Dekkarien väliin pieni novellikokoelma, enemmän runoilijana tunnetun Lasse Heikkilän ainoa proosateos vuodelta 1952.
Kokoelman nimi on ohjaava, monissa näistä yhdeksästä novellista ollaan konkreettisesti siirtymässä paikasta toiseen, ja kaikissa vähintään allegorisesti. Runoilijan novellikokoelmana mieleen tuli verrokiksi Kailaan Novelleja, myös koostaan riippumattomassa raskaudessa, eli synkkyyttä, rappiota ja kuolemaa riittää, oli ote sitten realistisempi tai unenomaisempi (modernistiksi Heikkilä vertautuu kovin helposti vuosisadan alun tekijöihin, Peguy on toinen suosittu vertailukohde).
Ei tässä novellikokoelmassa oikein varsinaisia täysosumia ollut mutta kyllä Lähtö, Valhe ja Eksynyt olivat kaikki varsin mainioita, ja Kuudennen käskyn lavea ja hapan vuodatus oli kyllä aika hieno...
Hän on peloissaan. Puut ympärillä tuntuvat vaanivilta hengiltä, polku jalkain alla suolta, joka saattaa pettää milloin hyvänsä. Suuri kivi näyttää pedolta, pienemmän peikoilta. Kaikki, mihin hänen katseensa sattuu, saa pelottavan muodon, tuntuu ojentavan vihamielistä sormea häntä kohden. Hän kiiruhtaa, on päästävä metsästä pois. Mutta metsä ei lopu. Sitä jatkuu. Kunpa tulisi talo. Tulisipa aukeama edes. Jotakin muuta, mitä vain, kunhan ei tätä kauheata metsää jatkuisi enää. (Valhe)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti