Palaamme pitkästä aikaa Unto Kupiaisen tuotannon pariin, nyt varhaisemmasta päästä: kirjan runot ovat peräisin pääosin vuodelta 1940 ja vaikka runot on ilmeisesti kirjoitettu monenlaisiin tarkoituksiin (ja mukana on myös pari käännöstä Bertel Gripenbergiltä ja Jarl Hemmeriltä) niin teema on yhtenäinen, puheena on sota ja sävy paatoksellisen isänmaallinen.
No, mitallisen runouden Kupiainen toki osaa mutta kun muuten suosikkipiirteenä tuotannossaan on piilevä ironisuus, itse- ja ilman, ja tyylien sekoittaminen, tasapainoilu ylevän ja groteskin välillä, niin tätähän ei näin yksirekisterisessä kirjassa sitten löydy. Kailas teki jo ylevän patetian paremmin, ja myöhemmistä vaikka Yrjö Jylhä ja Lasse Heikkilä osuvat vakavampina siihen mitä soisi Kupiaiseltakin odottaa...
Tosin alkusanoissa Kupiainen itsekin suhtautuu näihin aika vähättelevästi, todeten niiden kuvastavan enemmän aikakautta ja sen tunnelmia ja toiveita kuin olevan "suurta runoutta", ja että ei ole juuri niitä jälkeenpäin tyylitellyt ja kokoelmassakin ne ovat suunnilleen kirjoitusjärjstyksessä.
Tässä on siis ehkä kyse käyttörunoudesta, tietyn aikakauden tarpeisiin laaditusta ja jos on niin onnellinen että ei niitä tarvitse, hyvä niin: historiallisen ymmärryksen lisääminen lienee suurempi syy lukea tätä kuin taiteellinen ansiokkuus (ja tekisi myös mieli kysyä: ketkä nykyaikana kirjoittavat käyttörunoutta? Iskelmäsanoittajat?)
Ja näköjään seuraavana vuonna julkaistavaksi tarkoitettu kokoelma taas tarttui sosasensuurin hampaisiin liian morbidina: joitain runoja päätyi sitten myöhempiin kirjoihin. Täytyy niitäkin kai vilkaista.
He palaavat
He tulevat miehinä hiljaisina,
he saapuvat hangen ja haudan takaa.
Heist' outoa täällä on kiire ja kina,
he katsovat kauaksi tuijottavina,
monet toverit heiltä mullassa makaa.
He ryhtyvät jälleen rakennustyöhön,
monen koti on jäänyt taakse rajan,
monen koti on savunnut pommitusyöhön.
Käsi tulijan tapaa puukkovyöhön,
ovat kylmiä rauniot rakkaan majan.
He seisovat hetken, lähtevät siitä
pihan ylitse, pientaren poikki ja ojan.
Isoisien käsky on: kylvä ja niitä!
Ja hartaus, jolle ei sanoja riitä,
pyhän hetken pyyhkii polulle pojan.
Ja on kuin astuisi outoon tahtiin
mies kotipintaren pellonpäätä,
kuin jotakin jäis kotirannan lahtiin,
sydän pysähtyis sinne ja syttyis vahtiin,
ja ei olis missään elämän jäätä.
He katsovat kauas, ei haasta kieli.
On pohjalla poven hartaus uusi.
Ovat miehet vaiti, ei miesten mieli.
On nouseva uusikin pihtipieli,
on kuiskiva uusien kotien kuusi:
SUOMI ELÄÄ!
2 kommenttia:
Ihan komea runo! Miettimisen arvoinen ajatus on se, onko jonkin lyhyen ajanjakson kirjallisuus jotenkin vähempiarvoista kuin pitempään kestäneen aikakauden vastaava tuotanto.
Joo, tässä valitussa runossa oli kyllä jotain säväyttävää ja muutenkin toki muoto on hallussa.
Aloin pyöritellä tuota ajatusta käyttörunoudesta, runoista jotka on tarkoitettu juuri tiettyyn hetkeen ja enemmän prosessoimaan yhden elämäntilanteen tunteita, kirjoittajan ja lukijan, eikä niinkään edistämään jotain taiteellista avantgardea, kielen mahdollisuuksia tms (vähän samaan tyyliin Kupiaisen Kraateri-kirjan bloggauksen yhteydessä pohdittiin että onko kirja missä määrin itseterapiointia).
Ja onhan tuo eittämättä tärkeä tehtävä taiteelliselle ilmaisulle, vaikka tuntuu että se on väheksyttyä ja "väärälle" lukijalle ei ehkä niin puhuttelevaa.
Ja arvelen tosiaan että nykyajassa tämä rooli on siirtynyt enemmän musiikin, laulujen sanoitusten puolelle, ja Chisu, Vexi Salmi ja muut hoitavat tätä tonttia (ja samalla ovat kulttuurin valtavirtaa siinä missä perinteinen runous on marginaalia).
Lähetä kommentti