Proosa lyhyt kuin yö

Brahenkenttä reilu vuosi sitten. Valotaulu näyttää kellonaikaa.

Blogi ei hiljene juhannukseksi: kun en ole mökkeilemässä tms ja hyllyyn on otollisia kirjoja kertynyt niin ajattelin viettää vuorokauden novellistiikan parissa. Ei varsinaista lukumaratonia (sellaisen aika tulee myöhemmin kesällä) mutta vähän samassa hengessä, eli vietetään aikaa lukien ja tänne luettuja aika ajoin päivittäen.
Ja lukukohteena on nimenomaan novellit ja muu lyhytproosa.

Aloitankin nyt 14:05 Jan Pelcin kirjalla Tarinoita aikuisille.

15.45 on kuusi Jan Pelcin tarinaa luettu. Kirjailija ponnistaa tsekkiläisestä undergroundista (tämä kirja on alunperin julkaistu 1991, Eero Balkin suomennos 1993), ensimmäisessä novellissa kertoja kuuntelee kun nainen kertoo seksifantasiaansa samalla kun vaivaa valtava paskahätä, ja muissakin tarinoissa painitaan fyysisen rakkauden ja sen substituuttien parissa mustan huumorin merkeissä.

-Sinä sitä olet degeneroitunut pässi! Tiedätkö, miten moni nainen antaisi puoli valtakuntaa kunnon panosta? Riittää kun leviää huhu, että olet hyvä karju. Sen jälkeen et ehdi raivata niitä rappusilta. Joka ainut antaisi mielellään, mutta tiedätkö, miksi se ei toimi niin kuin pitäisi?
- No se moraali, niin kuin sanoit.
- Paskat! Rakkaus, kaveri, rakkaus! Se on pirun keksintö. Rakkaus, se on mustasukkaisuutta, ja mustasukkaisuus on seksin syöpä. Niin se on, jyrisi Jaroušek. - Mutta kerran tulee aika, jolloin ihmiskunta kiroaa moraalin ja rakkauden. Uskon niin, muuten ei elämällä olisi merkitystä.

Jahas, jos vaihtaisi välillä johonkin muuhun ennen kuin jatkaa tämän parissa. Kenzaburo Oe lupailee hieman erilaista fyysisyyttä.

19.30
Deep one night he was trimming his nose that would never walk again into sunlight atop living legs, busily feeling every hair with a Rotex rotary nostril clipper as if to make his nostrils as bare as a monkey's, when suddenly a man, perhaps escaped from the mental ward in the same hospital or perhaps a lunatic who happened to be passing with a body abnormally small and meagre for a man save only for a face as a round Dharma's and covered in hair, sat down on the edge of his bed and shouted, foaming,
- What in God's name are you? What? WHAT? So startled that he yanked the clipper from his nose with several hairs still caught between the rotor and the blade, and the pain adding an edge to his anger, he set the Rotox in rotary motion and hurled it at the hairy face, then screamed back, writhing with his chest and shoulders only because the other man's weight on top of his blankets immobilized his legs,
- I'm cancer, cancer, LIVER CANCER itself is me!

Kenzaburo Oen neljän tarinan kirjan Teach Us to Outgrow Our Madness ensimmäinen on pienoisromaanin mittainen The Day He Himself Shall Wipe My Tears Away, jossa mies makaa sairaalassa valmiina kuolemaan maksasyöpään (mutta onko hänellä oikeasti syöpä?) ja puhuen, muistellen lapsuuttaan.
Pelcin tapaan tämä on varsin fyysinen kirja (kuten yllä olevasta aloituksesta käynee ilmi), ja Pelcin tapaan maailmanhistoria painaa leimansa: toinen kirjoittaa kommunismin jälkiä, toinen sodan jälkiä. Tämä on toinen lukemani Oen kirja ja edellisen tapaan kyseessä on lapsen kokemus sodasta, tyylilajina raskaus ja groteskius, Oe kiertää kieltä vääntyneisiin muotoihin ja tämän puolivälissä piti vähän käydä kävelemässä ulkona haukkaamassa happea...eittämättä tehokas on tämä obsessiivisuudessaan mutta nyt tarvitaan jotain muuta.

22.30
Writers tend to undervalue those who praise them, or complain that praise is patronising: whilst at the same time feeling aggrieved if they are not praised. They never win the battle with themselves, which is why, perhaps, they go on writing.

Luin pari novellia Fay Weldonin kokoelmasta Watching You Watching Me, josta tuo yllä oleva lainaus, ja sen jälkeen Pelcin Tarinoiden aikuisille jälkimmäiset kuusi novellia.

Seksin määrä vähenee hieman, huumorin mustuus ei. Shokeeraamaahan se pyrkii ja onnistuu ainakin yllättämään myös minut joka arvelen olevani aika blasé kaunokirjalliselle rankkuudentavoittelulle (tiedän kyllä joitain tuttuja bloggaajia jotka inhoaisivat kaikkia näitä tarinoita, ja joitain jotka inhoaisivat joitain tarinoita, esim. sitä jossa nuori nainen liftaa rekan kyytiin tai sitä jossa juostaan kilpaa...)

Jaahas, jatkaisiko Weldonilla vai hyppäisi takaisin Oen pariin vai kokeilisi Ma Jiania...

10.00
But who will save the people?
I close my eyes and think:
A world without conspirators!
-Choku

Eilen illalla luin vielä Kenzaburo Oen Prize Stockin ja nyt aamulla niminovelli Teach Us to Outgrow Our Madnessin. Prize Stock on taas lapsia-sodassa tarina, tälläkin kertaa pienessä maalaiskylässä jonka lähistölle sattuu putoamaan amerikkalainen lentokone, josta otettua sotavankia ei ihan heti saada siirrettyä muualle. Kyseessä on Oen varhaisimpia tarinoita, ja Akutagawa-kirjallisuuspalkinnon voittajana nosti kirjailijan nimeä. Ja tyylillisesti hieman suoraviivaisempi kuin nämä muut...
Teach Us to Outgrow Our Madness taas kertoo lihavasta miehestä joka huolehtii aivovammaisesta pojastaan ja jolla on varsin kompleksinen suhde vanhempiinsa ja pelko orastavasta mielisairaudesta...tässä oli hyvinkin paljon samoja elementtejä ensimmäisen novellin The Day He Himself... kanssa, päähenkilöiden isät ja näiden kohtalot kuvataan hyvin samanlaisina ja samoin hyvin hankala suhde äitiin löytyy molemmista...tämä olisi varmaan hyvä hetki selvitellä kirjoittajan omaa henkilöhistoriaa, ovatko nämä tarinat perhesuhteiltaan kuinka omaelämäkerrallisia (sen tiedän että Oella on aivovammainen poika).
Yhä vain raskasta luettavaa mutta palkitsevaa.

Jahas, olisiko sellainen sää että voisi mennä ulos.

13.10

Välissä luin yhden Fay Weldonin novellin lisää. Mutta kun taidan lukea loput joskus myöhemmin, niistä sitten lisää omassa postauksessaan.
Ma Jianin Stick Out Your Tongue luettu. Tämä on yhtenäinen, kerralla kirjoitettu ja julkaistu viiden novellin sarja joista neljä kertoo kiinalaisesta miehestä joka on matkailemassa Tiibetissä ja kohtaa siellä...sekoitusta tosielämää ja myyttejä (viides tarina kertoo Tiibetistä muuten vaan). Lisäksi mukana on käännökseen kirjoitetut jälkisanat.
Ma Jianilla oli jossain määrin romantisoitu käsitys Tiibetistä, mutta matkalla karun köyhyyden keskellä moinen rapisi ja niinpä kirja ei anna mitenkään siloilteltua kuvaa Tiibetistä. Tosin Kiinakin on mukana lähinnä kertojan äänessä, ja ensimmäisessä novellissa mukana varsin itseivallisesti: turisti haluaa päästä seuraamaan ilmahautausta ja lopulta siinä onnistuukin, päästen näkemään kuinka haaskalinnuille syötetään kuolleen ruumista.
Tietysti kirja on myös huomionarvoinen siinä että kun 80-luvun jälkipuoliskolla Kiinassa alkoi kampanja porvarillisen liberalismin karsimiseksi, tämä kirja oli sensorien ensimmäisiä julkisia kohteita (ja sittemmin Ma Jianin muitakaan kirjoja ei Kiinassa ole saanut julkaista), koska sen antama kuva häpäisee sosialistista Tiibetiä. Mutta kuten sanottu, ei se myöskään ihan sovi länsimaiseen romantisoituun, ihmisyyden kieltävään käsitykseen Tiibetistä...

No, siinä onkin minusta jo ihan tarpeeksi syytä lukea tämä kirja :) Ja samalla voi osallistua Kurjen siivellä -haasteeseen.

Jahas, vieläkö lukisi sen viimeisen Oen novellin.

14.30

 

Nonih, Aghwee the Sky Monster luettu, ja siinä on jotain samoja teemoja, eli hulluutta, sairautta ja isyyttä vammaiselle lapselle: nuori mies palkataan pitämään seuraa pankkiirin pojalle, jonkin verran mainetta saaneelle säveltäjälle joka on sittemmin lopettanut säveltämisen ja jonka luona vierailee taivaalla leijuva olento jota muut eivät näe (tarinassa viitataan suoraan elokuvaan Harvey).
Tässä novellissa oli mukana myös hieman huumoria, vaikkakin aika mustaa sekin.
Pitää myöntää Kenzaburo Oe ansiokkaaksi kirjailijaksi, joskin sellaiseksi että ei näitä kirjojaan kovin lähekkäin pitäisi lukea...
Mutta joskus. Varsinkin kun on Kurjen siivellä -haaste.

---------------------------------
Jahas, tämä sessio taitaa päättyä tähän. Aika kohtuullinen suoritus olisi lukumaratoniksikin, yhteensä noin 500 sivua. Olen aiemmilla maratoneilla huomioinut että pidän niissä enemmän tiiliskivistä kuin useammasta ohuemmasta kirjasta, mutta kyllä nämä novellitkin toimivat, ne eivät yleensä toimi niin vahvasti immersiolla kuin romaanit ja tavallaan rohkaisevatkin hyppimään kirjailijasta toiseen, että tyyleihin saa sekoitusta. Vaikka tavallaan kaikissa lukemissani oli myös yhteistä, fyysisyyttä ja raakuuttakin, mutta käsittelytavoissa oli sopivasti variaatiota.
Ja aurinko paistaa, kohta pelataan taas jalkapalloa ja samoin pitänee lähteä jossain vaiheessa kohti Henkkaa (jossa lienee nyt enemmän turisteja kuin seurakuntalaisia).