Jatkamme dekkariviikon viettoa Robert Robinsonin ilmeisesti ainoan dekkarin parissa: muistin että Jokke ja Kirsi olivat tästä innostavasti bloganneet, ja kun se divarissa sopuhinnalla löytyi niin piti tutustua (suomennos Juhani Jaskarin).
Oxfordin kaupungissa tapahtuu kuohuttavia asioita, joku on Bodleianin kirjaston lähellä olevalla torilla polttanut arvokkaita kirjoja, ja ehkä vaarassa on myös juuri löytynyt ja huomiota herättänyt Chaucerin ennen tuntematon teos. Ai niin, ja yhden Oxfordin yliopiston rehtori oli murhattu, mikä oli tietysti myös varsin harmillista. Juttua lähtee selvittämään Scotland Yardista etsivä(?) Autumn, ja kyllähän kaupungista ja Warlockin yliopistosta löytyy kaikenlaista merkillistä, voimakkaan eksentrisiä henkilöitä, salaisuuksia, rikoksia ja pian toinenkin murha...
Ote kirjassa on leppoisan humoristinen, kukaan ei tunnu kovin vakavissaan suhtautuvan murhiin ja muutenkin juonenkäänteissä riittää yllätyksiä, mukaanlukien varsin erikoislaatuinen rikollisen kiinniotto. Tosin tätä ennen olin kyllä jo keksinyt kuka tässä on syyllinen ja miksi, joskin jotkin yksityiskohdat olivat vielä vähän hämäriä. Ja tietysti sen jälkeen huomasi että alkupuolella oli jo ilmaistu varsin näkyvästi syyllinen (tuo on aina hienoa kun se onnistuu: mieleen tulee Dario Argenton leffa Profondo Rosso jossa murhaajan kasvot näkyvät filmin alkupuolella jos vain hoksaa katsoa oikeaan kohtaan oikealla hetkellä. Mutta eihän kukaan niin tee).
Humoristisista Oxfordiin sijoittuvista dekkareista jotka vilisevät kirjallisuusviitteitä läheiseksi vertailukohdaksi sopii muutamaa vuotta vanhempi The Moving Toyshop, joskin pidin kyllä kirjatoukista selvästi enemmän: tarina pysyy vähän tolkullisempana ja tärkeimpänä päähenkilö ja sitä kautta koko kirjan sävy on huomattavasti siedettävämpi: Autumn on näkökulmahenkilönä varsin neutraali (edes etunimeään ei mainita kirjassa) ja erikoisuudet on jätetty muille henkilöille, niinkuin sopiikin.
Ja Robinson heittelee viehättävän pisteliäitä sarkastisia kuvailuja ja keskusteluja (siinä missä englantilaistyylistä törmäilyhuumoriakin).
Puolet neiti Spectren hiuksista oli kihartajissa: tosiaan, oli hyvin harvinaista, ettei puolet neiti Spectren hiuksista ollut kiedottu kirhartajiin. Hän näytti aina siltä, kuin olisi ehtinyt vasta puoleenväliin pukeutuakseen jotakin hauskaa juhlatilaisuutta varten, jota ei koskaan tullut. Jotkut sanoivat, että tuo tilaisuus oli hänen äitinsä hautajaiset.
2 kommenttia:
Minustakin tämä oli mainio dekkari :)
Kiitos vinkistä :)
Lähetä kommentti