Toukokuun luetut

Krisztina Tóth - Viivakoodi
Monika Peetz - Tiistaisiskot
Juan Rulfo - Pedro Páramo
Euripides - Electra and other plays
Christopher Fry - Venus näköpiirissä
Amanda Cross - 3213 heinäpaalia
Leonid Andrejev - Punainen nauru
Ernesto Sábato - Tunneli
Marja-Liisa Vartio - Kaikki naiset näkevät unia

Silvia Ferrari - 1900-luvun taide

Tuntui että toukokuussa tuli tehtyä kaikenlaista muuta kuin luettua, mutta kyllähän noita kirjoja kuitenkin tuli...kun tarpeeksi lyhyttä lukee niin nimikkeitä kertyy :)
Novellihaaste paketoitiin, runohaaste taas ei ole edistynyt vaikka olenkin selaillut antologioita...pitää skarpata ensi kuulle.
Frau, Signora & Bibi -haastekin eteni parilla kirjalla (ja lisää on yhä tulossa, ja ilahduttavasti on näkynyt myös muissa blogeissa siihen liittyviä nostoja) ja Helmet-haasteessa on alle kymmenen kohtaa vapaana, joskin mukana on kyllä jotain varsin haastavia kohtia joihin ei ole vielä oikein mitään aavistusta mitä aion niihin lukea. Tuskaillaan sitten joskus niitä Intiaa ja yhdenpäivänromaania.

	mies	nainen	muu
englanti	88	92	2	182
suomi	48	38		86
saksa	38	9		47
ranska	33	11	2	46
japani	34	9		43
italia	35	1		36
ruotsi	21	10		31
venäjä	25	5	1	31
norja	12	3		15
tsekki	12	1		13
espanja	10	2	1	13
tanska	7	2		9
arabia	6	1	1	8
puola	4	3		7
unkari	5	1	1	7
viro	4			4
portugali	2	2		4
kiina	3	1		4
islanti	2		2	4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
muu			3	3
serbo-kroatia	2	1		3
hollanti	1	2		3
kreikka	3			3
iiri		1	1	2
turkki	1			1
latina		1		1
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
katalaani		1		1
	404	198	16	618

-------------------------
FB-sivulta:
"Kun asiasta oli viime isänpäivän yhteydessä puhetta, kävin kuvaamassa miten sukupuolittunutta äitienpäivän lahjakirjaesittely on. Kolme ensimmäistä kuvaa Helsingin keskustan Akateemisesta, viisi seuraavaa keskustan Suomalaisesta.
Akateemisen kuvatut pöydät eivät tosin mainostaneet olevansa lahjoja nimenomaan äidille, mahdollisesti jo pohjustettiin varhaisia shoppaajia yo-juhliin. Ja aika naisvoittoista näkyy olevan, on siellä seassa Panu Rajala ja Miki Liukkonen ja ruotsinkielisten joukossa Kepler, Pamuk ja McEwan (ja toisen suomenkielisen pöydän reunalla joka ei näy oli kanssa Tommy Tabermannia ja toista kirjailijaa jota en muista), eli ei ole tarjonta ihan täysin naiskirjailijoiden heiniä.

Suomalaisen sisäänkäynnin ensimmäinen tyrkkypöytä oli naisten reviiriä (ja paljon muuta tilpehööriä kirjojen lisäksi), taemmissa pöydissä meni jo hyvin monipuoliseksi, arvostan esim. stereotyyppejä koettelevaa ehdotusta tarjota äidille lahjakirjaksi P.E.Svinhufvud -elämäkertaa..."
(kuvat täällä)

Marja-Liisa Vartio - Kaikki naiset näkevät unia

Kun kyselin pari kuukautta sitten kirjaston lukuvinkkejä Helsinki-aiheisesta kirjallisuudesta, niin tämä Marja-Liisa Vartion romaani niihin kuului.

Kirja on henkilökuva rouva Pyystä, helsinkiläisrouvasta jonka elämää kuvataan episodimaisena sarjana, episodien välit täyttyvät sitten viittauksilla. Ensimmäisissä luvuissa rouva Pyystä tulee aika epämiellyttävä vaikutelma, keskiluokka-ahdistuksen ruumiillistuma joka väsyttävässä määrin on tyytymätön kaikkeen, puhuu pahaa selän takana, on itsekeskeinen naapuruston pikkusieluinen silmänpalvojasnobi, mutta henkilöön tulee kyllä muitakin ulottuvuuksia jatkoluvuissa: ei hän varsinaisesti mukavaksi käänny mutta...(sellaiset pikkuseikat kuin ikä tai ulkonäkö, taideteokseen viittaamalla, käyvät ilmi viimeisessä luvussa, etunimi ei silloinkaan)
Kysymys on tyhjyydestä, halusta Johonkin Muuhun, vaikka ei ihan tarkkaan tiedäkään mihin, ja sitä hakiessa sitten aiheutetaan vahinkoa niin itselle kuin muillekin. Tavara, parempi asunto, taide ja kulttuuri, ihmisten arvostus, uskonto, seksi, vähän kaikkea hamuillaan ja kaikki karkaa. Ja toisaalta tullaan siksi mitä halutaan välttää, rouva Pyy kritisoi anoppiaan jonka ajatukset ja puheet pyörivät menneessä Karjalassa ja joitain lukuja myöhemmin hän itse jauhaa nostalgisesti lapsuudenkodistaan...
Lopulta en lukenut tätä edes mitenkään erityisen sukupuolittuneena kirjana, että rouva Pyyn hamuileva tyhjyydenpako liittyisi jotenkin erityisesti siihen että on nainen (sen ilmenemismuodot ehkä) ja että tässä olisi jotenkin spesifisesti kyse naisen roolista yhteiskunnassa, kovin yleiseltä tuo minusta kuulostaa. Teosta verrataan Rouva Bovaryyn, ja kun minusta rouva Bovary taas oli Don Quijote -hahmo...

Lukukokemus oli vähän ristiriitainen, teos on eittämättä laadukas mutta aiheena keskiluokkainen elämäntyhjyys tuntuu jo nähdyltä, ja se että Vartio aikoinaan uudisti suomalaista romaanikerrontaa ei välttämättä ole relevanttia nykylukijalle. Samoin tuli mieleen että enemmän kuin tällaiset yksittäisen hahmon henkilökuvat minua kiinnostavat kirjat joissa on enemmän esillä useamman henkilön keskinäiset suhteet, liiallinen napaantuijottelu on vähän tylsää silloinkin kun se on (näin) hyvin tehtyä...jos tämänsuuntainen kerronta kuitenkin kiinnostaa niin suosittelen tutustumaan.

- Kuulehan eteenpäin, rouva Pyy toisti. - Muistatko sinä kun minä sanoin että kyllä saan vielä niistä kupeista kuulla. Hän vaikeni siksi aikaa minkä kesti ottaa savuke laatikosta, sytyttää ja vetää siitä pari kertaa. Tupakan savun alettua vaikuttaa hän tunsi pientä huimausta, tuntui kuin olisi humaltunut hetkeksi.
- Airi Viita on nyt sitten ostanut kupinostoaan, hän jatkoi.
- Vaikka minä sanoin etten ota niistä maksua. Minä tiesin tämän kaiken etukäteen. Hänen silmänsä kapenivat kuin hän olisi edessään nähnyt jokaisen niistä naisista erikseen, noista, joista hän nyt puhuisi suunsa puhtaaksi. Hän ei kutsunut heistä enää yhtäkään pelkällä etunimellä, ei sanonut "Airi" eikä "Kirsti", ei "rouva Viita" eikä "rouva Högström", vaan sanoi huolellisesti ääntäen sekä etunimen että sukunimen kuin olisi sillä tavalla manannut nuo naiset silmiensä eteen.

Helmet-lukuhaasteessa tämä on 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja. Se on myös osa Ylen 101 kirjaa -sarjaa vuoden 1960 edustajana. Kirjaa ovat lukeneet myös Katja, Anita, Arja, Ina, Iines...

Ernesto Sábato - Tunneli

Kirjan alussa Juan Pablo Castel, taidemaalari, kertoo tappaneensa María Iribarnen. Miksi, se sitten selviää tämän varsin tiiviin kirjan vaiheilla (jos selviää).

Eräs kerta Juan Pablo huomaa näyttelyssään tuntemattoman naisen kiinnittävän huomiota yhden taulunsa yksityiskohtaan, sellaiseen jota harva huomaa...taiteilija tunnistaa tästä naisen ymmärtävän häntä niinkuin kukaan ei, ja kehittää varsin obsessiivisen suhteen naiseen: obsessiivisuudella on perusteensa, nainen kyllä tuntee myös jotain mutta...
Todettakoon, että Juan Pablo on aika epämiellyttävä henkilö, joka säännönmukaisesti lukee ihmisten, erityisesti Marían, tekemisistä ja tekemättä jättämisistä merkkejä ja tekee niistä pitkälle, hyvin pitkälle, vietyjä johtopäätöksiä, harkiten monia vaihtoehtoja ja valiten niistä tarpeen mukaan joko miellyttävimmät tai pahimmat. Ja, no, se johtaa siihen mikä jo kirjan alkulauseessa mainitaan.

Tämä on Sábaton suhteellisen vähäisen mutta arvostetun proosafiktiotuotannon ensimmäinen romaani (suom. Kari Veikko Salonen), joka herätti jo aikalaisarvostusta (mm. Albert Camus, joka käänsi tämän ranskaksi). Ja eksistentialistista ahdistusta tässä onkin, mutta varsinkin Andrejevin ekspressiivisen kauhun tämä tuntui vähän värittömältä ja kuivalta sillä tavalla kuin arvatenkin laadukas kirjallisuus joskus on; olen tainnut tämän sisällön jo olla nähnyt, ehkä seuraajissa mutta kuitenkin (tai ehkä arkielämässä, tuttavissa, itsessäni?) Ja kuitenkin Juan Pablon ajattelun nykivän pakkomielteisessä "logiikassa" on jotain viehättävää, ärsttävää mutta myös hieman huvittavaakin...

Kirjan ovat lukemeen myös Elegia ja Lea.

Leonid Andrejev - Punainen nauru

Pienoisromaani Punainen nauru on toiseksi pisin tarina Leonid Andrejevin Valitut kertomukset -kokoelmassa (suom. Martti Anhava), pisin on aiemmin lukemani Seitsemän hirtetyn tarina. Tämä on kuitenkin julkaistu erillisenä teoksena parinakin eri suomennoksena 1900-luvun alussa niin luin sen sellaisena nytkin, loput valitut ehkä sitten myöhemmin.

Varsinaisesta juonesta on vaikea puhua, tässä on kahden kertojan fragmentteja joissa kuvataan sotaa ja sen vaikutuksia. Vaikka sodan tragediat ovat olleet aiemmassakin kirjallisuudessa esillä (esim. jokin aikaa sitten lukemallani Euripideella), niin muistelen sanotun että varsinaisesti ensimmäinen maailmansota mutaisine juoksuhautoineen ja sotapsykooseineen käänsi juhlavan ihanteellisen sankaritarinan mielettömäksi painajaiseksi ja eksistentialistiseksi kauhuksi. Mutta Andrejev on tässä aikaansa edellä, Venäjän-Japanin sota 1904-1905 kuvataan jo ulvovana kaaoksena joka tuhoaa ruumiit ja mielet, kaikkien, ja kuvataan voimakkaan ekspressiivisesti: suhde kohteeseen on sama kuin Munchin Huudolla. Voiko punaista naurua edes yrittää ymmärtää, se vain on.

Kuin huononäköisyyttään jotkut putosivat syviin, suppilomaisiin salahautoihin ja jäivät vatsastaan riippumaan teräviin seipäisiin nytkähdellen ja tanssien kuin sätkynuket; uudet ruumiit rutistivat heidät alleen ja pian koko hauta oli muuttunut ääriään myöten kuhisevaksi verentahraamien elävien ja kuolleiden ruumiitten röykkiöksi. Joka taholla kurottui alhaalta käsiä, ja niiden sormet koukistelivat suonenvedonomaisesti ja tarttuivat kaikkeen, ja joka siihen loukkuun joutui koki turhaan päästä irti: sadat sormet, vahvat ja sokeat kuin ravun sakset, puristivat jalkoja, hakautuivat vaatteisiin, kaatoivat toisen ylleen, työntyivät silmiin ja kuristivat. Monet ryntäsivät humalaisten lailla suoraan piikkilankoihin, jäivät niihin roikkumaan ja huusivat kunnes luoti lopetti heidät.

Joo, jotkut teistä haluavat tämän lukea ja jotkut eivät, tietänette kumpia olette.
Helmet-lukuhaasteessa otan tällä kohdan 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, koska onhan se.

Amanda Cross - 3213 heinäpaalia

 

Tällaisen bongasin luettavaksi, Amanda Crossin dekkari vaikutti takakannen perusteella potentiaalisesti kiinnostavalta ja kirjan nimi on tietysti mielikuvitusta kutkuttava (ja sen avulla napattiinkin vastikään voitto novellihaasteveikkauksessa). Tietysti se vähän spoilaa kiinnittäen huomiota asiaan jolla on oma merkityksensä tapahtumissa, ja toisaalta alkuteoksen nimi taas spoilaa toisia merkitykselllisiä elementtejä (suom. Juhani Jaskari).

Dekkariosuudelta tämä on aika kepeä cozy-mysteeri: kirjallisuusprofessori Kate Fansler päätyy selvittelemään vastikään kuolleen kustantajan arkistoa Massachusettsin maaseudulle, laajan arkiston sisältäessä mm. runsaasti kirjeenvaihtoa vuosisadan alkupuolen merkittävien kirjailijoiden kanssa, James Joycen, DH Lawrencen jne. Mukana sälyttyy sekalainen seurue muita henkilöitä, ja paikallisissa on omat erikoisuutensa, ja sitten naapurin rouva kuolee varsin merkillisesti...tämä ei ole varsinaisesti tragedia, koska kukaan ei kuolleesta pitänyt, mutta silti asiaa on syytä selvittää.

Aika paljon tästä tulee mieleen brittiläinen klassinen dekkari, esim. viime vuonna lukemani Kuolleet kirjatoukat (josta pidin kyllä enemmän). Huomionarvoista on kuitenkin runsas metataso, suuri osa henkilöistä on kirjallisuuden kanssa tekemisissä joten tapahtumia myös kommentoidaan suhteessa dekkarikirjallisuuteen (ja mukaan on päätynyt myös ironinen kuvaus akateemikosta joka salanimellä kirjoittaa pulp-jännäreitä: Amanda Cross on salanimi, varsinaisella nimellään Carolyn Gold Heilbrun toimi Columbia Universityssa kirjallisuuden professorina...).
Myös julkaisuajankohta 1967 on hyvin esillä teemoilla, kirjassa puhutaan paljon (enemmän kuin suunnilleen missään muussa lukemassani dekkarissa) seksistä, mutta tavalla joka lienee mahdollista lähinnä 1960-luvun lopulla...

Päädyn nyt pitämään tätä enemmän kiinnostavana kuriositeettina kuin oikeasti hyvänä dekkarina (tapahtumien uskottavuudesta en nyt myöskään sano mitään) mutta tuossa metatasossa ja ajankuvassa on ansionsa ja muuten tämä menee leppoisana hupidekkarina.
Ja ajattelin ottaa vihdoin Helmet-lukuhaasteesta kohdan "kirjassa selvitetään rikos", mutta itse asiassa tämä sopiikin hyvin toiseen vielä avoimeen kohtaan, 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja (okei, kirjallisuuden professoritkin tietysti kirjoittavat kirjoja, muttei välttämättä fiktiota tai varsinkaan dekkareita).

"[...] Ihminen joko on sitä lajia, että joutuu seikkailuihin, tai ei ole. Ja jos ihminen on sitä lajia, minusta tuntuu ettei hän ajattele tai lue kovinkaan paljon, hän vain seikkailee."
"Ei ainakaan ole todennäköistä että joku meistä lukittaisiin kellariin ihanan ranskalaisen kanssa", Lina sanoi.
"Ja jos niin kävisikin me olisimme niin hädissämme ajatellessamme niitä ruumiita, joita sillä välin heitetään mereen, ettemme me pystyisi ajattelemaankaan kokemuksien hankkimista."
"Minä pystyisin", Lina sanoi.
"Jännitysromaanien koko idea on siinä", Grace sanoi, "että on niin mukava lukea toisten ihmisten puuhista, kun ei itsellä ole pakkoa tehdä samaa."
"Me olemme niitä jotka lukevat jännitysjuttuja ja tekevät muistiinpanoja", Kate sanoi hymyillen.

Christopher Fry - Venus näköpiirissä

 

Satunnaislöytöjä kirppikseltä, en ollut tekijästä tai teoksesta kuullut mutta sehän nyt ei tarkoita etteikö voisi lukea...

Fryn kirja on komedianäytelmä 50-luvulta (suom. Eino S Repo ja Ville Repo), jossa Altairin herttua kutsuu luokseen joukon vieraita katsomaan auringonpimennystä: joukkoon kuuluu kolme naista joita herttua, nuorekkaaksi itsensä tunteva vaikkei enää nuori leskimies, harkitsee uudeksi puolisokseen, mutta herttua päättää jättää valinnan pojalleen Edgarille hieman Troijan Parisin tapaan: tämän on tarkoitus ojentaa omena naiselle jonka ottaisi äitipuolekseen.

EDGAR: Sitä juuri aioin kysyä. En tahdo
näytellä vaikeaa lasta, mutta et kai väitä
että rakastat noita naisia tasavertaisesti.
HERTTUA: Tasavertaisuus on hautausmaan sanoja.
Valitse vain
olenko onnellinen tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin
vai maanantaisin, perjantaisin ja keskiviikkoisin.
Vain sentapaisia eroja valintasi koskee.

Joukkoon liittyvä tilanhoitajan tytär Perpetua sitten mutkistaa kuvioita...

Oli tämä aika erikoinen teos, ja ilmeisesti ainoa Fry-suomennos, vaikka huomasin että tämän pitäisi olla yksi osa neljän näytelmän sarjaa, joista jokainen liittyy yhteen vuodenaikaan (ilmeisesti kuitenkin varsin itsenäisiä teoksia, ei yhteisiä henkilöitä tms); muut osat olisivat näköjään englanniksi tarjolla Helmetin kirjavarastossa, pitääpi harkita...
Tämä on syysnäytelmä, tapahtuma-aikana on lokakuu ja mukana on muitakin viittauksia syksyyn (mm. herttuan elämän syksyyn, ja tarkoittaako tämä rikasta kypsyyttä ja sadonkorjuuta vai alkavaa rappiota, siinäpä kysymys), ja symboleina vilisevät myös omenat ja astronomiset viittaukset.
Huvittavia kohtia riitti kyllä, vaikka miltään farssilta jonka tarkoitus on repiä huumoria joka rivillä tämä ei vaikuttanutkaan, ja osin jäin myös ihmettelemään että mitä tässä oikein tapahtuu: asiaan vaikutti myös nuo runsaat symbolit joiden viittauksista punotaan aikamoista verkostoa, sellaista joka jätti olon että nyt on mennyt joitain asioita ohi (sillai miellyttävällä tavalla, että tämä pitäisi ehkä lukea toiseenkin kertaan).
Kirjoitustyylin runollisuudella on ehkä myös osuutta asiaan, aika pian tämän jälkeen ei kai edes Englannissa kirjoitettu näin lyyristä näytelmätekstiä...

Lopulliseksi mielipiteeksi jäi enemmän kummastusta kuin ihastusta, mutta kiinnostus heräsi josko vaikka se The Lady's not for Burning pitäisi kanssa lukea joskus tulevaisuudessa.

Euripides - Electra and other plays

"In the dark world of Euripidean tragedy, vengeance is more easily obtained than compassion."
(Hecaben esipuheessa Richard Rutherford)

Siinä missä aiemmin bloggaamassani Euripides-kirjassa painotus oli niminäytelmää lukuunottamatta kevyemmissä näytelmissä, nykytermein melkeinpä komedioissa, tässä kokoelmassa pysytään tiukasti tragediassa, luvassa on kärsimystä ja paatosta ja vähäinen huumori on tulkinnanvaraista ja kyynisen ironista.
Näytelmiä yhdistää myös teema, sota ja erityisesti sen vaikutus naisiin: neljä viidestä näytelmästä liittyy Troijan sotaan (Andromache, Hecabe, Electra ja Trojan Women) ja viides, Suppliant Women, taas Seitsemän Thebaa vastaan -episodiin.
Aiheita Euripides käyttää varsin vapaasti kulloisenkin näytelmän aiheiden vaatimalla tavalla, esim. Hecabe ja Troijan naiset sijoittuvat samaan hetkeen (Troija on voitettu, kreikkalaiset ovat lähdössä) ja niissä on osin samoja tapahtumia mutta niiden kuvauksissa on eroja. Tai Troijan naisten Helena ei juuri muistuta Helena-näytelmän Helenaa...teokset ovat itsenäisiä, ne liittyvät yleiseen kulttuuriseen traditioon mutta sisäisellä järjestyksellä ei ole niin paljoa väliä.

Ensimmäisen näytelmän Andromache, Troijan prinsessa jonka yksi Kreikan sankareista, Neoptolemos, on tuonut mukanaan jalkavaimonaan, on paennut turvaan Thetiksen temppeliin anomaan armoa, koska Neoptolemoksen vaimo Hermione (ja tämän isä Menelaos) haluavat hänet tappaa.
Näytelmää lukiessa mieleen tuli että olenhan nähnyt tämän esitettynä, parastaikaa Kansallisteatterin edustalla Rautatientorilla. Nykyisin turvapaikkoja antavia alttareita on vähemmän mutta on kuitenkin julkisuuden ja näkyvyyden jumala, johon turvapaikanhakijoiden leiri on laittanut toivonsa, samalla kun Phthia Ensin -Hermione haluaa heidät hävittää, ja Menelaos haluaa myös saada anojat alttarilta pois näkyvistä ja mieluiten pois lentokoneella kaikessa hiljaisuudessa.

Samassa mielentilassa aloin pohtia seuraavan näytelmän, Hecaben, yhteyksiä nykyhetkeen: Troijan sodan aikana Troijan nuorin prinssi oli lähetetty turvaan toiseen valtakuntaan, mutta kun sodassa käy niinkuin käy, niin toisen valtakunnan kuningas myös pettää ja surmaa prinssin, ja tästä kuultuaan Troijan kuningatar Hecabe, heikentyneestä tilanteestaan huolimatta, suorittaa viimeisen koston...mieleen tuli aihe vaikkapa kirjaan, jossa vaikkapa eräs maa päättää lähettää turvapaikanhakijan käytännössä lähes varmaan kuolemaan, koska tästä koituu nyt harmillisia kustannuksia, ja miten tällaiseen päätökseen suhtautuisi henkilö jolle kyseinen käytännöllisen pragmaattinen päätös onkin henkilökohtainen tragedia jossa on kyse ihmisen elämästä...

Kun ajatukset olivat tälle tielle ajatutuneet niin luinpa myös näytelmän perusargoslaisesta Electrasta joka kaipaa mennyttä patriarkkaa, joka oli vieläpä sotaveteraani (tätä korostetaan näytelmässä) ja on valmis kostamaan niille, joiden katsoo olevan isän(maan)sa pettäneitä vihollisia, vaikka omaksikin vahingokseen...ja ne kaksi muutakin kyllä taipuivat modernin filtterin läpi luettaviksi.

Näissä tragedioissa henkilöt ovat varsin ambivalentteja, ymmärrystä osoitetaan, vaihtelevissa määrin mutta kuitenkin, niin Andromachelle kuin Hermionelle, Electralle ja Clytemnestralle, Hecabelle ja monelle muulle. Samalla monet näistä olivat myös hyvin ongelmallisia vaikka kuinka näytelmien päähenkilöitä ovatkin, niin Hecabe ja Electra ovat hyvin hankalia ja myös kyseenalaistettuja sankareita. Ongelmat ovat monimutkaisia, ja niitä ratkomaan (usein jokseenkin epätyydyttävästi) tarvitaan deus ex machinoja...

Eikä näissä nykyversioissakaan, joita ympärillämme esitetään, puutu tragedian paatosta, ja tätä Euripides korostaa sijoittamalla keskiöön ja kärsijöiksi naiset (ja lapset). Juuri kun aloin kirjoittaa tätä bloggausta, niin Omppu esitti toisesta kirjasta saman huomion että tarinoissa väkivalta myy ja erityisesti kun se kohdistuu naisiin, mielellään nuoriin: paras ruumis on kuolleen nuoren naisen ruumis (tai lapsen), se on huomattavasti kiinnostavampi kuin kuolleen miehen ruumis.
En ole kuitenkaan täysin samaa mieltä aiheen jatkotulkinnasta, ennemminkin pitäisin huolestuttavana sitä että tämä paatoksen epätasainen jakautuminen tarkoittaa että miehellä ei itsessään ole ihmisarvoa, tykinruoan kuolemalla ei ole niin väliä. Tähän olen kiinnittänyt huomiota myös turvapaikanhakijoiden kohdalla, ollaan oltu erityisen huolissaan naisista ja lapsista ettei näitä palautettaisi esim. Afganistaniin tai Irakiin tai muihin paikoihin jotka katsotaan vaarallisiksi paikoiksi, miehistä ei ole niin väliä. Ihmisarvo ei olekaan jakamaton ja yhdenmukainen perusarvo, ei edes niille jotka sellaista väittävät.

Niin muinaisessa Kreikassa kuin asuikin, Euripides kirjoittaa nyky-Suomesta sellaisella tarkkuudella että monen nykykirjailijan soisi ottavan oppia.
Sijoitan tämän kirjan Muuttoliikkeessä-haasteeseen, tietysti.

Juan Rulfo - Pedro Páramo

Luulen että tulen lukemaan tämän jossain vaiheessa uudestaan.


Meksikolaisen Juan Rulfon romaanin (suom. Tarja Roinila) alussa kertojan äiti kuolinvuoteellaan lähettää poikansa tapaamaan isäänsä, etunimi Pedro ja sukunimi Páramo, Comalan kylään. Comala paljastuu kuitenkin varsinaiseksi kummituskaupungiksi, ensinäkemältä autioksi, ja kun joitakuita kohdataan niin nämä saattavat ollakin kuolleita henkiä, ja menneisyyden kaikuja kuuluu nurkissa...ja näistä selviää mitä kukoistavalle kaupungille on tapahtunut ja mikä on Pedro Páramon, Puolikuun tilan mahtimiehen, osuus siinä.

Kirja on kerronnaltaan varsin...haastava, kerronta etenee fragmenttien sarjoina, kertojan kokemuksiin (jotka tuntuvat itsessään jo varsin unenomaisilta) limittyy kohtaamisia, muistoja, tilanteita menneisyydestä, näkökulmahenkilöt ja aika vaihtuvat sen kummemmin selittelemättä ja lukija saa luvan pysyä perässä sen mitä pystyy.
Tunnelmallinen tämä kuitenkin on, eräänlainen maagisen realismin ur-teksti joka etenee unen logiikalla ja symboliikalla huomattavasti tiheämmin kuin selkeämmät seuraajansa Gabriel Garcia Marquez jne.
Onko Comalan kylä kiirastuli tai limbo, ainakin se on juuttunut johonkin välitilaan elämän ja kuoleman rajalle samoin kuin monet sen asukkaat joissa halut ja toiveet eivät kohtaa realiteettien kanssa ja lopputuloksena on maan myrkyttävää katkeruutta (eikä liene sattumaa että Páramon tilan nimenä on Puolikuu...)

Merkillinen teos, jossa iso osa tuntui menevän reippaasti ohi niin että lukemista jatkoi flow'lla yrittämättä liikoja takertua että mitäs mikäkin yksityiskohta tarkoitti (samalla tavalla kuin Sadan vuoden yksinäisyyden monimutkaisesti solmiutuvan suvun  ja lukuisien samojen nimien kanssa).
Mutta unenomainen, painostava, painajaismainenkin tunnelma kuitenkin toimii sen verran vahvasti että haluan palata tähän kyllä joskus uudestaan.

Kirjan on lukenut myös Margit.

Novellihaasteen summaus

Viime marraskuussa Omppu laittoi Reader, why did I marry him -blogissa alulle Novellihaasteen, joka päättyy ensi sunnuntaina. Kun en näillä näkymin ole enää haasteen puitteissa lukemassa enempää (vähän harkitsin josko olisi tehnyt vielä toisen yksittäisbloggauksen Flannery O'Connorin novelleista mutta Sheppardin ja Rufuksen argumentit jäävät toiseen kertaan), niin laitetaanpas haaste pakettiin.

Haasteen puitteissa luin (ja bloggasin) seuraavat teokset:
Hermann Hesse - Katoava kesä 3 (3)
Krys Lee - Drifting House 9 (12)
Sarah Hall - The Beautiful Indifference 7 (19)
Yasushi Inoue - Erään väärentäjän elämä 4 (23)
Charlotte Perkins Gilman - The Yellow Wall-Paper 3 (26)
Johann Peter Hebel - How a Ghastly Story Was Brought to Light by a Common or Garden Butcher's Dog 26 (52)
Andrea Levy - Six Stories & an Essay 7 (59)
Gyrðir Eliasson - Stone Tree 24 (83)
Seabury Quinn - The Casebook of Jules de Grandin 7 (90)
Nnedi Okorafor - Kabu-Kabu 21 (111)
Oliver Friggieri - Viimeinen faldetta 12 (123)
Dina Rubina - Kaksiosainen sukunimi 3 (126)
Haruki Murakami - Miehiä ilman naisia 7 (133)
Flannery O'Connor - Kaikki nousevat, yhtykää! (Everything that rises must converge) 1 (134)
Hermann Hesse - Ihmeellinen viesti toiselta tähdeltä 9 (143)
Gianni Celati - Tasankojen kertojia 30 (173)
Villy Sørensen - Tarinoita 12 (185)
Irina Denežkina - Anna mulle! 10 (195)
Christine Brückner - Jos olisit puhunut, Desdemona 11 (206)
Slawomir Mrozek - Elämää aloittelijoille 39 (245)
Krisztina Tóth - Viivakoodi 15 (260)

Yhteensä siis 260 novellia, varsin väljällä määritelmällä joten mukana on myös kaikenlaista muuta lyhytproosaa, monologeja, fragmentteja, conteja ja ties mitä.
Ja lopulta määrä ei ole kovinkaan valtava, minä kun pidän novelleista muotona eli olisin noita teoksia lukenut muutenkin, nyt ne vain tulivat vähän keskitetymmin puolen vuoden aikana ja mukaan mahtui myös parit maratontyyliset luennat novelleilla. Ja kirjoissakin on tietysti eroja, tekstimääränä kaikki Hebelin 26 tarinaa saisi ehkä mahdutettua samaan mittaan kuin yksi Katoavan kesän kolmesta novellista...

Tein vain yhden yksittäisnovellibloggauksen ja parissa muussa kävin tarkemmin läpi yksittäisiä novelleja, mutta aika monta noista kirjoista tuli luettua kuitenkin kokonaisuuksina ja sellaisina ne ovatkin mielekkäämpiä: olisi absurdia lähteä kirjoittamaan vaikka jokaisesta Mrozekin tarinasta erikseen, niitä on kuitenkin parempi tarkastella sarjana, samoin vaikkapa Brücknerin tekstit muodostavat selkeän sarjan ja monissa muissakin kirjailijalla on tietty tyyli ja aihepiiri jossa liikutaan...

Aika moni noista kirjoista on myös ensitutustuminen kirjailijaan. Hesse, Inoue, Murakami, O'Connor, Celati ja Mrozek olivat ennestään tuttuja ja näistä Celatilta ja Mrozekilta olen lukenut aiemmin vain novelleja ja ensitutustuminen Murakamiin ja O'Connoriin tapahtui myös novellien kautta vaikka muutakin tuotantoaan olen sittemmin lukenut (ja Hesse ja Inoue tulivat tutuiksi pienoisromaanien kautta, jossa ero pitkään novelliin on vähän häilyvä).
Kuten olen maininnut, tutustun mielelläni uusiin kirjailijoihin juuri novellien tai penoisromaanien kautta ja nappaan aika impulsiivisesti luettavakseni epämääräisen kiinnostavan näköisiä novellikokoelmia, niissä sitoutuminen on sen verran kevyttä että riskinotto yleensä kannattaa, silloinkin kun teoksesta en pitäisikään niin ajan ja vaivan menetys ei ole suuri, ja toisaalta todella loistavia tekijöitä ja teoksia on tullut löydettyä...
Ei, noistakaan teoksista en kaikista pitänyt, parista ei ollut oikein mitään erityisen ansiokasta ja jotkut jäivät "ihan kiva"-tasolle parilla huipulla tai ilman. Ja muutama kirja on sitten kokonaisuutenakin hyviä.
Jos jotain pitäisi suositella niin Levy, Rubina, Sørensen, Brückner ja Mrozek ovat kaikki erinomaisen tutustuttavia (ja O'Connorin loistavuutta on tässä blogissa kai toistettu jo tarpeeksi).

Kiitos haasteesta, hyllyssä odottaa vielä lisää sopivaa luettavaa jos joku päättää jatkaa, tai saan minä ne luettua ilman haastettakin...

Monika Peetz - Tiistaisiskot

 

Näköjään ovat kirjoittaneet kirjailija Monika Peetzin nimen väärin kanteen (suom. Maikki Soro, kai tämä tuli sentään oikein).
Tämä tuli bongattua kirjaston viihdehyllystä Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, kun aihekin vaikutti sellaiselta ettei niin usein ole kirjoissa tullut vastaan, eli pyhiinvaellus Lourdesiin. 

Viisi noin nelikymppistä kölniläisnaista, kaikki kovin erilaisia persoonia mutta sattuman ja kielikurssin jälkeisen ravintolaistunnan seurauksena ystävystyneet, ovat tavanneet ravintolassa säännöllisesti. Kun yhden naisista, Judithin, mies kuolee ja tältä jää päiväkirja keskenjääneestä pyhiinvaelluksesta Lourdesiin, päättää Judith vaeltaa matkan loppuun ja muut naiset liittyvät mukaan. Ja, no, matkalla riittää itsetutkisteltavaa ja draamaakin kun kullakin henkilöllä on omia elämänsolmujaan ja Judithin kuolleesta miehestäkin paljastuu uusia puolia...

"Viisi hyvin erilaista henkilöä tekevät jotain yhdessä" on tietysti kerronnallinen klisee, ja kirjan alkupuolella kyllä huokailin kyllä kovasti kun nämä viisi henkilöä omine piirteineen oli kuvattu niin karrikoidusti, harkitsin myös kesken jättämistä...mutta jahka liikkeelle päästiin niin tarina etenee mukavasti, henkilöt saavat vähän enemmän syvyyttä ja matkanteko itsessään sattumuksineen ja kohtaamisineen on kuvattu miellyttävästi ja kiinnosti tietysti että miten tässä oikein käy.
Tietysti kaikille henkilöille tulee sopivasti henkisen kasvun paikkoja kun osia elämästä seuraa matkalle mukaan, ja osin merkillisten sattumusten kautta koska tarinan kaari sellaista vaatii (kun olen vastaavilla taivalluksilla ollut niin eivät ne ihan näin dramaattisia ole olleet, mutta toisaalta ovat olleet lyhyempiä kuin tämä kymmenpäiväinen...ja vähemmän räiskyvästi tässä kuitenkin oli tuttuutta ja ehkä niille muovaaville sattumuksille ja niiden havaitsemisille on avoimempi...että en ole ollenkaan varma onko Peetz itse vaeltanut mutta on aiheeseen kuitenkin tutustunut).
Mukava teos tämä oli, matka tarjosi hyvin etenevän tarinan ja usea päähenkilö joiden näkökulmia vaihdeltiin lyhyissä luvuissa rytmittivät sitä hyvin (jokainen henkilö yksinään olisi ollut tylsempi). Nuo ovat kerronnallisia kliseitä, koska ne toimivat niin hyvin. Lajityypissään sopi minulle paremmin kuin samasta hyllystä nappaamani Ninnin päiväkirja.

Helmet-lukuhaasteessa tämä on 14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella. Ja kirjan ovat lukeneet ainakin Mari A., Susa ja Paula. 

Krisztina Tóth - Viivakoodi

Tämä Kriztina Tóthin 15 novellin teos (suom. Juhani Huotari) on hyvää jatkoa viimevuotiselle Leningrad - Ost-Berlin -haasteelle, kirjoitusajankohta on myöhempi mutta monessa tarinassa eletään kokemuksia myöhäisen sosialistiajan Unkarista ja lopuissa ollaan näkyvästi post-sosialistisessa ajassa.

Mitenkään erityisen yhteiskunnallisia nämä tarinat eivät kuitenkaan ole, fokuksessa ovat henkilökohtaiset kokemukset, erityisesti lapsuuden ja nuoruuden, ja tietysti välitön ympäristö vaikuttaa niihin, vaikka laajemmat yhteiskunnalliset kontekstit tulevat selvemmiksi vasta aikuisiän novelleissa.
Kokemuksia tuodaan esiin välähdyksenomaisina hetkinä tai sellaisten sarjoina varsinaisten tarinoiden yms sijaan, ja läpi kirjan kulkevana teemana ovat viivat ja rajat (novellien alaotsikkoja myöten), olivat ne sitten kämmenen elämänviivoja, muurahaisten polkuja tai maiden rajoja. 

Ja täytyy sanoa että en kovin paljoa näistä novelleista innostunut, joissain oli mukana erinomaisia impressioita ja kuvia mutta runoilijataustainen kirjailija ei ole ihan täysillä proosan puolelle siirtynyt, niinpä kirjasta jää käteen joukko hyviä hetkiä vähemmän kiinnostavien seassa mutta vähänlaisesti edes toimivia yksittäisiä novelleja (kokonaisesta kokoelmasta puhumattakaan). Mainitsen nyt kuitenkin Mustan lumiukon lähiökuvauksen ja Minkä paikka tämä on? -novellin jossa uimapukujen kautta nähdään elämää ja ruumiillisuutta laajemminkin...

Setäni esimerkiksi asetti tyhjät kaljatölkit keittiön kaapin päälle riviin, aivan kuin Gössereiden ja Heinekenien muodostaman rivistön värikkäät sotilaat olisivat voittoisina pelastaneet jotakin siitä saavuttamattomasta, säihkyvänjännittävästä maailmasta, jossa tuoksuvat naiset ja syöksyvät autot etenivät pitkin mainosten värittämiä katuja. Lännestä saapuvien asioiden tunnusmerkkinä oli viivakoodi: pienet mustat viivat antoivat maagista vetovoimaa muuten mielenkiinnottomillekin esineille, koodi teki niistä toisen, olemuksessaan saavuttamattoman maailman airuita, sellaisen maailman, jossa esineet pakataan kiiltäviin tölkkeihin ja pakkauspaperiin, ihmisvartalot taas pehmeisiin kankaisiin.


Kirja on luettu myös Maailmankirjoissa ja Kiiltomadossa. Poimin tästä osumia Frau, Signora & Bibi -haasteeseen ja Novellihaasteeseen (15 novellia, yhteismäärä 260) ja Muuttoliikkeessä-haasteeseenkin voisi laittaa novellin pari...