8.3.17

Tyttö on tanssiva karhu (eli, kirjallisuudesta naistenpäivänä)

Naisten päivän kunniaksi en jakele ruusuja vaan jotain mitä pidän arvokkaampana: hypoteesin että nainenkin voi olla ihminen.

Näissä sekalaisissa mietteissä tullaan käsittelemään naiskirjailijoita ja siinä sivussa hieman miehiäkin. Olen nyt reilun parin kuukauden ajan osoittanut hieman suurempaa huomiota aiheelle Frau, Signora & Bibi -haasteesta johtuen, joskin kysymys millä perusteella lukija, kuka tahansa lukija, tekee valintoja lukemisistaan on minua kiinnostanut jo pitempään (mm. täällä).

Useinhan kuulee väitteen että mieslukijat suosivat ensisijaisesti, tai joskus melkein pelkästään, mieskirjailijoiden teoksia, siinä missä naislukijat lukevat tasaisemmin sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja. Tästä löytyy sen verran runsaasti havaintoja että lähden siitä että väite on totta, ero on tilastollisesti havaittava.
Samalla pidän sitä valitettavana, pidän suotavana että kaikki lukijat lukisivat kirjallisuutta monipuolisesti (myös muilla parametreillä kuin tekijän sukupuolen mukaan). Siksipä haluan lähteä pohtimaan tätä hieman perusteellisemmin, koska oletan että ainakin osalla lukijoista vaikuttavana tekijänä on ennemmin rakenteellinen epätasa-arvo kuin aktiivinen misogynia, ja rakenteisiin taas on vaikea vaikuttaa jos ei edes tiedä mitä ne ovat.

Ylempänä linkkaamassani aiemmassa bloggauksessa olen maininnit Goodreads-palvelun tuottamaa tilastotietoa (siihen linkkaamatta, etsikää jos löydätte tai vaihtoehtoisesti tarjotkaa kumoavia tilastoja), että lukijoissa syntyy huomattavaa eroa myös toisessa tekijässä kuin kirjailijan sukupuolessa: naiset lukevat enemmän uutuuskirjoja (tänä ja edellisenä vuotena julkaistuja) ja miehet vanhempia kirjoja. En lähde spekuloimaan mahdollisia syitä, mutta näiden kahden painotuksen yhteisvaikutuksesta kun naiskirjailija julkaisee uutuuskirjan, lähes kaikki lukijansa ovat naisia, mutta myös mieskirjailijan uutuuden lukijoista enemmistö on naisia.
Tästä erosta on huomattavasti vähemmän puhetta, enkä myöskään tiedä onko tätä useammassakin yhteydessä tilastoitu, en ole ainakaan nähnyt.
Mainitsen kuitenkin anekdotaalisen havainnon: pyörin ajoittain myös eräällä netin musiikkifoorumilla, jossa on yleisesti tiedossa että kyseisen foorumin käyttäjistä suurin osa on miehiä (naisia on, mutta vähemmän kuin miehiä suomalaisten kirjabloggaajien joukossa). Kyseisellä foorumilla on sivussa myös kirjallisuusalue jossa puhutaan lukemisista: kyseinen alue on ehkä hieman snobistinen (tyyliin Dostojevski, Joyce, Pynchon, Infinite Jest) mutta huomionarvoista on että siellä ei juuri lainkaan puhuta uutuuksista, painotus on paljon vahvemmin klassikoissa. Ja myönnetään, mieskirjailijoissa, vaikka osansa huomiosta ovatkin saaneet mm. Austen, Christie, Woolf, Carter, Rowling...

Tästä johdosta vaikuttaa siltä että tämä ei menekään niin että kaikki lukijat innokkaasti selaavat kustantajien syys- ja kevätkatalogeja paitsi että mieslukijat repivät katalogeista irti naisista kertovat sivut ja sytyttävät niillä saunanpesän, vaan kirjoja valitaan luettavaksi muilla perusteilla, miten?

------------------------------------

Fanny oli yksin kotona lukemassa uutta romaania. Hän luki aina uutuudet, mutta ei koskaan siteerannut muita kuin Flaubertia ja Racinea, sillä hän tiesi mitkä kirjailijat olivat sen arvoisia, että kannatti osata ulkoa. (Françoise Sagan - Varjoa vajaat)

Ei liene epäilystä siitä että kirjallisuuden kaanon tapaa olla aika miesvoittoinen. Osasyynsä on varmasti ollut Virginia Woolfin kuvaamalla oman huonene tärkeydellä, naisilla on ollut rajallisemmat mahdollisuudet tuottaa kirjallisuutta joten luonnollisesti myös mahdollisuudet tuottaa suurta kirjallisuutta ovat olleet rajallisemmat, mutta samoin osasyynsä on epäilemättä ollut valintaprosesseilla, vuosikymmenien ja -satojen aikana tapahtuneella marginalisoinnilla.
Mutta vaikka olisikin rakenteellisesti ongelmallinen niin kaanon on kaanon, Shakespearen sisaren tekstejä ei ole saatavilla, ja jos kirjaa arvioidaan sen vaikutusten perusteella niin valkoiset miehet kategoriaa historiallisesti hallitsevat eikä tilanne muutu olis-kiva-josseilemalla. Kirjallisessa laadussa taas kenttä on ehkä tasaisempi, mutta laadukkaiden teosten löytäminen tunnetun kaanonin ulkopuolelta vaatii aktiivista työtä ja tietysti laatuansiot ovat subjektiivisia...



Olen joskus tilastojen puolesta pohtinut myös käännetäänkö naisia samassa suhteessa kuin miehiä, vai miksi tuntuu olevan niin vaikea löytää kiinnostavia naiskirjailijoita silloin kun en lue alkukielellä (eli omassa tapauksessani suomeksi tai englanniksi): onko näitä ylipäänsä vaikea löytää vai eikö heitä vain käännetä? Tästä olisi kiinnostava nähdä jotain kunnollista tilastodataa.

Ongelma tuli esiin kuitenkin hyvin kun aloin etsiä potentiaalisia kirjoja Frau, Signora & Bibi -haasteeseen ja kokeilin etsiä Librarythingissa inspiraatiota, muutamia nimiä joista aloittaa.
Käytin samaa metodia jota olen joskus aiemminkin kokeillut ja joka on yleensä jotain hyviä löytöjä esiin nostanut: muodostin oman osaston aiheeseen sopivista kirjoista (tässä tapauksessa jo lukemani kirjat joiden kirjoittaja tulee haasteeseen sopivilta kielialueilta), jolloin Librarything etsii tämän osaston perusteella sata läheisintä käyttäjää joilla on niitä samoja kirjoja hyllyssä, ja laatii myös yhteislistan näiden sadan käyttäjän kirjoista yleisyyden mukaan.
Tällä listalla ovat yleensä edustettuina kaikkein suosituimmat kirjat Harry Pottereista Rikokseen ja rangaistukseen, mutta yleensä joukosta löytyy myös hyvin lisää sen aihepiirin kirjoja joiden perusteella käyttäjäjoukko oli koottu.
Paitsi ei tällä kertaa. Paljon oli miesten kirjoittamia kirjoja, jonkin verran englanniksi tai ranskaksi kirjoittavien naisten kirjoittamia kirjoja, mutta muut kielialueet yleisesti ottaen eivät olleet edustettuina.
Vaikutti siltä että esim. saksaksi, italiaksi, espanjaksi, venäjäksi, arabiaksi yms. kirjoittavat naiset eivät ole nousseet kansainvälisiksi nimiksi joita luetaan yleisesti, jotakuinkin ainoa esille tuleva naiskirjailija oli Isabel Allende. Ja kun toiseen koriin tulee Dostojevskia, Kafkaa, Garcia Marquezia ja ties keitä ja toiseen yksin Isabel Allende, niin luulenpa että itse Allendekin pitää vertailua hivenen epäreiluna...

(kuva: Lori Barra)


Kaanonin rakenteessa ainakin minua kiinnostavaa on yleensäkin se, ketkä ovat namedropattuja kirjailijoita, ei sillä tasolla että kuka on juuri tällä hetkellä myyntitilastojen ykkönen tai kriitikkojen lemmikki vaan (ylläolevan Saganin sitaatin mukaisesti) keitä siteerataan, keihin nykyisiä kirjailijoita verrataan, ketkä ovat referenssejä joihin aina voi palata. Pelkään että tässä naiskirjailijat ovat selvästi aliedustettuina.
Tommi Melender puhuu Thomas Bernhardista, Antti Nylén Baudelairesta, Sofi Oksanenkin Solzenitsynista, mutta kuka puhuu naisista ja kenestä naisista puhutaan?

Ja millä tavalla?

----------------------------------

Pian vietetään Minna Canthin päivää, joka on myös tasa-arvon päivä ja Canthista tiedetään ja korostetaan että hän oli naisasianainen jonka kirjoissa käsitellään naisasiallisesti millaista on olla nainen, ja nämä naisasia-ansiot ovat Canthin tuotannossa keskeiset.
Onko Canthilla muita kirjallisia ansioita, terävää psykologista silmää, hyvää dialogia, dramaattista tajua? En tiedä, niistä harvemmin puhutaan, mistä voikin ehkä vetää johtopäätöksiä, mielikuvaksi jää suomalaisen kirjallisuuden Justiina Puupää.

(kuva: tuntematon)

Tässä vaiheessa on hyvä todeta että minusta "millaista on olla nainen" ei ole mitenkään kirjallisuuden suosikkiaiheitani, kai sitäkin hieman menee muun muassa mutta ei tuon korostaminen minulle kirjaa myy. Ei minua niin kauheasti kiinnosta myöskään "millaista on olla mies"-kirjallisuus, "millaista on olla ihminen" sen sijaan on jo kiinnostavampi aihe. Lisäksi tiedän, että tendenssikirjallisuus tapaa ikääntyä aika huonosti...

Simone de Beavoir tuo esiin 'Toisessa sukupuolessa' kulttuurisen piirteen että mies on normi ja nainen poikkeus normista, mies nähdään paitsi miehenä myös neutraalina, ihmisenä, siinä missä nainen on aina "toinen" eikä näin ollen kai yleispätevästi "ihminen" (tulkitsen muistinvaraisesti).
Naiskirjailijan kirjat käsittelevät aina naiseutta, ja naishahmot ovat olemassa vain naiseuden kautta, ei yleispätevien inhimillisten ongelmien kautta. Kun sen sanoo noin, se kuulostaa absurdilta, eiksje?

Yllämainitun FS&B-haasteen vuoksi olen nyt kierrellyt kirjastojen hyllyjä ja lukenut runsaasti kirjojen takakansitekstejä, kirjojen joita katson juuri siksi että kirjoittaja on nainen. Tämän lukemisen perusteella on kyllä todettava että kamoon naiset, yrittäkää edes olla ihmisiä. Ei kaikki mutta hätkähdyttävän suuri osa kirjoista käsittelee kansien perusteella Naiseutta, Millaista On Olla Nainen, Suhdetta Mieheen (tai sitä että Korostetusti Ei Ole Suhteessa Mieheen), intohimoisen sensuellisti tai kohuaherättävän rajusti tai jollain muilla iltapäivälehtien viikonloppuliitteet mieleen tuovilla fraaseilla. Venla Hiidensalon Mediahuorako näitä kirjoja kirjoittaa, vaiko vain kansitekstit?

Noin vinkkinä, jos lukija etsii jotain vakavampaa proosaa niin mielleyhtymät iltapäivälehtiin ei välttämättä ole se naula joka vetää. Esitän myös ajatuksen että proosakirjallisuus on yksi niistä tuotteista, joiden myyntiä alaston nainen ei lisää. Valitettavaa myös on että oletan että ainakin osassa kirjoista takakansi on tosiaan harhaanjohtava...

On myös mahdollista, että tässä vaikuttaa myös käännösten julkaisupolitiikka. Samaan tapaan kuin Afrikasta haluaa länsimainen lukija lukea niitä kirjoja joissa on savimajoja ja muita korostetusti afrikkalaisuuteen miellettäviä elementtejä, ehkä joistain kulttuuripiireistä käännetään korostetusti niitä kirjailijoita joiden julkisesta lukemisesta saa tiedostavuuspisteitä  koska niissä kerrotaan Millaista On Olla Nainen kyseisessä kulttuurissa, ja ne naiskirjailijat jotka kirjoittavat ihmisyydestä tai muista aiheista sivuutetaan.

Muutenkin ihmettelin (yhä takakansitekstejä lukien, mutta vähän myös kirjojakin) kuinka tärkeää on määrittää kirjojen naiset, tai useammin nainen, miehen tai miesten tai miehenmuotoisen tyhjiön kautta. Moni mieskirjailija ihan vahingossakin saattaa unohtaa kirjoittaa kirjaansa yhtään naishahmoa, tai kirjoittavat naishahmoja jotka ovat lähinnä MacGuffineja, kirjan henkilöille ehkä tärkeitä mutta tarinan kannalta lähinnä tasoa "Vosu #3". Ja vaikka tuollainen onkin kirjallisesti hieman arveluttavaa, soisin kuitenkin useamman naiskirjailijan leikkaavan siitä siivun omaan tuotantoonsa.

Toisaalla käytiin keskustelua ystävyyskuvauksista kirjallisuudessa, minkä verran miesten välisiä ystävyyksiä ja millaisia kirjallisuudessa on, entä naisten, ja aloin silmäillä läpi tänä vuonna lukemiani kirjoja katsellen minkä verran niissä oli kuvattu aikuisten naisten, jotka eivät olleet toisilleen sukua, välisiä ystävällismielisiä sosiaalisia suhteita. Ja tuntui että ne olivat yllättävänkin harvinaisia, jos luki pois myös suhteet joissa toinen maksoi toiselle palkkaa. Toki muutama löytyi, mutta yllättävää oli kuinka monessa teoksessa (mm. Suutelen postinkantajaa, Petra Delicado, The taste of a man, Alkulukujen yksinäisyyden aikuisvaihe...) keskeiselle naishenkilölle ei kuvata oikein mitään ystävällismielisiä sosiaalisia suhteita toisten naisten kanssa, suhteita on vain miesten kanssa (ja samaan aikaan Petra Delicadon työpari alkaa hengata sujuvasti Petran ex-miehen baarissa...)


Samalla mieleen tuli Jane Austenin kirjat, joissa saatetaan ehkä puida naima-asioita mutta kun päähenkilö on nainen ja samoin ympäröivä yhteiskunta ja sosiaaliset suhteet painottuvat muihin naisiin, kääntyykin tämä lopulta kuvaukseksi henkilöstä joka hakee yhteiskunnallista asemaansa: tässä tapauksessa naimakauppojen kautta. Tässä tapauksessa aletaan itse asiassa lähestyä yllämainittua macguffiniutta, herra Darcy ei aivan Vosu #3 ole mutta ei hänen persoonansa tarinan kannalta nyt niin tärkeä ole (ja vielä vähemmän parin muun Austenin sankarin...)
Yllämainitussa ystävyyskuvauskeskustelussa mainittiin muutenkin että chick lit sisältää varsin paljon naisten välisten ystävyyksien kuvauksia, joten kierosti tulee mieleen että itse asiassa kyseinen lajityyppi saattaisi olla hyvinkin antoisa esittelemään naispuolisia itsenäisesti olemassa olevia ihmisiä. 
Lajityypin satunnaiselle lukijalle tulee kuitenkin valitettavasti ongelmaksi, että koska kyseinen lajityyppi ei nauti kritiikin huomiosta, kirjallisilta ansioiltaan antoisampien teosten erottaminen tusinatavarasta on hankalaa, ja sama kritiikin puute haittaa myös taiteellista kehitystä (paitsi ilmeisesti Iso-Britanniassa jossa Austenin, Brontejen ja Gaskellin jälkeen on tullut mm. Elizabeth Bowenin ja Barbara Pymin tasoisia kirjoittajia).
Kriitikkojen tehtävä on kuulemma kirjailijoiden kera kehittää kirjallisuutta paremmaksi, joten missä olette kriitikot, miksette tee työtänne?

--------------------------

 (kuva: tuntematon)

Lukija tekee valintaa kahden kirjan välillä. Toista niistä kutsutaan yhdeksi maailmanhistorian parhaimmista romaaneista jota leimaa rikas ja syvällinen rikollisen psykologiaan kohdistuva analyysi, ja se on eksistentialistisen romaanin esikuva joka on tehnyt suuren vaikutuksen mm. Hessen, Proustin, Kafkan ja Nietzschen tuotantoon (kiitos JYU) ja toisen ansioiksi taas kerrotaan että sen on kirjoittanut nainen ja se kuvaa tosi koskettavasti naisen elämää. Kumman lukija valitsee?

Kirjailijan pitää tietysti kirjoittaa sellaisia kirjoja jotka vaativat tulla kirjoitetuksi, niin hyvin kuin mahdollista (mutta perspektiivi on tietysti hyvä muistaa).

Lukija taas valitsee kirjoja jollain perusteella, yleensä jonkinlaisilla ennakko-odotuksilla (aika harva meistä taitaa ihan satunnaisesti käteen osuvia kirjoja lukea, en esim. muista kenenkään maininneen lukeneensa läpi yhtään puhelinluetteloa vaikka niitä on julkaistu ja painettu aika monta). Lukijalta voi tietysti toivoa rohkeutta kokeilla rajojaan ja monipuolisuutta, mutta samalla on ymmärrettävää että ainakin jos lukee kirjoja harvakseltaan, toivoo niiden olevan "hyviä" (me jotka luemme vuosittain useampia kymmeniä kirjoja voimme rohkeammin valita kaikenlaista outoa. Emme sitä silti välttämättä tee).
Induktio on tunnetusti ongelmallista, mutta käytännössä se on kuitenkin käytössä ja vaikuttaa valintoihin, ja tällöin on aika tärkeä tutustua lukijan ennakkokäsityksiin ja arvostuksiin jos niitä haluaa muuttaa. On kirjallisuusvihamielistä olettaa, että mikä tahansa kirja olisi korvattavissa millä tahansa toisella kirjalla ja että kun lukija pitää kirjailijan M tuotannosta niin tietysti hänen pitäisi lukea myös kirjailijaa N, ymmärtämättä mistä lukija pitää M:ssä ja onko niitä samoja piirteitä N:n tuotannossa (ei, se ei riitä että kumpikin kirjoittaa dekkareita).

Mutta useimmiten kirjailijan ja lukijan välissä on yksi tai useampi toimija, joiden toimintaan on syytä kiinnittää huomiota koska näissä piilevät ne rakenteelliset epätasa-arvon ongelmat jotka vääristävät lukijan ja kirjailijan kohtaamisia.

Millä perusteella kustannuspäätökset tehdään? Miltä näyttää kirjan markkinointi? Kuinka avoimesti kirjaa kohdennetaan jollekin tietylle kohderyhmälle?

Mitä kirjoja, ja mitä piirteitä kirjoista, toimittajat, kriitikot ja muut julkisen kirjapuheen tuottajat (bloggaajat, kirjailijat, opettajat yms) nostavat esiin ja mistä vaikenevat?
Julkinen kirjapuhe viime kädessä vaikuttaa kaanonin muodostumiseen, ja kanonisointi tai unohtaminen vaikuttavat lukupäätöksiin (ja kuten alussa totesin, mahdollisesti enemmän miehillä kuin naisilla).
Tässä on kuitenkin myös hyvä pitää mielessä että representaatio (tai, herraparatkoon, oikeaoppisuus) on kirjallisen laadun rinnalla varsin huono kanonisointiperuste. Jos kirjan keskeinen, tai ainoa, ansio on että sen kirjoitti nainen aikana jolloin naiset eivät niin paljoa kirjoja kirjoittaneet ja se käsittelee naisten oikeuksia ja naisen asemaa yhteiskunnassa, niin se voi olla ihan kiinnostavaa ajankuvaa alan harrastajille tai historiallinen kuriositeetti, mutta miksi sen pitäisi kiinnostaa lukijaa joka etsii jotain hyvää luettavaa? Miksi valita naiskirjailija kirjailijan sijaan?

Samalla niitä ansiokkaita kirjailijoita, jotka ovat naisia, kuitenkin on, ja osa heistä saattaa kirjoittaa jopa naisen asemasta yhteiskunnassa (osa taas pääosin jostain muusta). Voivatko nämä olla ensisijaisesti kirjailijoita?

----------------------------
Yhtenä julkisen kirjapuheen harjoittajana katson peiliin. Joitakuita saattaa ehkä ärsyttääkin että tilastoin julkisesti blogissani lukemieni kirjailijoiden sukupuolia ja jaottelen näin mies- ja naiskirjailijoita, ja tässä aloittamassani FS&B-haasteessa nimenomaan korostan kirjailijan sukupuolta, eikös se ole ristiriidassa yllämainittujen mietteiden kanssa?
Tilastoin kirjailijoiden sukupuolta koska se on suhteellisen helppo parametri seurattavaksi ja jos siinä näkyy trendejä niin onhan niihin hyvä kiinnittää huomiota, ja näihin havaittuihin trendeihin (josta syytän enemmän rakenteellista epätasa-arvoa kuin omia misogynistisia taipumuksiani) reagoin lukuhaasteella.
Luultavasti suosin omaa sukupuoltani jonkin verran sillä että luen maskuliinikoodattuja aiheita ehkä neutraalimpina kuin ne ovat ja feminiinikoodattuja taas toiseutta korostaen (esim. sotilaat rintamalla ovat yleensä ihmisiä poikkeusolosuhteissa, ei sinänsä miesaihe). Tästä ei luultavasti pääse eroon, joskin samalla totean että minua noin yleensä ottaen kiinnostaa toiseus ja eksotiikka, luenhan mielelläni myös eri aikakausien ja maiden kirjallisuutta. Mutta samalla hermostun kliseisiin ja tendenssikirjallisuus taas on usein ikävystyttävää, erityisesti tendenssikirjallisuus joka ei anna minulle mitään uutta näkökulmaa.
Tietoinen pyrkimykseni on kuitenkin löytää hyviä kirjailijoita jotka kirjoittavat hyviä kirjoja ja ainakin yritän nostaa esiin muita näkökulmia ja aiheita kuin sukupuolen (osassa kirjoista sukupuoli tietysti on keskeinen teema, ja mikäs siinä, aihe siinä missä muutkin, mutta kovin rajoittunuttahan se on olla olemassa vain sukupuolensa kautta).

5 kommenttia:

ketjukolaaja kirjoitti...

Hyvää kansainvälistä naistenpäivää!

Lieneekö totta, että naisten kymppi on vain 8,5 km? Naiset ainakin tuntuvat kirjoittavan aika pitkiä kirjoja. Ei naisen kirjankaan tarvitse olla mikään tiiliskivi.

Minä luen usein niitä vanhempia kirjoja, joita sitten kirjastonhoitajat (yleensä naisia) joutuvat hakemaan minulle varastosta. Jos minulla olisi vapaa pääsy kirjaston varastoon myös itsepalvelulainausaikoina, voisin hoitaa käyntini kirjastonhoitajia häiritsemättä. Uusia kirjoja tulee luettua harvemmin, kokemukseni mukaan ne ovat jotenkin nuorukaismaisia, kirjallisuuden maisterien ammattitaitoisia satuja.

hdcanis kirjoitti...

naisten kirjoittamien kirjojen pituuksista ei taida sen kummempaa trendiä löytyä (tai tilastoidahan tätäkin kai voisi), niitä kaikkein massiivisimpia, 600+ sivun teoksia, ehkä tulee vähemmän, mutta muuten on laveampaa ja tiiviimpää.

Itse luen kyllä "uusia"kin kirjoja, mikä tosin saattaa tarkoittaa viiden vuoden takaista teosta...tavallaan haluaa antaa aikaisen kohinan mennä pois ja katsoa sitten mitkä jäävät jäljelle, jos teos pysyy esillä parinkin vuoden jälkeen niin se on oletettavasti parempi...ja tuntuu että vastaavaa esikarsintaa tekevät jotkut muutkin, antavat päiväperhojen mennä menojaan.
Tietysti on heitä jotka ainakin työnsä puolesta seuraavat uutuuksia, tai jonkun tutun kirjailijan uusikin teos tulee nopeasti lukuun (hei vaan Päätalo, Paasilinna, Remes), mutta näin harrastelukijoiden itselle-uusien teosten ja tekijöiden lukemisestottumuksista olisi kiva saada enemmänkin dataa.

Sirri kirjoitti...

Tosi kiinnostava postaus sinulla, herättää minussa paljon ajatuksia.

Minä taas sanoisin: kamoon, miehet, antakaa meidän olla ihmisiä! Me olemme ihmisiä. Se, että niin monet naiskirjailijat kirjoittavat chick lit -kirjallisuutta, nimenomaan naisille suunnattua kirjallisuutta, on ihan eri kysymys kuin se, olemmeko ihmisiä (joka on huvittava kysymys, koska totta kai olemme). Minulle naiseudesta ja naisena olemisesta kertovat kirjat ovat tulleet feminismin myötä yhä tärkeämmiksi, koska ne mahdollistavat samastumisen tunteet ja toisaalta opettavat, että minun tapani olla nainen ei ole ainoa tapa tai kokemus naiseudesta. Myös miehille naiseudesta kertova kirjallisuus toivottavasti opettaa jotakin sukupuolesta (jolla on merkitystä).

Ongelma onkin minusta se, että me naiset olemme aina olleet olemassa nimenomaan sen mainitsemasi toiseutemme ja sukupuolemme kautta. Miehet ovat lähtökohtaisesti ihmisiä, joiden kokemukset (vaikkapa sodasta) voidaan yleistää kaikkia koskeviksi; naiseuden kokemukset ovat sittenkin jotenkin naisten omia. Naiseus on naisille tärkeä aihe, koska siitä viimein saa puhua. Olemme olleet aina suhteessa miehiin (mikä tosiaan näkyy edelleen kirjallisuudessa), ja siksi onkin huippua, jos löytää kirjan, jossa nainen kirjoitetaan suhteessa itseensä eikä mieheen ja miehenmetsästykseen.

Entä miten mieskirjailija voi unohtaa kirjoittaa kirjaansa naishahmoja? Millaisessa maailmassa kirjoittaja silloin elää – naisettomassako? Valinta ei välttämättä ole tietoinen, mutta varmasti sitä ohjaavat yhteiskunnan käytänteet, joita on, kuten sanoit, hankala muuttaa, mutta joita pitää tutkia, jotta muuttaminen olisi mahdollista. Ja vaikka mieslukija ei tietoisesti valitsisikaan vain miesten kirjoittamaa kirjallisuutta, niin mitä mahdollisuuksia hänellä on, jos vaikkapa isänpäivän kirjakauppamainokset ovat täynnä sotakirjoja, jaritervoja, ilkkaremeksiä ja niin edelleen? Tiettyjen aiheiden markkinoiminen tietylle sukupuolelle voi olla haavoittavaa miehillekin. Joskus on myös tehtävä tietoinen valinta, jotta omia lukukäsityksiään voi muuttaa – itse huomasin lukeneeni aivan tolkuttoman vähän afrikkalaista kirjallisuutta ja suosineeni kotimaista.

hdcanis kirjoitti...

Aihe on laaja ja sellainen että ei mene ihan vaan olkia kohauttamalla että pitäisi lukea monipuolisesti, myös tarjontaan ja sen esilletuontiin pitää kiinnittää huomiota...eli just esimerkiksi markkinointiin, ja noiden remeksien ja sotakirjojen ohella myös ilmeisiä sukupuolikoodauksia välttävän "vakavan proosan" kohdalla.

Naisaiheilla on eittämättä merkitystä kohderyhmänsä sisällä, joskin sitten ei voi myöskään ihmetellä jos kirjoja luetaan vähemmän kohderyhmän ulkopuolella. Jonkin verran on tietysti itse kunkin hyvä lukea vähän kaikkea, mutta ongelmalliseksi tulee tilanne jos nähdään että jos kirjailija on nainen, teos on automaattisesti naisaiheista naiskirjallisuutta. Ja näkemässäni näiden vähän harvinaisempien kielialueiden kirjoissa tuntuu olevan suht paljonkin tämänsuuntaista painotusta ja tutumpienkin kohdalla sitä tehdään ehkä tarpeettoman paljon.

Sotakirjoissa yksi tärkeä asia on että fiktiosotilaat eivät käytännössä koskaan ole yksin, ja kun mukana on näin aina isompi joukko miehiä, niin he eivät sitä kautta näyttäydy niin paljoa sukupuolensa edustajina vaan yksilöinä (vähemmän jyrkästi samaa näkyy myös muissa kirjallisuudenlajeissa, ei tuo esim. dekkareissakaan mitenkään tuntematon kuvio ole). Jotain samanlaista kiinnostaisi nähdä myös naisilla, naisjoukkoja joissa yksilöllisyys tulee esiin.
Ilmeisesti tällaista löytyy kuitenkin ensisijaisesti chicklitissä, jossa lajityyppinä minusta on ongelmallista kritiikin puute, kun en minä kuitenkaan siihen halua metritavaralinjalla tutustua...

hdcanis kirjoitti...

Ai niin, piti mainita että sen jälkeen kun olin tämän kirjoittanut niin huomasin Minna Maijalan artikkelin Bibliophilos 4/2015:ssa jossa kommentoi laajemmin Minna Canthin julkista kuvaa ja sen painottumista (aatteelliseen) henkilöön ja varsinaisen kirjallisen tuotannon jäämistä varjoon.
Ja ilmeisesti se parin vuoden takainen kirja 'Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth' käsittelee juuri tätä, joskin varsinaisen yleisen narratiivin muuttamiseen ei taida yksi kirja riittää...