Lisää Unto Kupiaista, tätä tuotantoa on blogissa käsitelty jo runsaasti...nyt ollaan vuodessa 1945, sota on päättynyt ja kokoelmassa riittää tunteiden lainehdintaa moneen suuntaan.
Mukana on muutamakin intohimoinen lemmenruno, joskin sellaisina nämä jäväät ehkä vähän persoonattomiksi, peruskuvastoa liikutellaan tyylitajulla mutta runoilija kykenee myöhemmin parempaan.
Kirjassa on myös joukko pitempiä balladiomaisia tai kertovia runoelmia, joista pari tuntuu ehkä vähän itsetietoisilta pastisseilta, mutta on siellä ansiokkaampaakin tavaraa mukana, ja sitten aletaan jo paikkapaikoin maalaamaan hyvinkin mustalla pensselillä, tyylitajuisesti groteski on perinteisesti ollut suosikki-Kupiaiseni ja tässä sitä alkaa jo välähdellä.
Monet uskovat: kuolema vapauttaa.
Miten asian laita lie.
On juhla-asussa hautausmaa,
havun peitossa sinne tie.
Ruhon lihavan ruuaksi maan madot saa,
kun Saatana sielun vie.
Mukana on jonkin verran niitä sodan aikana sensuroituja runoja, hivenen näköjään muokattuna eikä kaikkia mutta ansiokas lisä kuitenkin kirjalle nämä Helvetinkukkulat ja Leikkilaivat...
Marjatta
Harmaana kulki se elämän juova
kuin meren hiekassa himmeä piirto,
yllänsä aallokko lauluja luova,
auringon valojen siivekäs siirto.
Harmava juova.
Yllänsä kultainen kimmel ja kilo,
allansa ainainen aavikko pohjaa.
Marjatta, Marjatta, elämän ilo
ei sinun askeltes kulkua ohjaa.
Äiti on kuollut, ja ken isä lienee?
Vierasten vierellä Marjatta varttuu.
Marjatan nuoruuden vieraat ne vienee,
toiset kun leikkivät, työhön hän tarttuu.
Ken isä lienee?
Pihalta pellolle, pellolta pihaan
kiire on kesällä, Marjatta, juokse!
Toisilla aikaa on lempeen ja vihaan,
kukapa joutaisi Marjatan luokse.
Muidenpa sineen ja punahan muiden
Marjatta hellästi harmaansa antaa.
Vain ajan lyhyen suo suvi puiden
yllänsä elämän kangasta kantaa.
Suo suvi puiden.
Vain ajan lyhyen käy elontiekin.
Elämän riemu ja kuoleman kauhu
- niistä ei tietoa kalpean liekin,
joka jo sammui ja jäi ohut sauhu.
Niin meni Marjatta, kuolema nouti.
Kalma kun kulkee, niin ihmiset lymyy.
"Marjatta vaivainen, mennäpä jouti."
Köyhässä arkussa hiljaa hän hymyy.
Kuolema nouti.
Harmaana kulki se elämän juova,
vain meren hiekassa himmeä piirto,
ei sitä aallokko, lauluja luova,
koskenut, ei valon siivekäs siirto.
Mitään ei jättänyt, mitään ei mukaan
Marjatta vienyt. Vain oli hän täällä.
Marjatan kummull' ei itkenyt kukaan.
Heinikko heiluu jo maan syvän päällä.
Mitään ei mukaan.
Aallokko leikkii ja ulappa pysyy,
aina käy auringon siivekäs siirto.
Kun ajat kuluvat, ken sitä kysyy,
mikä on pohjassa ihmisen piirto?
2 kommenttia:
Näitä marjattoja taitaa olla vielä tänäkin päivänä! Vahvaa tekstiä Kupiaisella.
Näitä Marjattoja tosiaan taitaa olla yhä (ja niitä toisenlaisiakin Marjattoja, oletan että bloggaava ei ole), ja Kupiainen väläyttelee kyllä tässäkin hyvin taitojaan...ja tähänkin on otettu käyttöön sellainen balladimainen tyyli.
Lähetä kommentti