William Shakespeare - Timon Ateenalainen

 

Lauri Tähkä kertoo että maailma on renki mutta vanhempana ja kokeneempana Timon Ateenalainen jo tiesi että maailma on kuppainen huora.

Näytelmän alussa Timon, rikas ja ylettömän antelias mies, on ystävien (tai miksikä heitä nyt sitten haluaakaan kutsua) ympäröimä, juhlitaan ja jaetaan timantteja eikä puhuta lainojen takaisinmaksuista, ne ovat lahjoja. Mutta kun tuollaisella taloudenpidolla ajautuu ongelmiin niin tokihan ne eiliset ystävät vuorostaan auttavat, auttavathan? No, jos tekosyyt olisivat timantteja niin niitä toki piisaisi velkojen maksuun ja ylikin, mutta muuta ei niiltä ystäviltä ole luvassa, ja Timon pettyneenä ihmisiin lähtee erakoksi erämaahan.
Erämaassa Timon löytää lisää kultaa mikä tietysti houkuttaa taas ihmisiä mutta Timon on oppinut kuinka paljon ihmisiin on luottamista...

Timon Ateenalainen on William Shakespearen vähemmän tunnettuja ja esitettyjä näytelmiä, ja sitä pidetään yhteistyönä toisen kirjoittajan, Thomas Middletonin, kanssa. Yhteistyö ei ole saumatonta, eri tyylit ovat aika ristiriitaisia ja perinteiseen viiden näytöksen rakenteeseenkin Timon sopii huonosti, niinpä suomentaja Lauri Sipari on päätynyt jättämään näytelmän seitsemäksitoista kohtaukseksi ilman näytösjakoa.

Lisäksi näytelmä itsessään ei oikein tyydytä tragedian periaatteita muttei ole lainkaan tarpeeksi hauska komediaksi, ennemmin se kuuluu ongelmanäytelmien joukkoon: vaikka se joskus tragediaksi lasketaankin, sellaiseksi se on kovin epätyydyttävä, siinä on liikaa satiirin piirteitä ja toisaalta näytelmän loppu ei vastaa tragedian perinteitä...mutta kun minä olen niistä muistakin ongelmanäytelmistä yleensä pitänyt niin ristiriitaisuus ja ambivalenttius kelpaavat kyllä.

Tosin on myös todettava että sellaisenakin Timon on heikompia Shakespearen näytelmiä. Näytelmän perusidea muistuttaa paljon Kuningas Learia, paitsi että Lear toteuttaa paremmin idean rikkaasta miehestä joka uskoo liikaa imartelijoihinsa, ja Raamatun Jobin kirjaankin tässä tunnutaan viittaavaan mutta lähdettä heikommin. Rakenteellisesti tämä tosiaan on aika heikko, alkupuoli on hyvinkin energinen jonka jälkeen Timonin ihmisviha metsässä käy nopeasti itseään toistavaksi, hahmo ei kehity, ja näytelmän loppu on mitätön. Ja kyynisinä yhteiskunnallisina satiireina Coriolanus, Venetsian kauppias ja Troilus ja Cressida ovat olleet kiinnostavampia.

Noihin kolmeen näytelmään tätä kuitenkin vertaan. Coriolanus käsittelee politiikkaa, Venetsian kauppias oikeuslaitosta ja Troilus ja Cressida sotalaitosta, kun taas Timonin keskeinen aihe on raha, talouselämä, kapitalismi.

Mitä tässä on?
Kultaa? Keltaista, kiiltävää, kallista kultaa?
Ei, jumalat, en kuulu tämän palvojiin:
anna juuria, sinä kirkas taivas. Tämän paljous
muuttaa mustan valkeaksi, pahan hyväksi,
väärän oikeaksi, alhaisen jaloksi, vanhan nuoreksi, aran urheaksi.
Hah, te jumalat! Miksi tätä, miksi, jumalat?
Tämähän vie teiltä pappinne ja palvojanne,
tämä nappaa raavaan miehen tyynyn
hänen päänsä alta, tukehduttaa hänet siihen.
Tämä keltaorja
yhdistää ja kaataa uskontoja, siunaa kirottuja,
saa jumaloimaan harmahtavaa lepranaamaa,
panee varkaat virkoihin, antaa tittelit ja
arvostuksen, pokkuroinnit senaatissa.
Tällä pääsee kuiva leski uusiin naimisiin;
muijan, jonka visvahaavat yököttävät 
sairaalassa kävijöitä, tämä salva ehostaa
kevään kukoistukseen heidän silmissään.

Timon oppii kullan todellisen arvon ja tämä intouttaa mm. runsaaseen allegoriointiin prostituoiduista ja näiden levittämistä sukupuolitaudeista. Tiettävästi tämä näytelmä nauttii kuitenkin Karl Marxin arvostusta (ja on ilmeisesti siteerattu Pääomassa).

Esipuheessa Harri Virtanen huomioi Timonin ekstremistisen ihmisvihan yhteyksistä tuolloin uutisissa olleisiin Anders Breivikiin ja Pekka-Eric Auviseen. Vertaus ei näytelmän puitteissa ihan toteudu (Timon ei lopulta suoraan tee mitään vaikka ohjaakin sotapäällikkö Alkibiadesta toimiin) mutta sanoisin kuitenkin että näytelmän filosofinen ydin löytyy Timonin, Alkibiadeen ja kyynikkofilosofi Apemantuksen kolmiosta.
Näistä Apemantus on ollut johdonmukaisen ivallinen rahan valtaa yhteiskunnassa kohtaan alusta alkaen, ja myöhemmin syyttää Timonia pinnalliseksi matkijaksi ja itsesäälissä rypijäksi. Toisaalta, onko Apemantus itsessään pinnallinen hipsteri joka sillai turvallisesti mukakapinoi tekemättä oikeasti mitään ja Timon sitten vie aatteen oikeasti rehellisesti eteenpäin?
Alkibiades taas ei misantropiaa harrasta mutta on todella toimeenpaneva voima. Mutta olisiko sotaretkensä hajonnut alkutekijöihinsä ilman Timonin kehoitusta (ja rahallista tukea), ja korruptoituuko vallankumous ilman aatetta? Lopussahan Alkibiades sulautuu näppärästi osaksi systeemiä joka ilmeisesti jatkaa lopulta toimintaansa niinkuin ennenkin.
Moniselitteinen on myös Timonin persoona ennen romahdusta: onko hän aidosti jalomielinen ja avoin ja hyväksikäyttäjien onneton uhri, vai yrittääkö hän ostaa ystävyyttä ja arvostusta ollen samalla myös hyväksikäyttäjä? Molemmat tulkinnat ovat mahdollisia.

Kuten näkyy, riittää heikommassakin Shakespearessa pureskeltavaa joten hyvä niitä on lukea Lukuharjoituksia-haasteeseen.