Tällainen bongautui kirjaston hyllystä, japanilaisen uudemman runoilijan Shuri Kidon teos Mayu Saaritsan kääntämänä.
Tämä on myös yhtenäinen teos, ei siis valikoima niin suomennoksen kuin alkuteoksen puolesta: aiheena on Kidon vaellus synnyinseutunsa jokea pitkin ja tämän limittyminen pariin muuhun jokeen, ja näitä kuvia puidaan sitten koko kirjan verran.
Periaatteessa liikutaan siis luontorunouden piirissä, joskin näissä on tilan ohella korostuneesti mukana myös aika: kun keskeinen aihe on joki, niin se virtaa, se syntyy jossain ja myös katoaa. Vuoretkin joilla se syntyy muuttuvat ja samoin kun ajoittain tuodaan esille tämä on runoilijan syntyseutua, ja vaikka ihminen onkin mukana vähän abstraktisti niin on kuitenkin, historiana jossa yksittäiset kasvot virtaavat.
Toinen joki josta puhutaan halkoo hiekka-aavikkoa parin kuukauden ajan vuodessa kun jäät sulavat, ja muuten on poissa.
Ja tietysti joet liittyvät vuoriin, meriin ja muihin isoihin kuviin: Risto Rasa tämä ei ole, puhe on isoista systeemeistä. Tietysti tämä innostaa myös kommentoimaan hieman ihmisyyttä ja elämää, ja siinä ollaan ajoittain vähän tylsiä ja banaaleja.
En nyt ihastunut mutta lukihan tämän, varsinkin kun se sopi Kurjen siivellä -haasteeseen.
Kuolematon meri (ote)
ja yhä kuolleiden itkua kerrotaan kuuluvan
Taklamakanissa matkalaisten hautausmaalla
aurinko laskee ikään kuin sen ainoa tarkoitus olisi pidentää varjoja
se terävöittää hiekan lukemattomat särmät
ja hioo niitä loputtomiin
vaikka ihminen täällä seistessään voi nähdä maan reunalle saakka
ei hän kuitenkaan näe mitään
vain hiekkaa
mihin tahansa hän katsookin on kaikki samaa
hiekkatasanko levittäytyy
ääretön maisema levittäytyy
Miksi ihmiset kyntävät hedelmätöntä aavikkoa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti