Periaatehan on sama kuin ennenkin, eli 24 tunnin aikana harrastetaan ensisijaisesti lukemista, siinä välissä sitten vähän nukkumista, syömistä yms. Aloitushetkenä on tänään 20.00 ja lopetus siis huomenillalla, ja lukemisistani laitan väliaikatietoja tänne.
Tällä kertaa päätin pysyä proosassa mutta lähteä silti hakemaan vähän suurempaa sivumäärää kuin tavallisesti, eli nyt keskitytään NTK-haasteen nuortenkirjoihin: pöydällä odottaa pino NTK- ja LTK-sarjan kirjoja ja paria muutakin lähisarjaa, niitä olisi tarkoitus muutama lukea.
Ja kun varsinaista prioriteettia näissä ei ole niin aloitetaan vaikkapa aakkosjärjestyksen ensimmäisellä, eli Carol Ryrie Brinkin Villin lännen Katilla.
22.15
Villin lännen Kati luettu: Carol Ryrie Brinkin kirja (suom. Anja-Liisa Vartiainen) kertoo Kati Woodista (Caddie Woodlawn), wisconsinlaisen uudisraivaajaperheen kolmanneksi vanhimmasta lapsesta 1860-luvulla: Yhdysvaltain sisällissota on käynnissä jossain kaukana, lähempänä on huhuja intiaanikapinoista.
Woodin perhe on kotoisin Bostonista, ja äidin ja vanhimman siskon tavat ovat myös sen suuntaiset siinä missä isä taas viihtyy rajaseudulla, niin myös poikatyttö Kati. Muuten tässä on vissiin vähän samaa henkeä kuin Laura Ingallsin Pieni talo preerialla -sarjassa, vähän arkista elämää ja sillai hieman jännitystäkin, ja kirja ilmeisesti perustuu jossain määrin kirjailijan isoäidin lapsuuteen.
Ihan mukavahan tämä oli, amerikkalaisuutta ja uudisraivaajuutta ihaillaan reippaasti ja toisaalta intiaanitilanteen kuvaukset tuovat vähän ambivalenttiutta puhtoiseen kuvaan...
Kukaan ei kiinnittänyt asiaan paljonkaan huomiota. Onnettomuudet olivat alituisesti uhkaamassa uudisraivaajan lapsia, heidän oli osattava selviytyä odottamattomista tilanteista.
Sivuja 161, seuraavaksi vuorossa Betsy Byarsin Keskiyön kettu.
7.40
Mä luultavasti tulen olemaan ainoa lapsi maailmassa, jonka karitsalauma on tallannu kuoliaaks.
Byarsin Keskiyön ketun luin eilen illalla loppuun ennen kuin nukahdin. Tomin vanhemmat ovat lähdössä matkalle ja Tom, ehdoton kaupunkilaislapsi, lähetetään vähemmän innostuneena pariksi kuukaudeksi sukulaisten maatilalle.
Oleskelu siellä on aika tylsää, kunnes Tom sattuu kiinnostumaan näkemästään mustasta ketusta ja seurailee sen tekemisiä, mutta kun Millie-tädin kalkkuna katoaa ja lähdetään kettujahtiin niin jotain pitäisi tehdä sen pelastumiseksi...
Tomin kertojaääni näkyy tuollaisena kevyenä puhekielisyytenä (suom. Pirkko Lokka) joka minun korvaani kuulosti yhä ihan toimivalta (nykyteineistä en tiedä) ja kun kirja alkoi muistelevalla viittauksella loppupuolelle niin tämä on kuitenkin yhtenäinen tarina eikä niin episodimainen kuin vaikka tuo aikaisempi Brinkin kirja.
Ja Tom on pohdinnoillaan varsin hauska hahmo ja muutenkin, tarina on aika yksinkertainen mutta hyvällä hahmokuvauksella.
Sivuja 122, kokonaissivuja siis 283.
Seuraavaksi voisi olla vuorossa Claude Cénacin Tassut kohti seikkailua.
10.00
Taas peruspremissin jälkeen edetään varsin episodimaisesti, vaikka laajempikin koko kirjan kattava kuvio on tässäkin mukana (ja sinänsä näiden kirjojen juonenkäänteet eivät ihan valtavia yllätyksiä tarjoa).
Noin laajemminkin voisi huomioida kuinka kovin ymmärtäväisiä nämä kirjat ovat ihmisiä (ja tietysti myös eläimiä) kohtaan, kaikki ovat pohjimmiltaan ystävällisiä ja silloinkin kun eivät ole niin parantavat tapansa tai heitäkin ymmärretään, ja konfliktit ovat enemmän olosuhteiden vaikutusta kuin puhdasta ilkeyttä tai oman voiton hakemista, varsinaisia pahiksia näissä on vähänlaisesti (no, tässä Tassut-kirjassakin oli yksi mutta oli niin vähän aikaa mukana että varmaan tällekin olisi keksitty jotain jos vain sivuja olisi riittänyt).
Hieman myös mietityttivät jotkut käännösratkaisut, tuon Villin lännen Katin nimi oli tosiaan yksinkertaistetti Kati Woodiksi Caddie Woodlawnista, ja tässä Tassut kohti seikkailua (suom. Marja Makkonen) puhutaan Pariisin Pyhän Sydämen kirkosta ja Yhteisymmärryksen aukiosta. Nykyään ei kai moista harrastettaisi?
Sivuja tässä oli 140, eli yhteissivumäärä 423.
Rikotaanpas aakkosjärjestystä kun haetaan lisää vaihtelua amerikkalaisiin, miten olisi Helge Törnrosin Luolaheimon sankari.
12.40
Luin vähän matkaa Helge Törnrosin kirjaa (suom. Hedi Järvenpää), kävin ulkona kävelemässä ja sitten luin kirjan loppuun. Luolaheimon sankarin nimi (ja kansi, jonka näette jahka sen myöhemmin kuvaan) kertoo jo että kyseessä on paleofiktio, seikkaillaan jossain kivikaudella. Ja paleofiktion tapaan päähenkilö Harg tietysti on tavattoman taitava, nerokas keksijä jne jne. (eipä silti, kyllä tässä muutkin jotain pääsevät tekemään ja keksimään).
Ja taitavuus onkin tarpeen kun eteläisen jousiheimon väki hyökkää alussa luolaheimon maille ja ottaa ison joukon heimolaisia vangiksi, ja 14-vuotiaan Hargin pitää sitten lähteä pelastusretkelle...
On kyllä todettava että tämä ei ollut mitenkään kauhean kiinnostava osuus, sellaista "Harg tekee sitä, Harg tekee tätä" ja väliin jotain yksityiskohtia eletystä maailmasta. Vähän mietitytti ovatko luolaheimolaiset neandertalilaisia, sen verran ulkoisesti erilaisiksi nämä kuitenkin kuvattiin verrattuna jousiheimolaisiin...
Kirjan jälkimmäinen puolisko jossa oli hieman kiinnostavampi, kun siinä kuvattiin heimon myöhempää elämää, mutta noin yleisesti ottaen tämä on sellainen kirja josta olisin ehkä pitänyt kymmenvuotiaana mutta jota ei ehkä sen jälkeen olisi ollut tarvis lukea...
Sivuja 131, yhteissivumäärä 554.
Olisiko sitten Beverly Clearyn Henrin ja Petulan vuoro?
13.50
Beverly Clearyn Henri ja Petula -kirjassa on näköjään kanssa harrastettu muidenkin kuin lempinimien suomennoksia, Henri Holt on alunperin Henry Huggins ja näköjään muissakin nimissä on hieman muutoksia. Ja tietysti mietitytti muutama muukin Kerttu Piskosen suomennoksen sanavalinta tai sellaisen puuttuminen, vuoden 1967 suomalaislapsille ehkä sellaiset käsitteet kuin barbecue, cheerleader tai supermarket ovat saattaneet olla tietysti hieman vieraita (ainakin oletan että noista oli alkukielisessä puhe).
Noin muuten tämä on siis lajityyppinä amerikkalaista lähiökomediaa, taas kerran aika episodimaista vaikka yleisenä juonena onkin Henrin halu hankkia polkupyörä, ja sitä varten siis myös rahaa. Ja itse asiassa tämä oli varsin hauskaa lähiökomediaa (ja kuten näkyy, aika nopeasti luettu).
Sivuja 122, yhteissivumäärä 676 (ollaan siis tässä vaiheessa jo samoissa sivumäärissä mitä luin esim. viime maratonilla ja lukuaikaa on vielä reilusti jäljellä...)
Seuraavaksi taas Skandinaviaan, Finn Havrevoldin Pusikatti järjestää.
15.45
Kun edellisissä viidessä kirjassa yhden päähenkilönä oli koira ja kolmessa päähenkilöllä oli lemmikkikoira vaihtelevassa roolissa (viidennessä oli kettu) niin kiva että kissatkin saavat vähän huomiota, tässä Finn Havrevoldin kirjassa (suom. Eeva Heikkinen)
Kirjassa on myös aika vakava sävy ja draamaa: Espenin äidillä on joku Andersen, jonka vuoksi muutetaan kaupunkiin, taloon jossa ei hyväksytä lemmikkieläimiä, mutta Espenhän ei kissastaan halua luopua ja niin hän lähtee pois, ja seuraan lyöttäytyy naapuruston Miriam jolla on omia ongelmiaan...
Okei, noin laajalti saattoi arvata miten kirjassa käy mutta miten sinne päädyttiin tuotti kyllä joitain yllätyksiä, kuten karkuretken lyhyys, varsin toteava suhtautuminen Miriamin vanhempien juopotteluun tai kohtaus jossa Evensen yrittää hukuttaa Pusikattia (spoilereita, maalaa hiirellä näkyviin). Vinkeä teos.
Sivuja 140, kokonaissivumäärä 816.
Tässähän ollaan menossa yli tuhannen sivun, mutta ei vielä seuraavalla kirjalla, joka voisi olla Erich Kästnerin Töpö ja Anton.
17.30
Mutta silloin tuli kolmas poliisi keittiöstä, ja rouva pokka mumisi: "Menetän järkeni."
Töpö asettui hänen eteensä ja pyysi: "Voi, teepäs se, äiti, tee se!"
"Eipä siinä enää ole paljoakaan menettämistä", sanoi Bertta. Se oli oikeastaan melko hävyttömästi sanottu, mutta rouva ei ymmärtänyt yskää ja herran aika meni päivittelemiseen.
Joka ilta kadulla kerjäämässä ja tulitikkuja myymässä on nuori tyttö ja hänen sokea äitinsä. Mutta tyttö onkin oikeasti rikkaan johtaja Pokan tytär Töpö ja sokea äiti hänen hoitajansa neiti Hurskainen. Merkillistä tilannetta selvittelee Töpön ystävä, saman kadun varrella kengännauhoja myyvä Anton Kesti (jonka perheellä on oikeasti rahasta tiukkaa).
Erich Kästnerin kirja (suom. Toini Jännes) edustaa sitä omalaatuista saksalaista huumoria joka on tuottanut myös mm. Heinrich Böllin ja Nikke Knattertonin, vähän kuivakkaa ja hyvin ironisen metatietoista: tässäkin kirjassa joka luvun jälkeen seuraa lukuun liittyvä "opetus" joka on toisaalta ihan asiallista ja toisaalta kieli reippaasti poskessa. Ja Töpö on tietysti mitä hauskin henkilö (Anton on se vakavamielisempi). Minuun toimi hyvin (varsinainen kohderyhmä voi ehkä sitten suhtautua tähän ihan vakavissaan).
Ai niin, Töpölläkin on lemmikkikoira. Muistutus kaikille vanhemmille, hankkikaa lapsellenne koira ja parannatte tämän mahdollisuuksia päätyä vanhemman lanukirjan päähenkilöksi jolle käy lopussa hyvin, ja junaryöstäjätkin saadaan kiinni.
Koirattomuus sen sijaan saattaa johtaa dystooppisiin murhapeleihin ja kimaltavaan vampyyrivävyyn. Just saying.
Sivuja 152, kokonaissivumäärä 968.
Mitäs sitten, lähtisikö takaisin Norjaan, Bernt Lien Sven Hankatuulen seuraan.
19.30
Paluu Norjaan, tällä kertaa vähän vanhempaan koulumaailmaan Bernt Lien Sven Hankatuulen pariin (suom. Eino Voionmaa).
Sven on viidennen luokan koululainen, varsin keskinkertainen oppilas jolla olisi päätä parempaankin mutta ei niin paljoa kiinnostusta: arvailemalla ja sinnepäin tekemällä pääsee yleensä läpi.
Mutta kun koulussa esittää pienen yhden valheen, niin sitä paikkailemalla kasvaakin kokonainen ongelmavyyhti jossa joutuvat kärsimään sivullisetkin:
Hän oli sellainen, joista kuuli puhuttavan: hyvien vanhempien poika, joka häpäisi heidät, kotinsa ja itsensä; jonka "kävi hullusti" ja jonka täytyi lähteä Amerikkaan ja joka usein päätyi kuritushuoneeseen.
Svenillä ei ole lemmikkikoiraa, joten arvaahan sen että saa kärsiä ja hävetä (ihan hyvin tässä siis kuitenkin lopulta käy). Ja noin muuten, no, katsaus reilun sadan vuoden takaiseen koulumaailmaan jossa ruumiillista kuritustakaan ei säästellä.
Sivuja 124, kokonaissivumäärä 1092. Vielä varmaan ehtisi jonkun kymmenen sivua lukemaan mutta eiköhän tämä ole ihan hyvä päättää tähän kun tuhannen sivun haamuraja ylitettiin: palataan noihin lukematta jääneisiin muutamaan joskus myöhemmin.
Mukavasti taas meni maraton, suht antaumuksella sain taas luettua. Kahdeksasta kirjasta suosikiksi taisi nousta tuo Töpö ja Anton, mutta muitakin kiintoisia ja antoisia toki löytyi...
Ja muistakaa koirat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti