoitui, on Suomen kansallisfilmografia osa 8, toim. Kari Uusitalo, ja valitussa kohdassa Mikko Niskanen kommentoi elokuvaansa Kahdeksan surmanluotia. En ole leffaa nähnyt vaikka se suomalaisen elokuvan klassikko onkin. Kansallisfilmografia-sarjan kirjoista olen kyllä pitänyt sen verran kun niitä olen selaillut.

Voiko maailmaa muuttaa ja muita kysymyksiä

Sekalaisissa blogeissa on taas intouduttu pohtimaan lasten- ja nuortenkirjallisuutta, sen lukemista ja siitä keskustelemista (kts. ainakin Rouva Huu, Valkoinen Kirahvi, Kirsi ja moni muu). Blogistanissa lanu tosiaan tuntuu olevan vahvemmin esillä kuin muualla kulttuurikeskustelussa, bloggaajina on paljon niin lanu-lukijoita kuin kirjoittajiakin.

Itsekin niitä tulee luettua, vaikkei minulla mitään "oikeuttavia" syitä olekaan. Ei ole lapsia, omia tai opetettavia, enkä myöskään hae mitään nostalgiaa kun suuri osa lukemistani on sellaisia joita en ole aiemmin lukenut. Painotus on toki enemmän nuorten- kuin lastenkirjoissa ja kuvakirjoja en lue käytännössä ollenkaan (olen ollut paikalla kun Puppe-kirjaa on luettu ääneen ja siinä samalla sisäistänyt sen tarinan, ja Sendakin Hassut hurjat hirviöt selasin kaupassa läpi vuosi pari sitten syystä johon palaamme kohta). Ja pääasiassa klassikoita tai mahdollisia tulevia klassikoita, näissä en juuri poimi kivannäköisiä kirjoja luettavaksi vaan vain sellaisia joista olen jotain ennalta kuullut.

Joskus kuulee väitettävän että hyvällä kirjalla ei ole ikärajoja tai kaikkia hyviä kirjoja voivat lukea kaikenikäiset, itse en ole sitä mieltä (arvelen myös että myös muut lukijan ominaisuudet vaikuttavat lukukokemukseen). En esimerkiksi kykene arvioimaan ovatko ne Puppe-kirjat hyviä vai eivät, olen pakotettu tunnustamaan että ne on kirjoitettu jollekulle aivan muulle kuin minulle. Toisaalta olen lukenut hyviksi arvioimiani kirjoja jotka eivät välttämättä avaudu kaksivuotiaalle.
Kun luen kirjoja niin aika ajoin mieleen tulee kohderyhmä, että parhaiten tästä kirjasta nauttisi ehkä 12-vuotiaana tai 15-vuotiaana tai 55-vuotiaana (joskus kohderyhmä tarkentuu muilla ominaisuuksilla). Mutta ei se toki tarkoita että muut ikäryhmät eivät siitä myöskin voisi nauttia eikä myöskään että kaikki tuon ikäiset automaattisesti pitäisivät siitä, silloinkin kun kirja on "hyvä".
Ja toki on myös kirjoja joiden kohderyhmä voi olla hyvin epämääräinen tai laaja, tai kirjoja jotka paljastavat eri puolia itsestään eri lukijoille.

Mainitsin aiemmassa postauksessa että en ole realismin suuri ystävä. Kun kirjallisuus taidemuotona mahdollistaa liikkumisen myös muilla tasoilla kuin tiukan materialistisilla niin suhtaudun hyvin myönteisesti yrityksiin hyödyntää näitä muita tasoja.
Tätä on kirjallisuudessa toteutettu parillakin tavalla. Yksi on muuttaa kerrontatapaa, muutetaan tapaa jolla maailma havainnoidaan ja koetaan. Toinen on muuttaa maailma kirjoittajan ja lukijan psykologiseksi jatkeeksi, käännetään maailma niin että se suorasanaisesti kuvattuna muuttaa aineettoman aineelliseksi. Toisaalta jälkimmäisessä tavassa voidaan myös hyödyntää etäännyttämistä, muutetaan henkilöitä ja maailmaa abstraktimpaan suuntaan ja näiden abstraktioiden avulla voidaan sitten toisia ilmiöitä ja yleisiä asioita kuvata paljon suoremmin ja avoimemmin.
Tuo maailman muuttelu, abstraktointi ja etäännyttäminen on lanu-kirjallisuuden piirissä peruskauraa, yksi suosittu väline käytettäväksi joten sen käsittely sujuukin yleensä näppärämmin ja taitavammin kuin "aikuisten kirjallisuudessa". Lukijan iästä riippumatta tämä on piirre joka lanussa osataan paremmin.

Toki tuon mukana tulee myös huonoja puolia. Yksinkertaistuksien mukana hahmojen ja tapahtumien vivahteita ja ambivalenssia menetetään ja yleistä on myös että kirja on yhden henkilön tarina, kuvattuna vain yhdestä näkökulmasta. Lisäksi onnellisen lopun vaatimus on varmasti ihan hyödyllinen nuoren lukijan identiteetin rakentamisessa tai jotain mutta voi aikuiselle lukijalle käydä joskus vähän rasittavaksi (mainittakoon että loppu jossa rakastavaiset kuolevat on dramaattisesta näkökulmasta onnellinen loppu vaikkei ehkä olekaan sitä realistisesta näkökulmasta). Nämä ovat aikuiselle lukijalle hyvä syy lukea myös muuta kirjallisuutta.


Toinen tärkeä syy lanu-kirjallisuuden lukemiseen on sivistyksellinen: suurimmat klassikot ovat usein tunkeutuneet hyvin perinpohjaisesti läpi kulttuurin ja esiintyvät kulttuurissa lukuisina versioina ja intertekstuaalisina viittauksina (näistä on ollut puhetta Lurun luvuissa).

Muistelen erästä Sue Townsendin kirjoitusta jossa sekalaisessa seurueessa mainitsi jonkun henkilön olevan kuin Ihaa-aasi, viittaus jota eräs toinen henkilö seurueesta ei tunnistanut, ja kun tätä aihetta sitten selvitettiin Townsend huomasi hämmästyksekseen tavanneensa naisen, täysin normaalin keski-ikäisen brittiläisen naisen joka ei ollut ikinä kuullutkaan Nalle Puhista. Ei siis vain ollut lukematta Milnen kirjoja mutta oli onnistunut välttymään kaikilta niiltä muodoilta ja tavoilta joilla Puolen hehtaarin metsä englantilaisessa kulttuurissa näkyy ja kuuluu.
Minulla on ollut vähän samanlainen kokemus eräässä keskustelussa aiheena ihaillut kirjallisuuden sankarit, jossa usea henkilö mainitsi Atticus Finchin sen kummemmin selittelemättä, joten olin pakotettu kysymään kuka hän oli, ja sen jälkeen huomauttamaan että koska en ole käynyt amerikkalaista high schoolia niin toisin kuin "kaikki" en ollut koskaan lukenut Harper Leen kirjaa Kuin surmaisi satakielen tai nähnyt elokuvaa tai törmännyt sen sisältöön oikein millään muullakaan tavalla.

Vastaavia "tämänhän tuntevat kaikki"-tapauksia vilisee varmaan kaikissa kulttuureissa, ja lasten ja nuorten kirjallisuuden osalta nämä ovat usien ongelmallisempia koska monet klassikot ovat tiukasti kulttuurikohtaisia: tietyn kulttuuripiirin sisällä kyseisen kirjan ovat lukeneet "kaikki" mutta se voi olla täysin tuntematon tai hyvin marginaalinen kaikkialla muualla. Britit ovat vielä olleet varsin tehokkaita levittämään omaa lastenkulttuuriaan ympäri maailmaa mutta jo amerikkalaiset ovat huomattavasti rajoittuneempia (Ihmemaa Oz vielä menee mutta sellaiset kirjat kuin Charlotte's Web, Goodnight Moon, Green Eggs and Ham jne ovat aika lailla tuntemattomampia...tämä oli myös hyvä syy selata läpi se Sendakin Hassut hurjat hirviöt). Jostain Emilio Salgarista puhumattakaan, jonka kirjoja ei kai suomeksi ole käännetty yhtään jotain Aku Ankan taskukirja -versioita lukuunottamatta.
Kaikki kunnia Leopold Bloomille mutta arvelenpa että Nalle Puhin ja Liisan seikkailujen ihmemaassa kulttuurillinen impakti menee reippaasti ohi Joycen Odysseuksen.
Mielenkiintoinen lisätvisti tulee myös siitä kun tähän yhdistetään tuo aiemmin mainittu abstraktio ja yleisten asioiden käsittely: koska lastenkirjoissa käsitellään paljon avoimemmin yleisiä totuuksia tai sellaisina pidettyjä asioita, ne myös kuvaavat selkeämmin sitä yhteiskuntaa jossa ne ovat syntyneet tai nousseet suosioon, eli kaiken järjen mukaan niiden pitäisi tarjota hyvää materiaalia kulttuuritutkimukseen.

Carlo Levi - Christ Stopped at Eboli

Carlo Levin kirja Christ Stopped at Eboli on muistelmateos vuodesta 1935-36 jonka kirjailija vietti Etelä-Italian maakunnassa Lucaniassa (nyk. Basilicata). Kirjan nimessä mainitussa Ebolissa, joka on kaupunki Lucanian luoteisrajalla, ei kirjassa käydä, kirjan nimi on paikallinen sanonta joka kuvaa Lucanian eristäytyneisyyttä ja köyhyyttä. Huomasin vasta kirjan luettuani että se on käännetty suomeksikin joskus 50-luvulla, osuvalla nimellä Jumalan selän takana.

Levi, lääketieteen opiskelija, taidemaalari ja antifasisti karkoitettiin Torinosta poliittiseksi vangiksi Etelä-Italiaan Grassanon ja Alianon pikkukaupunkeihin, joista jälkimmäisessä vietettyä vajaata vuotta kuvataan tässä kirjassa (jossa kaupunki on nimetty Gaglianoksi, ja mahdollisesti muissakin kohdissa ei olla aivan tarkan dokumentaristia). Levillä on jonkin verran vapauksia, lähinnä rajoittavat ulkonaliikkumiskielto pimeän aikaan ja kielto poistua kylän alueelta muuten kuin vartijan seurassa (ja tietysti kaikki posti kulkee sensorien kautta ja epäilyttävä käytös on epäilyttävää, mutta tämä päti laajemmin muihinkin). Niinpä hän voi jatkaa maalaamista, toimia kaupungissa lääkärinä ja tarkkailla maankolkan elämää.

Kirja etenee periaatteessa kronologisesti, joskin yksittäiset tapahtumat ovat enemmän perustana laajempien ilmiöiden tarkastelulle, anekdoottien kautta pohditaan laajemminkin miten asiat ovat ja miksi. Levi kirjoittaa hyvin ja tarkkanäköisesti, joskin samalla ulkopuolisena: kirjassa sanotaan paljon että "peasants" (miten tuo sana kääntyy, "pienviljelijät"?) tekevät sitä tai tätä, esiintyvät usein kasvottomana massana vaikka sieltä joukosta nostetaankin yksilöitä esille. Pidän myös luultavana että Levi on hivenen romantisoinut omakuvaansa.
Tästä tuli mieleen vähän Guy Delislen sarjakuvat Pjongjang, Shenzhen ja Merkintöjä Burmasta joita on luettu monessa blogissa (esim. täällä). Erona se että Levi on kotimaansa sisällä, (periaatteessa) saman kielen ja saman poliittisen järjestelmän piirissä mutta silti saa huomata että on kaksi Italiaa joilla on hyvin vähän tekemistä keskenään.

Mikä sitten on Gaglianossa pielessä? Köyhyys. Malaria. Toivottomuus. Eristäytyneisyys. Maanpinnan eroosio ja köyhtyminen. Keskushallinto joka kaukana Roomassa on parhaimmillaan välinpitämätön ja pahimmillaan vihamielinen. Paikallishallinnon mädättyneisyys. Levi kritisoi paljon poliittisia järjestelmiä, tuon ajan vallitseva fasismi ja sen ilmiöt paikallistasolla saa toki eniten huomiota mutta sen suurempaa arvoa ei anneta edellisillekään järjestelmille tai toivoa luoda vaikkapa sosialismin tai liberalismin paremmasta toimivuudesta.
Toisaalta korostetaan myös sitkeyttä, jatkuvasta sorretusta asemasta huolimatta "peasant Italy" on ollut olemassa Roomaa edeltävistä ajoista tähän päivään. Ja kirjan henkilöissä ja anekdooteissa riittää eräänlaista Decamerone-henkistä huumoria eli vaikka "sydänvikaisia pienviljelijöitä verta oksentamassa"-aihepiirin parissa liikutaankin niin mikään kurjisteleva sosiaaliporno tämä ei ole (yhteiskunnallinen pamfletti ehkä vähän).

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen katsaus Euroopan yhteen vähemmälle huomiolle jääneeseen nurkkaan. Sitä en tiedä millainen on Basilicata nykyään (ilmeisesti yhä Italian köyhimpiä alueita).

Yasutaka Tsutsui - The Girl Who Leapt Through Time

Yasutaka Tsutsuin hönähtäneeseen spefiin tutustuin jokin aika sitten Salmonella Men of Planet Porno -novellikokoelman muodossa; kirjan nimi kiinnitti huomiota kaupassa ja kun sitä pari ekaa sivua selasin niin pitihän se ostaa. Ja palkitseva lukukokemus se absurdissa huumorissaan, oudossa scifissä ja muussa kummailussaan olikin. Sittemmin näin myös anime-leffa Paprikan joka perustuu myös Tsutsuin kirjaan, ja siinä jatketaan samalla unen ja toden leikittelyllä ja absurdilla huumorilla, ja oli se sen verran hyvä että herran tuotoksia pitää siis lukea lisää.

Niinpä kaupasta tarttui mukaan The Girl Who Leapt Through Time, joka sisälsi nimitarinan lisäksi myös toisen kertomuksen The Stuff That Nightmares Are Made Of. Aluksi arvelin näitä novelleiksi ja olisin jommankumman ehkä nostanut Novelli palaa! -projektiin (johon kuten Velman novellihaasteeseen palannen joskus myöhemmin jollain muulla) mutta nämähän osoittautuivat sitten kahdeksi pienoisromaaniksi, tai oikeastaan nuortenromaaneiksi (kirjan takakannessa on maininta Young Adult, itse ehkä laittaisin otollisimmaksi kohderyhmäksi 12-vuotiaat...tarinoiden päähenkilöt ovat 14-15-vuotiaita).

Täytyy myös sanoa että en ole täysin tyytyväinen näihin tarinoihin. Tsutsui vaikuttaa olevan parempi ideoiden keksijä ja pyörittelijä kuin henkilöiden kuvaaja, ja niinpä Salmonella Menin ideavyörytys toimi kun taas tämä kirja perustui suurelta osin suht tavallisten koululaisten suht tavalliseen elämään. No, ensimmäisessä tarinassa päähenkilö huomaa kehittäneensä kyvyn matkustaa ajassa ja mukana on muitakin mysteerejä, mutta ainakin erään henkilön toiminta jäi aika hämärästi perustelluksi ja tämän tarina aikamoiseksi läpijuoksuksi, ja jälkimmäine kertomus painajaisista ja fobioista ei myöskään vakuuttanut psykologisella herkkyydellään.
Dialogikin jota näissä tarinoissa on paljon oli usein jotenkin tönkköä ja minua ärsytti myös tapa jolla tarina oli pätkitty lyhyiksi luvuiksi vaikka tapahtumat eivät sitä sinänsä vaatineetkaan (tästä tuli myös sitä nuortenkirjamaisuutta, vähän kuin odotettaisiin lukijalla olevan ADHD).
Noissa jälkimmäisissä kohdissa ongelma saattaa tietysti olla myös kääntäjässä (David Karashima).

No, kritiikki keskittyy enemmän kerrontaan, juonet sinänsä olivat kiinnostavia ja tarinat eteneivät hyvin, sujuvia pieniä välipaloja joissa oli ainekset parempaan.

Ja nimitarinasta tehtyä animea on kehuttu ja se pitääkin varmaan katsoa joskus, tämä antoi vaikutelman että homma toimisi paremmin leffana.

Charles Dickens - Joululaulu

Charles Dickensin Joululaulu (suom. Tero Valkonen) on ensimmäinen Lukudiplomi-kirjani ja tyyliltään mukavaa vaihtelua edelliseen lukemaani. Toki tässäkin toteutetaan tuttu periaate joka Frank Capran elokuvistakin on nähty, kunnollinen onnellinen loppu vaatii hyvin toteutettua synkkää keskivaihetta.

Tarinan juoni lienee tuttu heille joilla on jonkinlaista kontaktia englanninkieliseen kulttuuriin, sen verran ahkerasti viitattu ja versioitu tämä tarina on: Saidan ja ahneen misantroopin Ebenezer Scroogen luona vierailee neljä henkeä, ensin kuolleen liikekumppaninsa aave ja sitten menneiden, nykyisten ja tulevien joulujen henget jotka saavat vakuutettua että Scroogen senhetkinen elämänpolku ei ole lainkaan hyvä.

Aikaisempi kokemukseni Dickensistä, Suuria odotuksia, oli antanut kirjailijasta hivenen huonon kuvan jaarittelevien tiiliskivien tuottajana mutta tämähän oli oikein hyvä, hallitun tiivis paketti. Samoin olin hieman yllättynyt kuinka uskollinen alkutekstille Disney-animaatio Mikin joululaulu olikaan, ja erityisesti alkukohtauksessa oli vaikea olla näkemättä Roopea, Akua ja Mikkiä Scroogena, Fredinä ja Bob Cratchitina, niin hyvin nämä siihen sopivat (myöhemmin animaatio otti jo hieman tyylillisiä vapauksia).

Tämä kuuluu niihin klassikoihin että vaikka tarina olisikin tuttu niin kyllä se silti ehdottomasti kannattaa lukea (varsinkaan kun ei siinä lukemisessa kauaa mene), hyvä kirja jopa nyt kun vielä ei ole edes adventtiaika.

Ja sen kummemmitta puheitta, pyysin herra Scroogea esittämään Kuutamolla-hengessä kolme väitettä joista kaksi on totta ja yksi valetta, ja hän esitti seuraavat väitteet:
a. "Olen ollut kihloissa mutten naimisissa."
b. "Olen keksinyt sanan 'humbug'/'humpuuki' ja minun puheestani se on levinnyt yleiseen käyttöön ja muihin kieliin."
c. "Lahjoitin Cratchetin perheelle anonyymisti kalkkunan."

Kirjan hengessä ensimmäisenä valheen oikein arvanneen puolesta tehdään lahjoitus SPR:n katastrofirahastoon

Samuel Delany - Hogg

Kun olin Hoggin loppumetreillä ja pohdiskelemassa mitä mieltä minä tästä oikein olen, huvitti Facebook-seinällä linkitetty väite että hyvällä kirjallisuudella ei ole ikää eikä sukupuolta, vain huonolla on. Nooh, tätä kirjaa en kuitenkaan lähde arvostelemaan tuolla mittarilla, ja ehkä pienemmät lukijat kyllästyisivät tapahtumiin ja termeihin joita eivät ymmärrä etteivät tätä viitsisi lukea paria sivua pitemmälle ("Isi, mitä tarkoittaa 'suck off a spic'?")
Jos osallistuisin kyseiseen haasteeseen, olisi tämä myös loistavaa materiaalia "Rumat kapinalliset"-lukuhaasteeseen ja sanotte te mitä sanotte, löisin kanteen K-18-varoitusmerkinnän.

Olen Samuel Delanyn scifi- ja fantasiakirjoja lukenut aiemminkin ja vaikka olenkin noista kirjallisuudenlajeista jonkin verran vieraantunut niin Delany on eittämättä loistava kirjoittaja, haastava ja hämmentävä, lajityyppien ehdotonta parhaimmistoa (jolta on suomeksi ilmestynyt vain yksi teos, Nova, mutta näinhän tämä menee...huomasin tosin että tämä kirja on käännetty ruotsiksi). Niinpä kun tuotantoaan selailin niin siellä täällä mainittiin "painokelvoton" Hogg, ja tähänhän piti tietysti tutustua. Kyseinen kirja oli kirjoitettu alunperin 1969 ja muokkailtu jonkin verran 70-luvun alussa, mutta ensimmäinen painos tuli vasta 1995, ja tähän lukemaani vuoden 2004 painokseen oli tehty vielä jotain kieliasun tarkistuksia.

Hogg on varsin raskas kirja lukea. Teksti ei paljoa kikkaile, peruslauseita ja sanastoa joka on ehkä tutumpaa hip hop -levyiltä kuin koulukirjoista, ja tarinakin etenee kuin juna, aloitetaan alusta ja päädytään loppuun minäkertojan silmin katseltuna. Raskaus tulee sisällöstä, jota ei juuri tehnyt mieli lukea kuin 20-30 sivun pätkissä, ja niinpä tämän 260-sivuisen kirjan parissa kului reilu pari viikkoa. Samalla oli kuitenkin selvää ettei tätä kirjaa voinut jättää kesken.

Kirjan päätapahtumat sijoittuvat pariin päivään kesäkuun 1969 lopulla, tapahtumapaikkana Yhdysvallat tai jonkinlainen painajaisversio siitä (kirjassa on kylläkin pari anakronista viittausta Mansonin perheeseen ja John Wayne Gacyyn, jotka tulivat tunnetuksi vasta tapahtuma-ajan jälkeen). Kirjan minäkertoja on 11-vuotias poika josta ei käytetä kirjan aikana muuta nimeä kuin "boy" tai "cocksucker", joka lyöttäytyy yksiin palkkaraiskaajan nimeltä Hogg kanssa. Hogg on rekkakuski joka on tavoiltaan tarkoituksellisesti iljettävä ja joka arvostaa työtään ja pyrkii olemaan mahdollisimman hyvä työssään (ja nyt en puhu rekanajosta).

Suurin osa kirjasta on täysipainoista seksissä, väkivallassa ja eritteissä rypemistä. Pornografiaksi en sitä kutsu koska lähinnä toivon ettei kukaan koe seksuaalista kiihotusta tästä kirjasta, mutta kuvasto on sieltä peräisin, ja lukija jossain määrin turtuu tähän kaikkeen, jossain vaiheessa lakkaa olemasta tärkeää kuka tässä oikein tekee mitäkin kenellekin ja ovatko tapahtumat realistisia tai anatomisesti mahdollisia, efekti on lähempänä Hieronymus Boschin helvetti-maalauksia. Ja Delany on toki sen verran hyvä kirjoittaja että pääsee toistuvasti turtumuksen läpi, ja lukijan sietääkin tuntea syyllisyyttä siitä turtumuksesta.

*juonipaljastuksia, joskin juoni ei ole tässä kirjassa niin tärkeä osa*

Samalla toki haastetaan ajattelua ja moraalia, tämä ei ole mikään "eiks ole kauheeta"-kirja. Delany on muissakin kirjoissaan käsitellyt seksuaalisuutta ja sen ilmenemismuotoja (esim. yksi Neveryon-fantasiasarjan teemoista on orjuuden, BDSM:n ja prostituution semiotiikka) ja tässä on sitä samaa. Kertoja on täydellinen orja joka ei epäröi toteuttaa kaikkea sitä mitä hänen käsketään tehdä, nauttii kaikesta ja haluaa aina lisää (samalla kun vaikenee, hän puhuu yhden sanan verran kirjan viimeisellä rivillä) kun taas Hogg on rakastava mestari, filosofinen, kunniantuntoinen, lojaali ja lopussa jopa sympaattinen (tätä jotkut lukijat ovat pitäneet kirjan pahimpana piirteenä, sitä että heidät on saatu sympatisoimaan Hoggin tapaista hirviötä). 

Hogg myös versioi Valerie Solanasin SCUM Manifeston ydinajatusta:
"You know what I'd do if I was a bitch? [...] I'd get me a gun, go out on the street and-bip! bip! bip!-I'd put a bullet in everything I even suspected had a pecker swingin' between its legs. Anything else a bitch is gonna do is just crazy. Course, bitches is crazy. [...] Men hate bitches, man. All men hate all bitches.[...] Men hate bitches the way white men hate niggers."

Rotukysymyksetkin ovat esillä, loukkaavia rotumääreitä käytetään jatkuvasti (kahden tärkeän sivuhenkilön nimet kirjassa ovat "nigger" ja "wop", oikeat nimet mainitaan vain ohimennen radiossa). Kertoja on jonkinlainen mulatti jolla on sekä mustia että valkoisia piirteitä ja kirjassa moni ihmettelee kumpi hän oikein on, usein tulkiten kertojan toiseksi kuin itse on (eli valkoiselle Hawkille poika on musta, mustalle Big Sambolle valkoinen). Valkoinen Hogg kuitenkin määrittää pojan valkoiseksi, ja poika itse ei itseään määrittele.

Merkittävä sivujuoni loppupuolella on yhden sivuhenkilön tekemä joukkomurha, kertoja tunsi kyseisen henkilön ennen 31 ihmisen murhaa ja tapaa tämän uudestaan näiden murhien jälkeen, mutta varsinainen murhasarja esitetään kirjassa vain radion välityksellä, radion joka on luonnollisesti varsin tietämätön tekosarjan taustoista ja motiiveista, listaten vain uhreja ja kuolintapoja, mukaanlukien sen että joka murhapaikalle on kirjoitettu uhrin verellä 'ALL RIGHT', sellaisenaan täysin merkityksetön fraasi. Yhteys Mansonin perheen Tate-LaBianca-murhiin on ilmeinen, ja sarjamurhaajien ja median suhteen kriitikkona Delany on selvästi edelläkävijä. Loppupuolen irvokkaassa uutislähetyksessä mainitaan kyseinen murhasarja ja uutisoidaan myös pari muuta kirjan tapahtumaa, välissä sekalaisia muita uutisia, mitään yhteyttä näiden välille ei tietenkään havaita.
Sillä loppujen lopuksi kirjassa on kyse ihmisistä ja elämistä. Ja rakkauttakin jotkut ovat tässä havainneet.

Herättikö kirja ajatuksia? Kyllä.
Onko kirja hyvä? En osaa sanoa
Onko kirja paha? En osaa sanoa.
Suosittelisinko kirjaa? Jos lukija on vakaumuksellisesti sitä mieltä että on aiheita joita kaunokirjallisuudessa ei saa kuvata, ja varsinkin jos yksi niistä aiheista on raiskaajan ja pedofiilin ihmisyys, niin kannattaa pysyä kaukana. Jos lukijan päätavoitteena on viihtyvyys tai eskapismi, kannattaa pysyä kaukana. Jos lukija pitää yleistä inhottavuutta tai raakaa väkivaltaa lukukokemuksen estävänä tekijänä, kannattaa pysyä kaukana. Muuten ehkä.

Kirja sopii myös So American -haasteeseen osion Black America alle.

Kuusi kovaa kotimaista -haasteen summaus ja muuta pohdintaa pyhäinpäivän ratoksi

Kuusi Kovaa Kotimaista -haaste julistettiin Morren blogissa viime itsenäisyyspäivänä, ja siihen ilmoittauduin seuraavilla kirjoilla:

Leena Krohn: Kertomuksia
Leena Krohn: Ihmisen vaatteissa
Markku Envall: Kieltä terävämpi giljotiini
Juhani Rekola: Beetlehem on kaikkialla
Armas J Pulla: Mykän filmin sankarit
Reino Hirviseppä: Hupilaulun taitajia
Antti Tuuri: Vuodenajat maaseutukaupungissa
Veijo Meri: Sata metriä korkeat kirjaimet
Jyrki Vainonen: Luutarha
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Kaikki olivat silloin lukemattomia (tai sellaiseksi luultuja, huomasin tuon Krohnin Kertomuksia lukeneeni aiemminkin) omasta hyllystä löytyviä kirjoja. Näistä on tässä vaiheessa luettu kahdeksan. Veijo Meren novellikokoelma jää joskus luettavien pinoon ja Nousiaisen romaani aloitettiin ja jäi kesken: en erityisemmin pidä kirjoista jotka perustuvat päähenkilön mielipuolisuuteen ja Vadelmavenepakolaisen monomania hyydytti lukemisen alkumetreille.

Kahdeksaan kirjaan mahtui kuitenkin kaksi pienoisromaania, kaksi novellikokoelmaa, kaksi tietokirjaa, esseekokoelma ja mikä tuo Envallin aforismin, fragmentin ja esseen välimaastossa oleva tekstikokoelma sitten onkaan.
Perustaso on tyydyttävä, mikään noista ei ollut huikaisevan hieno kokemus muttei myöskään mikään epäonnistuminen (no, Tuurista en jaksanut erityisemmin innostua ja ilmeisesti Vainosen muut kirjat ovat parempia?). Toisaalta positiivinen painotus on luonnollinen jo siitä syystä että kyseiset kirjat ovat hyllyyni päätyneet, kun kaikki nuo ovat itse hankittuja, lahjakirjoja ei ole mukana.

Tosiasia kuitenkin on, että suomalainen kirjallisuus ei ole minulle mitenkään läheinen tai rakas kokonaisuus. En sitä varsinaisesti välttele joten kun Suomessa ollaan niin suomalaisia kirjailijoita tulee luonnollisesti myös luettua huomattavasti enemmän kuin mitä näiden osuus maailmankirjallisuudessa oikeasti oikeuttaisi, mutta suurin osa lukemisistani tulee kuitenkin muualta eikä niitä muita ole välttämättä edes käännetty suomeksi.

Moni bloggaaja puolustaa suomalaista kirjallisuutta vedoten kieleen (viime aikoina esim. Salla), mikä onkin varmasti pätevä argumentti jos lukija on kielikeskeinen, mutta itse myönnän suosivani eniten varsin neutraalia ja hiotun hillittyä kieltä niin yksi kotikenttäetu horjuu heti tuossa.

Jotkut ovat ehkä huomanneet myös että blogini kuukausikatsauksissa ja muutenkin on luettu aika vähän uusinta uutta kirjallisuutta kun taas vanhemmissa kirjoissa ei juuri ole väliä milloin se on kirjoitettu. Helpommin tartun 1300-luvulta olevaan kirjaan kuin tämän syksyn uutuuteen. Tästä nousee selkeä ongelma: suomalainen kirjallinen kulttuuri on auttamattoman nuorta moneen muuhun kulttuuriin verrattuna. Vaikka nyt kuinka kirjoitettaisiinkin liikaa kirjoja ettei niille kaikille löydy huomiota tai lukijoita, niin vanhemmassa kirjallisuudessa ei liikoja vaihtoehtoja ole. Ja vaikka kuinka nuoruus olisi siivekästä ja veristä niin se on myös hieman ohutta; Goethen sanoin joka ei osaa tehdä tiliä 3000 viime vuodesta elää vain kädestä suuhun.
Onneksi Suomessa löytyy sentään ihan ansiokas määrä kerättyä kansanperinnettä.

Pitkään voisi varmasti puhua myös suomalaisen kirjallisuuden kahdesta lajityypistä, maaseutu- ja kaupunkirealismista, joista kummastakaan en juuri löydä samaistuttavaa mutten myöskään toiseuden kokemuksia. Spefistäkin olen vieraantunut kun se on niin usein materialistista realismia hassu hattu päässä. Uuskummasta pidän silloin kun se on osoittelemattoman hienovaraisesti kummaa, mutta se tapaa turhan usein olla "nyt kirjoitan Uuskummaa", ollaan kiinni normissa vaikka pyritäänkin reagoimaan sitä vastaan.

Jottei ihan negatiiviseksi mennä niin totean arvostavani sitä edellä mainittua suomalaista kansanperinnettä. Joukko mainioita esseistejäkin löytyy (haasteessani heistä neljä). Jonkin verran tehdään myös hyviä sarjakuvia (ei niin paljoa kuin jotkut tahot antavat ymmärtää mutta kuitenkin) ja lastenkirjoja ja runoilijoistakaan ei tarvitse kaikkia haukkua. Novellejakin on hyviä usealta kirjoittajalta, ja joka tapauksessa "ihan kiva" novelli on parempi kuin "ihan kiva" romaani.

Niin, romaanit, erityisesti ne vakavat romaanit (muuten olen sitä mieltä että hyvä romaani, tai hyvä elämä, ei perusluonteeltaan ole vakava). Kohtapuoleen ilmoitetaan uudet Finlandia-ehdokkaat ja ennustan että niiden joukosta löytyy yksi jonka voisin mahdollisesti joskus lukea. Mutta en myöskään epäile, että palkintoraati tekisi vuodesta toiseen valtaisia oikeusmurhia, sen verran harvoin tulee vastaan kotimaisia kirjoja joista kustantajien mainosten, kriitikoiden kritiikkien tai bloggaajien mutuhutun herättämä kiinnostus ylittäisi ennakkoluuloisuuteni tason. Ja kun jokin niin tekee niin useimmiten lopputulos on "ihan kiva" tai heikompi, näin vahvistaen ennakkoluuloisuuttani. Tämä pätee erityisesti uudempaan kirjallisuuteen, tiedä sitten onko vanhemmissa kirjoissa jo sellaista arvostettavaa toiseutta joka itsessään on kiinnostavaa vai pitäisikö syyttää taistolaisia. Joka tapauksessa minulla ei ole minkäänlaista sisällöllistä syytä mitenkään suosia suomalaista kirjallisuutta lukuvalinnoissani.

Tiedostan yleistäväni törkeästi ja olevani ennakkoluuloinen. Vastaväitteet ja apologiat ovat tervetulleita.