Kesäkuun luetut

Andrei Kurkov - Kuolema ja pingviini
Hanna Knapp - Me kolme pöhköä
Sergej Verč - Hautajaisilveily
Lasse Heikkilä - Matkalla
Robert Robinson - Kuolleet kirjatoukat
Chico Buarque - Spilt Milk
Hermann Hesse - Matka aamun maahan
Selma Lagerlöf - Ajomies
Boris Vasiljev - Ja ilta oli rauhaisa
Jan Pelc - Tarinoita aikuisille
Ma Jian - Stick Out Your Tongue
Kenzaburo Oe - Teach Us to Outgrow Our Madness
Kate Douglas Wiggin - Villiruusu

Kesäkuu on paketissa ja kirjoja on taas tullut luettua kohtalainen pino: aktiviteetteihin osallistumista oli dekkariviikon Verč ja Robinson sekä omaan juhannussessioon kuuluvat kolme novellikokoelmaa.
Haasteetkin saivat lisäosumia vaikka Leningrad - Ost-Berlinin siivellä tuli näköjään myös muutama siihen sopimatonkin entisen itäblokin kirja...

Heinäkuussa on luvassa ainakin lukumaraton, naistenviikollekin kai voi tähdätä jonkun naiskirjailijan teoksen ja kuun lopussa on taas aika yhdelle merkittäväksi katsottavalle klassikolle jota en ole aiemmin tullut lukeneeksi...

	mies	nainen	muu
englanti	76	70	1	147
suomi	43	35		78
japani	30	8		38
ranska	26	8	2	36
saksa	27	2		29
italia	27			27
ruotsi	17	8		25
venäjä	17	1	1	19
tsekki	12	1		13
norja	9	1		10
espanja	8		1	9
puola	3	3		6
unkari	4		1	5
arabia	4		1	5
viro	4			4
tanska	4			4
portugali	2	2		4
islanti	1		2	3
slovenia	2		1	3
kiina	2	1		3
muu			3	3
serbo-kroatia	2			2
slovakia	2			2
hollanti	1	1		2
iiri			1	1
turkki	1			1
latina		1		1
kreikka	1			1
albania	1			1
urdu	1			1
	327	142	14	483

-------------------
FB-kanavalla kommentoitua:
"Mietin onko epä-hyrymäisempää lausetta kuin "Antti Hyry on kuollut". Kuolemiset sopivat dekkarikirjailijoille ja sen sellaisille, Hyry elää."

"OMG, Borgesin Baabelin kirjastosta on tehty nettiversio: https://libraryofbabel.info/
"w.egwbixppkzhuwripmirfb htghnwwml,cpo.uzdo wcxbnanwcftw,nlxcooggrevgd.dtjerdwqkv" kuuluu kirjan "hyonteisdokumentti" ensimmäinen rivi."


 "Uutisvirrassa ristivalotusta.
Jyväskylän kirjallisuudenopetus säilyy: http://yle.fi/…/kirjallisuuden_paaaine_sailyy_jyvas…/8955694
Mutta samalla koulujemme äidinkielen oppikirjoissa ei ilmeisesti saa olla sellaisia tekstejä joista kaikki eivät ehkä ole ihan samaa mieltä: http://www.mariska.fi/2016/06/13/mestaripiirros/
mikä herättää paljon kysymyksiä äidinkielemme kirjallisuudesta, sen tilasta ja tulevaisuudesta.

Neuvostoliitossa harrastettiin aikoinaan paljon parapsykologian tutkimusta, ehkä suomalainen kirjallisuuden tutkimus on ihan yhtä validia ja vakavastiotettavaa."

"Toisaalla tuli Prideen liittyen nostoja GLBTJNE-kirjallisuudesta ja pitipä selata blogia että mistäs asiaan liittyvästä kirjallisuudesta olen blogannut.
Vaikka jätti pois sellaiset kirjat joissa joku homohahmo tms tai teema vilahtaa ohimennen (jolloin mukana olisi mm. viime viikonloppuna luettu Pelcin Tarinoita aikuisille tai Hammettin Maltan haukka) tai kirjat joissa queer-luenta toisi huomattavia näkökulmia teokseen (Uuno Kailaasta Vesaasin Jäälinnaan) ja joitain joista en nyt muista oliko niissä queer-teemaa mukana (jolloin se ainakaan minulle ei ollut keskeinen) niin kyllähän näitä silti löytyi täysi tusina.
http://hdcanis.blogspot.fi/…/thom-gunn-man-with-night-sweat…
http://hdcanis.blogspot.fi/…/angela-carter-passion-of-new-e…
http://hdcanis.blogspot.fi/…/violette-leduc-therese-ja-isab…
http://hdcanis.blogspot.fi/…/raymond-queneau-zazie-pariisin…
http://hdcanis.blogspot.fi/…/barbara-pym-sweet-dove-died.ht…
http://hdcanis.blogspot.fi/…/ihara-saikaku-comrade-loves-of…
http://hdcanis.blogspot.fi/…/geoff-ryman-unconquered-countr…
http://hdcanis.blogspot.fi/…/02/tove-jansson-reilua-pelia.h…
http://hdcanis.blogspot.fi/20…/…/natsume-ono-not-simple.html
http://hdcanis.blogspot.fi/…/beryl-bainbridge-master-georgi…
http://hdcanis.blogspot.fi/…/junichiro-tanizaki-quicksand.h…
http://hdcanis.blogspot.fi/2012/11/samuel-delany-hogg.html "

Kate Douglas Wiggin - Villiruusu

 

Tämänkin kirjan nappasin luettavaksi ihan vaan koska se on NTK-sarjaa, kirjailijan tai suomennoksen nimi ei ollut minulle ennestään tuttu mutta alkuteoksen nimi Rebecca of Sunnybrook Farm soitteli jotain kelloja, on tämä vissiin jonkinlainen tyttökirjaklassikko.

Ja, no, kun olin lukenut aiemmin Montgomeryn Runotyttöä pari osaa niin alun juonikuvio oli hyvin tuttu, suorastaan redundantti (ja ilmeisesti Montgomeryn Anna on myös suosittu verrokki): nuori tyttö päätyy kahden vanhemman tädin hieman vastahakoiseen hoitoon, toinen tädeistä on ankara pomottaja ja toinen myöntyväisempi ja kiltti. Tyttö osoittaa herkkyyttä ja pystyvyyttä, erityisesti kirjallisella alalla ja kasvaa tarinan aikana noin kymmenvuotiaasta noin 17-vuotiaaksi (kun tässä kirjassa oli vähän vajaa 200 sivua niin aika haipakkaa edetään). Tyttö herättää myös 13-vuotiaana noin kolmikymppisen naimattoman miehen mielenkiinnon (oikeasti tämä juonikuvio on aika arveluttava ainakin aikuiselle nykylukijalle).

Rebecan kunniaksi on sanottava että on vanhempi edustaja kuin Montgomery-verrokkinsa (julkaistu 1903, ensimmäinen Anna 1908 ja Runotyttö 1923), en sitten tiedä onko tämä juonikuvio toteutettu kuinka suoraan aikaisemminkin. Mutta noin muuten on todettava että myöhempi on parannettu versio, Rebecca on lopulta aika ärsyttävä, ihmeellisen herkkä ja taitava hoitamaan kaikki asiat ja hurmaa kaikki suitsait (jopa se ankara tätikin myöntyy hyvin nopeasti ), pari vähän kateellista muuta tyttöä oli mutta nämä olivat niin kaukaisia sivuhenkilöitä että heistä ei ole oikein edes juonielementiksi, lähinnä vain osoittavat välittömästi kaikille muille Rebecan mahtavuutta.
Tilannetta ei myöskään paranna J. Maanpään suomennos jonka tekovuotta en tiedä (tämä viides painos on vuodelta 1966) mutta joka maistuu kovin vanhahtavalta eikä yleensä hyvällä tavalla.

Okei, oli aika kiva että loppu oli jätetty avoimeksi, 17-vuotiaalla Rebecalla on paljon tulevaisuuden mahdollisuuksia ilman että tartutaan mitkä niistä toteutuvat ja miten, mukaanlukien sen vanhemman miehen mielenkiinto. (maalaa spoileriteksti näkyviin)
Mutta noin muuten en näe oikein mitään hyvää syytä lukea tämä kirja vaikka niiden Runotyttöjen sijaan (poislukien he jotka haluavat lukea kaikki maailman tyttökirjat tai jotka esim. tekevät tutkimusta genrestä).

Edit: Aino on blogannut myös tästä ja sen jatko-osasta/rinnakkaisteoksesta.

Proosa lyhyt kuin yö

Brahenkenttä reilu vuosi sitten. Valotaulu näyttää kellonaikaa.

Blogi ei hiljene juhannukseksi: kun en ole mökkeilemässä tms ja hyllyyn on otollisia kirjoja kertynyt niin ajattelin viettää vuorokauden novellistiikan parissa. Ei varsinaista lukumaratonia (sellaisen aika tulee myöhemmin kesällä) mutta vähän samassa hengessä, eli vietetään aikaa lukien ja tänne luettuja aika ajoin päivittäen.
Ja lukukohteena on nimenomaan novellit ja muu lyhytproosa.

Aloitankin nyt 14:05 Jan Pelcin kirjalla Tarinoita aikuisille.

15.45 on kuusi Jan Pelcin tarinaa luettu. Kirjailija ponnistaa tsekkiläisestä undergroundista (tämä kirja on alunperin julkaistu 1991, Eero Balkin suomennos 1993), ensimmäisessä novellissa kertoja kuuntelee kun nainen kertoo seksifantasiaansa samalla kun vaivaa valtava paskahätä, ja muissakin tarinoissa painitaan fyysisen rakkauden ja sen substituuttien parissa mustan huumorin merkeissä.

-Sinä sitä olet degeneroitunut pässi! Tiedätkö, miten moni nainen antaisi puoli valtakuntaa kunnon panosta? Riittää kun leviää huhu, että olet hyvä karju. Sen jälkeen et ehdi raivata niitä rappusilta. Joka ainut antaisi mielellään, mutta tiedätkö, miksi se ei toimi niin kuin pitäisi?
- No se moraali, niin kuin sanoit.
- Paskat! Rakkaus, kaveri, rakkaus! Se on pirun keksintö. Rakkaus, se on mustasukkaisuutta, ja mustasukkaisuus on seksin syöpä. Niin se on, jyrisi Jaroušek. - Mutta kerran tulee aika, jolloin ihmiskunta kiroaa moraalin ja rakkauden. Uskon niin, muuten ei elämällä olisi merkitystä.

Jahas, jos vaihtaisi välillä johonkin muuhun ennen kuin jatkaa tämän parissa. Kenzaburo Oe lupailee hieman erilaista fyysisyyttä.

19.30
Deep one night he was trimming his nose that would never walk again into sunlight atop living legs, busily feeling every hair with a Rotex rotary nostril clipper as if to make his nostrils as bare as a monkey's, when suddenly a man, perhaps escaped from the mental ward in the same hospital or perhaps a lunatic who happened to be passing with a body abnormally small and meagre for a man save only for a face as a round Dharma's and covered in hair, sat down on the edge of his bed and shouted, foaming,
- What in God's name are you? What? WHAT? So startled that he yanked the clipper from his nose with several hairs still caught between the rotor and the blade, and the pain adding an edge to his anger, he set the Rotox in rotary motion and hurled it at the hairy face, then screamed back, writhing with his chest and shoulders only because the other man's weight on top of his blankets immobilized his legs,
- I'm cancer, cancer, LIVER CANCER itself is me!

Kenzaburo Oen neljän tarinan kirjan Teach Us to Outgrow Our Madness ensimmäinen on pienoisromaanin mittainen The Day He Himself Shall Wipe My Tears Away, jossa mies makaa sairaalassa valmiina kuolemaan maksasyöpään (mutta onko hänellä oikeasti syöpä?) ja puhuen, muistellen lapsuuttaan.
Pelcin tapaan tämä on varsin fyysinen kirja (kuten yllä olevasta aloituksesta käynee ilmi), ja Pelcin tapaan maailmanhistoria painaa leimansa: toinen kirjoittaa kommunismin jälkiä, toinen sodan jälkiä. Tämä on toinen lukemani Oen kirja ja edellisen tapaan kyseessä on lapsen kokemus sodasta, tyylilajina raskaus ja groteskius, Oe kiertää kieltä vääntyneisiin muotoihin ja tämän puolivälissä piti vähän käydä kävelemässä ulkona haukkaamassa happea...eittämättä tehokas on tämä obsessiivisuudessaan mutta nyt tarvitaan jotain muuta.

22.30
Writers tend to undervalue those who praise them, or complain that praise is patronising: whilst at the same time feeling aggrieved if they are not praised. They never win the battle with themselves, which is why, perhaps, they go on writing.

Luin pari novellia Fay Weldonin kokoelmasta Watching You Watching Me, josta tuo yllä oleva lainaus, ja sen jälkeen Pelcin Tarinoiden aikuisille jälkimmäiset kuusi novellia.

Seksin määrä vähenee hieman, huumorin mustuus ei. Shokeeraamaahan se pyrkii ja onnistuu ainakin yllättämään myös minut joka arvelen olevani aika blasé kaunokirjalliselle rankkuudentavoittelulle (tiedän kyllä joitain tuttuja bloggaajia jotka inhoaisivat kaikkia näitä tarinoita, ja joitain jotka inhoaisivat joitain tarinoita, esim. sitä jossa nuori nainen liftaa rekan kyytiin tai sitä jossa juostaan kilpaa...)

Jaahas, jatkaisiko Weldonilla vai hyppäisi takaisin Oen pariin vai kokeilisi Ma Jiania...

10.00
But who will save the people?
I close my eyes and think:
A world without conspirators!
-Choku

Eilen illalla luin vielä Kenzaburo Oen Prize Stockin ja nyt aamulla niminovelli Teach Us to Outgrow Our Madnessin. Prize Stock on taas lapsia-sodassa tarina, tälläkin kertaa pienessä maalaiskylässä jonka lähistölle sattuu putoamaan amerikkalainen lentokone, josta otettua sotavankia ei ihan heti saada siirrettyä muualle. Kyseessä on Oen varhaisimpia tarinoita, ja Akutagawa-kirjallisuuspalkinnon voittajana nosti kirjailijan nimeä. Ja tyylillisesti hieman suoraviivaisempi kuin nämä muut...
Teach Us to Outgrow Our Madness taas kertoo lihavasta miehestä joka huolehtii aivovammaisesta pojastaan ja jolla on varsin kompleksinen suhde vanhempiinsa ja pelko orastavasta mielisairaudesta...tässä oli hyvinkin paljon samoja elementtejä ensimmäisen novellin The Day He Himself... kanssa, päähenkilöiden isät ja näiden kohtalot kuvataan hyvin samanlaisina ja samoin hyvin hankala suhde äitiin löytyy molemmista...tämä olisi varmaan hyvä hetki selvitellä kirjoittajan omaa henkilöhistoriaa, ovatko nämä tarinat perhesuhteiltaan kuinka omaelämäkerrallisia (sen tiedän että Oella on aivovammainen poika).
Yhä vain raskasta luettavaa mutta palkitsevaa.

Jahas, olisiko sellainen sää että voisi mennä ulos.

13.10

Välissä luin yhden Fay Weldonin novellin lisää. Mutta kun taidan lukea loput joskus myöhemmin, niistä sitten lisää omassa postauksessaan.
Ma Jianin Stick Out Your Tongue luettu. Tämä on yhtenäinen, kerralla kirjoitettu ja julkaistu viiden novellin sarja joista neljä kertoo kiinalaisesta miehestä joka on matkailemassa Tiibetissä ja kohtaa siellä...sekoitusta tosielämää ja myyttejä (viides tarina kertoo Tiibetistä muuten vaan). Lisäksi mukana on käännökseen kirjoitetut jälkisanat.
Ma Jianilla oli jossain määrin romantisoitu käsitys Tiibetistä, mutta matkalla karun köyhyyden keskellä moinen rapisi ja niinpä kirja ei anna mitenkään siloilteltua kuvaa Tiibetistä. Tosin Kiinakin on mukana lähinnä kertojan äänessä, ja ensimmäisessä novellissa mukana varsin itseivallisesti: turisti haluaa päästä seuraamaan ilmahautausta ja lopulta siinä onnistuukin, päästen näkemään kuinka haaskalinnuille syötetään kuolleen ruumista.
Tietysti kirja on myös huomionarvoinen siinä että kun 80-luvun jälkipuoliskolla Kiinassa alkoi kampanja porvarillisen liberalismin karsimiseksi, tämä kirja oli sensorien ensimmäisiä julkisia kohteita (ja sittemmin Ma Jianin muitakaan kirjoja ei Kiinassa ole saanut julkaista), koska sen antama kuva häpäisee sosialistista Tiibetiä. Mutta kuten sanottu, ei se myöskään ihan sovi länsimaiseen romantisoituun, ihmisyyden kieltävään käsitykseen Tiibetistä...

No, siinä onkin minusta jo ihan tarpeeksi syytä lukea tämä kirja :) Ja samalla voi osallistua Kurjen siivellä -haasteeseen.

Jahas, vieläkö lukisi sen viimeisen Oen novellin.

14.30

 

Nonih, Aghwee the Sky Monster luettu, ja siinä on jotain samoja teemoja, eli hulluutta, sairautta ja isyyttä vammaiselle lapselle: nuori mies palkataan pitämään seuraa pankkiirin pojalle, jonkin verran mainetta saaneelle säveltäjälle joka on sittemmin lopettanut säveltämisen ja jonka luona vierailee taivaalla leijuva olento jota muut eivät näe (tarinassa viitataan suoraan elokuvaan Harvey).
Tässä novellissa oli mukana myös hieman huumoria, vaikkakin aika mustaa sekin.
Pitää myöntää Kenzaburo Oe ansiokkaaksi kirjailijaksi, joskin sellaiseksi että ei näitä kirjojaan kovin lähekkäin pitäisi lukea...
Mutta joskus. Varsinkin kun on Kurjen siivellä -haaste.

---------------------------------
Jahas, tämä sessio taitaa päättyä tähän. Aika kohtuullinen suoritus olisi lukumaratoniksikin, yhteensä noin 500 sivua. Olen aiemmilla maratoneilla huomioinut että pidän niissä enemmän tiiliskivistä kuin useammasta ohuemmasta kirjasta, mutta kyllä nämä novellitkin toimivat, ne eivät yleensä toimi niin vahvasti immersiolla kuin romaanit ja tavallaan rohkaisevatkin hyppimään kirjailijasta toiseen, että tyyleihin saa sekoitusta. Vaikka tavallaan kaikissa lukemissani oli myös yhteistä, fyysisyyttä ja raakuuttakin, mutta käsittelytavoissa oli sopivasti variaatiota.
Ja aurinko paistaa, kohta pelataan taas jalkapalloa ja samoin pitänee lähteä jossain vaiheessa kohti Henkkaa (jossa lienee nyt enemmän turisteja kuin seurakuntalaisia).

Boris Vasiljev - Ja ilta oli rauhaisa

Neuvostoajan kirjallisuuden rehabilisointia on ehkä enemmänkin ilmassa, täällä kotoisissa blogeissa pyörivän Leningrad - Ost-Berlin -haasteen lisäksi huomasin toisaalla netissä käytävissa kirjakeskusteluissa kysellyn paremman neuvostokirjallisuuden perään, mieluiten jopa sellaisen joka nautti virallista hyväksyntää tai siis ei ainakaan sensuuria.
Vasiljevin sotatarinat mainittiin yhtenä tutustumisen arvoisena ja kun tämä Ulla-Liisa Heinon suomennos löytyi Pasilan varastosta niin tutustutaan (suomennos puhuu jostain syystä illasta, vaikka muunkieliset puhuvat aamusta, samoin kuin kirjan viimeinen luku).

Kirja kertoo suuresta isänmaallisesta sodasta, Karjalan seuduilla vähän Leningradista pohjoiseen 1942 vääpeli Fedot Vaskov haluaa sotilaita jotka eivät ole niin viinaan ja naisiin meneviä ja saakin hoitoonsa naissotilaiden muodostaman ilmatorjuntayksikön. Ja kun lähistöllä havaitaan pari saksalaistiedustelijaa, lähtee Vaskov viiden sotilaan kanssa fritsijahtiin. Mutta kun käy ilmi että saksalaisia onkin liikkeellä kuusitoista, seuraa aikamoinen kissa-ja-hiiri-leikki jossa osat vaihtelevat...

Suhteellisen rauhallinen ja leppoisa alku kiihtyy tehokkaaksi jännitysnäytelmäksi, kaikki kuusi sotilasta ovat eläviä persoonia ja ympäristön luonnonkauniit metsät, suot ja järvet kontrastoituvat sodan mielettömyyteen (sillä lopulta sota on mieletöntä). Kirja on muutakin kuin "vain" vetävä tarina, mutta se on siis myös vetävä tarina: jälkimmäinen puolisko kirjasta tuli ahmittua että mitenköhän tässä käy, en siis ihmettele että tämä oli aikoinaan kotimaassa myyntimenestys.
Ne pari muutakin suomennettua Vasiljevin kirjaa pitää siis joskus tähyillä...

Selma Lagerlöf - Ajomies

 

Viikonloppuna seikkailin Yläneen, Säkylän ja Köyliön maisemissa ja illalla ennen nukkumaanmenoa ja aamulla kun oli herännyt aikaisin luin tämän kirjan, eli kiitettävän hyvin veti mukanaan. Olin jokin aika sitten nähnyt yhden mykkäkauden filmiklassikon, Victor Sjöströmin Körkarlenin, ja kun sitten tämä Lagerlöfin kirja sattui käteen niin piti se lukea (Helmi Setälän suomennos oli ilmestynyt tuoreeltaan 1912).

Tarina ammentaa myyteistä ja legendoista vähän samaan tyyliin kuin aiemminkin lukemani Lagerlöfin kirja, joskin ihan osuvasti huomasin tätä verrattavan Dickensin joulutarinoihin.
Uudenvuodenaattona ilkeä renttu David Holm kertoo parille ryyppykaverille kuulemaansa tarinaa että henkilö joka kuolee uudenvuoden kellonlyöntien aikaan joutuu seuraavaksi vuodeksi Kuoleman rattaidenajuriksi...ja, no, arvaahan sen miten siinä käy, miehet alkavat nahistella (koska Holm suhtautuu halveksivasti erääseen pelastusarmeijan sisareen joka on kuolinvuoteellaan pyytänyt häntä tulemaan luokseen), ja tubista johtuva verensyöksy jättää miehen kuolemaan juuri kun vuosi vaihtuu...
Ja niin päätyy David Holm Kuoleman rattaiden kyytiin ja synkän vaelluksen seassa (rattailla aika venyy koska pitäähän kuoleman ehtiä kaikkialle, eivätkä vaunut ole nopeat, päinvastoin...) kuin sattumalta useampi henkilö joka jollain tavalla liittyy David Holmin elämään ovat kosketuksissa kuoleman kanssa, joten Holm joutuu myös tarkastelemaan omaa elämäänsä...

Ei liene huikea spoileri kertoa että katumus valtaa miehen, ja seuraapa myös uusi tilaisuus laittaa ainakin jotain asioita järjestykseen, Dickensin Joululaulun peruselementtejä siis käytetään vaikka Lagerlöf onkin asteen synkempi ja makaaberimpi, selkeästi lähempänä kauhukirjallisuutta, nuivan kitupiikin sijaan keskushenkilö on slummissa elävä sadistinen rappiojuoppo ja moni kuollut pysyy kuolleena.

Omalla tavallaan oli myös kiinnostavaa vertailla elokuvaa ja kirjaa keskenään kun tämä on niitä tapauksia joissa elokuva on arvostettu klassikko ja kirja taas jokseenkin unohdettu...tarina on ehkä ikääntynyt enemmän siinä missä elokuvan visuaalinen puoli on säilyttänyt tehonsa, mutta ikääntyminen tuo ehkä myyttiselle tasolle oman lisänsä.

Hän keskeytti äkkiä puheensa. Georges on tehnyt käskevän liikkeen kädellään, ja David Holm vaipuu ääneti maahan, voittamattoman pelon valtaamana.
"Meidän molempien tulee vain alistua ja totella", sanoo ajomies. "Sinä et voi lausua mitään toivetta etkä vaatia mitään, ainoastaan ääneti odottaa käskyjä."
Näin sanoen vetää Georges päähineensä syvälle silmille merkiksi siitä, ettei hän tahdo sen enempää keskustella hänen kanssaan, ja nyt seuraavassa äänettömyydessä huomaa David Holm, että sairas vanki on alkanut puhua hoitajansa kanssa.

Hermann Hesse - Matka aamun maahan

En ole aiemmin Hesseä lukenut vaikka muutamakin henkilö joiden kirjasuosituksiin on ainakin ollut syytä kiinnittää huomiota on häntä kehunut, mutta kun tämä pienoisromaani tuli sitten vastaan niin kokeillaan (alkuteos näköjään julkaistu 1932, Kai Kailan suomennos 1975).

Päähenkilö HH on Veljeskunnan joukossa vaelluksella kohti itää, joukko on sekalainen ja yhteisen tavoitteen lisäksi jäsenillä on omia tavoitteitaan, mutta matka käy läpi paikan ja ajan, kunnes Morbion solan jälkeen yksi jäsenistä katoaa ja loppuryhmä hajaantuu. HH alkaa kirjoittaa vaelluksen ja Veljeskunnan historiaa (niitä salaisuuksia joiden pitämiseen on sitoutunut paljastamatta) mutta työ on vaikeaa, ja vuosien jälkeen hän kohtaa ryhmän kadonneen jäsenen...

Tyylillisesti tästä tuli mieleen jotkut Leena Krohnin fantasiat, erityisesti Oofirin kultaa, sävy on hieman satumainen ja liikutaan selvästi enemmän ideoiden tasolla kuin konkretiassa, tämä retkikunta ei ole ajassa ja paikassa vaan liikkuu niiden läpi.
Ja ideat ovat tosiaan keskeisiä, filosofis-mystillisessä teoksessa ego ja sen pyrkimys ratkoa mysteerejä kyseenalaistetaan ja hivenen mukana on myös metatasoa voiko mysteeristä kirjoittaa kirjan...
Ei varmastikaan kaikkien kirja, vaatii ehkä sopivasti virittyneen lukijan mutta minä pidin. Ja Hesseä siis ehkä pitää lukea enemmänkin.

Chico Buarque - Spilt Milk

 

Tämäkin kirja on napattu Akateemisen ulosheittomyynnistä; brasilialainen Chico Buarque oli ennestään tuttu laulajana, mutta en tiennyt hänen kirjoittaneen myös romaaneja (ja näköjään näytelmiäkin). Joten tutustutaan.

Satavuotias Eulalio Assumpçao makaa sairaalan vuoteella ja monologoi tarinoita elämästään, menneisyydestä, arvokkaasta ja rikkaasta suvusta joka kuului Brasilian mahtavimpiin, senaattori-isästä joka käytti rahaa naisiin ja kokaiiniin, arvonsa tunteneesta äidistä, ja myöhemmistä polvista, lapsenlapsista ja lapsenlapsenlapsista joista ei oikein pysy perillä kuka nyt olikaan kuka, hitaasta rappeutumisesta, siirtymisestä yhä pienempiin asuntoihin huonommilla alueilla, omaisuuden katoamisesta, maailman muuttumisesta...
Ja tietysti myös Matildesta, ihanasta kaneli-ihoisesta Matildesta joka kerran sitten lähti pois eikä tullut koskaan takaisin.

Kovin johdonmukaisesti ei tietenkään puhuta kun ikää on ja kuulijat tulevat ja menevät, muistot sekoittuvat ja toistuvat ja mikä sitten on totta ja mikä ei. Ja vaikka kirjassa onkin surumielisyyttä, koko ajan mennään huonompaan suuntaan, niin ainakin meno on värikästä. Kaatunut maito on konkreettisesti mukana mutta tietysti myös kirjan henkenä.

With time I have learned that jealousy is an emotion to announce with an open heart, at the very moment of its origin. Because at its birth, it is a truly courteous sentiment and should be offered to a lady like a rose. Otherwise, the next moment it closes up like a cabbage and inside it all evil ferments. Jealousy is, then, the most introverted kind of envy and, seething with rage, blames others for its ugliness. Knowing itself to be despicable, it goes by many other names: as an example, I offer my poor grandmother, who knew her jealousy as rheumatism.

Robert Robinson - Kuolleet kirjatoukat

Jatkamme dekkariviikon viettoa Robert Robinsonin ilmeisesti ainoan dekkarin parissa: muistin että Jokke ja Kirsi olivat tästä innostavasti bloganneet, ja kun se divarissa sopuhinnalla löytyi niin piti tutustua (suomennos Juhani Jaskarin).

Oxfordin kaupungissa tapahtuu kuohuttavia asioita, joku on Bodleianin kirjaston lähellä olevalla torilla polttanut arvokkaita kirjoja, ja ehkä vaarassa on myös juuri löytynyt ja huomiota herättänyt Chaucerin ennen tuntematon teos. Ai niin, ja yhden Oxfordin yliopiston rehtori oli murhattu, mikä oli tietysti myös varsin harmillista. Juttua lähtee selvittämään Scotland Yardista etsivä(?) Autumn, ja kyllähän kaupungista ja Warlockin yliopistosta löytyy kaikenlaista merkillistä, voimakkaan eksentrisiä henkilöitä, salaisuuksia, rikoksia ja pian toinenkin murha...

Ote kirjassa on leppoisan humoristinen, kukaan ei tunnu kovin vakavissaan suhtautuvan murhiin ja muutenkin juonenkäänteissä riittää yllätyksiä, mukaanlukien varsin erikoislaatuinen rikollisen kiinniotto. Tosin tätä ennen olin kyllä jo keksinyt kuka tässä on syyllinen ja miksi, joskin jotkin yksityiskohdat olivat vielä vähän hämäriä. Ja tietysti sen jälkeen huomasi että alkupuolella oli jo ilmaistu varsin näkyvästi syyllinen (tuo on aina hienoa kun se onnistuu: mieleen tulee Dario Argenton leffa Profondo Rosso jossa murhaajan kasvot näkyvät filmin alkupuolella jos vain hoksaa katsoa oikeaan kohtaan oikealla hetkellä. Mutta eihän kukaan niin tee).

Humoristisista Oxfordiin sijoittuvista dekkareista jotka vilisevät kirjallisuusviitteitä läheiseksi vertailukohdaksi sopii muutamaa vuotta vanhempi The Moving Toyshop, joskin pidin kyllä kirjatoukista selvästi enemmän: tarina pysyy vähän tolkullisempana ja tärkeimpänä päähenkilö ja sitä kautta koko kirjan sävy on huomattavasti siedettävämpi: Autumn on näkökulmahenkilönä varsin neutraali (edes etunimeään ei mainita kirjassa) ja erikoisuudet on jätetty muille henkilöille, niinkuin sopiikin.
Ja Robinson heittelee viehättävän pisteliäitä sarkastisia kuvailuja ja keskusteluja (siinä missä englantilaistyylistä törmäilyhuumoriakin).

Puolet neiti Spectren hiuksista oli kihartajissa: tosiaan, oli hyvin harvinaista, ettei puolet neiti Spectren hiuksista ollut kiedottu kirhartajiin. Hän näytti aina siltä, kuin olisi ehtinyt vasta puoleenväliin pukeutuakseen jotakin hauskaa juhlatilaisuutta varten, jota ei koskaan tullut. Jotkut sanoivat, että tuo tilaisuus oli hänen äitinsä hautajaiset.

 

Blogger recognition award

 

Tällainen palkintohaaste kiersi tänne Mustelumo-blogista.

Ohjeet palkituille:
1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen.
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.
5. Nimeä kymmenen bloggaajaa palkinnonsaajiksi.

Bloggaamisen olin aloittanut jo jokunen vuosi ennen tätä Hyönteisdokumenttia, silloinen blogini sisälsi yleistä höpinää asioista ja asioiden vieristä, mutta olin jo luopumassa kyseisestä blogista (ja sittemmin sen olen lakkauttanut). Sinänsä sen blogin aloittaminen oli aika helppoa, kun olen netissä keskustellut jo vuosia: jostain 90-luvun lopusta lähtien olin kirjoitellut sekalaisilla nettifoorumeilla, sähköpostilistoilla ja vastaavilla aikamoiset määrät (pääasiassa salanimillä tietysti, kuten tuohon aikaan oli tapana, oikeilla nimillä esiintyivät vain kunnallisvaaliehdokkaat jotka kalastelivat ääniä ja muut vastaavat jotka yrittivät myydä sinulle jotain).

Hyönteisdokumentin alusta olen kirjoittanut aiemminkin: inspiraatio tuli Hesarin nettisivuilla toimineesta Kirsi Pihan vetämästä Lukupiiristä, jonka kommenttiosastolla käytiin runsaatsi keskustelua...jossain vaiheessa paljon runouden lukemisesta. Minähän en juuri runoutta tuolloin lukenut ja lajityyppiin suhtauduin varsin kriittisesti, joten piruilin sitten että mitä siitäkin tulisi jos sellaiset ihmiset jotka eivät runoutta harrastaneet alkaisivat sitä lukea ja lukemisiaan kommentoida, taitaisi kaunosieluja järkyttää...ja ryhdyin itse toimeen, aloin lukea runoja ja kommentoida miltä tuntui. Ja eihän se kaunista katsottavaa ollut.

Tätä jatkoin jonkin aikaa kunnes sitten laitoin projektin telakalle: tällöin en juuri muita kirjablogeja lukenut (joitain blogeja joissa muun muassa kirjoitettiin kirjallisuudesta ja parin kirjailijan blogeja, mutten juuri varsinaisia lukijablogeja). Kuukausien tauon jälkeen kuitenkin jotain kautta tutustuin joihinkin lukijablogeihin (mm. Salla ja Koko Lailla Kirjallisesti) ja taas alkoi huvittaa aktivoida blogi.
Ja sittemmin runoudesta on siirrytty muuhunkin kirjallisuuteen.

Vinkkejä?
Henni kirjoitti jo hyvän listan vinkkejä, itse korostan erityisesti seuraavia. 
Oma kirjablogi-inspiraatio on alkanut muiden blogien kommentoinnista, sitä kautta sai jo jonkinlaisen käsityksen mitä blogit ovat ennen kuin oli omaa ehtinyt edes aloittaa. Eli kannattaa tutustua muihin blogeihin ja olla niissä sosiaalinen, koska ideoita leijuu ympäriinsä. Lisäksi sillä tavalla saa toivon mukaan muita vilkaisemaan omaa blogia ja ehkä tuottaa itsekin hyviä keskusteluja...

Kirjoittamista oppii kirjoittamalla. Ei kannata asettaa itselleen liian suurta kynnystä että jokaisen bloggauksen pitää olla huikaisevan nerokas ja briljantti, täydellisellä muotoilulla ja upeilla kuvilla. Koska ne jäävät helposti julkaisematta tai jopa kirjoittamatta, ja kirjoitettu bloggaus on melkein aina parempi kuin kirjoittamaton.
Mutta jos siltä tuntuu, ajan kanssa voi myös vähän miettiä millä tavalla kirjoittaa ja voisiko kehittyä: onko bloggauksissa aina sama kaava, käyttääkö aina samoja fraaseja jne.

Anna oman äänen ja persoonallisuuden näkyä. Vaikka kehoitankin katsomaan muista blogeista ideoita, ei kannata apinoida vaan muokata ne oman näköisiksi. Blogi on tehnyt jotain oikein siinä vaiheessa kun lukija kokee että ainakin jotenkin tuntee sen kirjoittajan, vaikkei olisi tätä koskaan tavannut tai ei ehkä tietäisi edes tämän oikeaa nimeä...


Jätän nyt haastamatta ketään nimeltä. Te ahkerat lukijani olette kuitenkin tämän palkinnon arvoisia eli ottakaa jos haluatte :)

Lasse Heikkilä - Matkalla

Dekkarien väliin pieni novellikokoelma, enemmän runoilijana tunnetun Lasse Heikkilän ainoa proosateos vuodelta 1952.

Kokoelman nimi on ohjaava, monissa näistä yhdeksästä novellista ollaan konkreettisesti siirtymässä paikasta toiseen, ja kaikissa vähintään allegorisesti. Runoilijan novellikokoelmana mieleen tuli verrokiksi Kailaan Novelleja, myös koostaan riippumattomassa raskaudessa, eli synkkyyttä, rappiota ja kuolemaa riittää, oli ote sitten realistisempi tai unenomaisempi (modernistiksi Heikkilä vertautuu kovin helposti vuosisadan alun tekijöihin, Peguy on toinen suosittu vertailukohde).

Ei tässä novellikokoelmassa oikein varsinaisia täysosumia ollut mutta kyllä Lähtö, Valhe ja Eksynyt olivat kaikki varsin mainioita, ja Kuudennen käskyn lavea ja hapan vuodatus oli kyllä aika hieno...

Hän on peloissaan. Puut ympärillä tuntuvat vaanivilta hengiltä, polku jalkain alla suolta, joka saattaa pettää milloin hyvänsä. Suuri kivi näyttää pedolta, pienemmän peikoilta. Kaikki, mihin hänen katseensa sattuu, saa pelottavan muodon, tuntuu ojentavan vihamielistä sormea häntä kohden. Hän kiiruhtaa, on päästävä metsästä pois. Mutta metsä ei lopu. Sitä jatkuu. Kunpa tulisi talo. Tulisipa aukeama edes. Jotakin muuta, mitä vain, kunhan ei tätä kauheata metsää jatkuisi enää. (Valhe)

Sergej Verč - Hautajaisilveily

 

Männävuonna olin kehittänyt hieman mielenkiintoa keski-itä-eurooppalaisia dekkareita kohtaan, vaikkei niitä kovin paljoa taida suomeksi löytyäkään: dekkarit ovat omalla tavallaan niin selkeä genrensä että olisi kiinnostava nähdä miten samaa lajityyppiä väännellään eri kulttuureissa.

No, kirjamessuilta huomasin Mansarda-kustantamon julkaisseen yhden slovenialaisen dekkarin, Sergej Verčin Hautajaisilveilyn (suom. Kari Klemelä). Tai maantieteellisesti tämä on kirjaimellisesti rajatapaus, päähenkilö on Beno Perko, slovenialainen mutta komisariona Triestessä, Italiassa, ja tässä kirjassa liikutaan paljon niin Italiassa kuin Sloveniassakin, ja rajan yli kulkee paljon muutakin...
Kirja alussa Perko lomailee Slovenian puolella, kun kuulee että Triestessä on kuollut muuan Emil Luin, mutta poliisiyksikölle on nopeasti ilmoitettu ylempää että tämähän on ihan selvä tapaturma ja tutkimuksia ei siis ole syytä jatkaa. Ja kun Luinin hautajaisetkin ovat varsin omituisen oloinen näytelmä niin pitäähän sitä vähän selvitellä että mistä on kyse, ja paljastuuhan sieltä aikamoinen myrkyllinen verkosto jossa harva asia on miltä näyttää ja häiritsevien elementtien henget ovat halpoja.

Lajityypissään tämä ei lopulta niin suurta vaikutusta tehnyt, perusviihdyttävä jännäri josta tuli vähän mieleen Donna Leon (poliisitoiminta on keskiössä, yksittäinen poliisi kamppailee rehottavan korruption ja järjestäytyneen rikollisuuden keskellä vaikka tarina onkin vielä yksittäisten ihmisten tarinoita) ja varmaan tämä kuvastaa enemmänkin italialaista suhtautumista lajityyppiin, mutta noin muuten ei tämä ole nousemassa dekkarisuosikkieni joukkoon, sujuvien kohtausten ohella mukana oli myös joitain hämmentävän kömpelön tuntuisia pätkiä...
Mutta se miksi tämän otinkin luettavaksi kyllä toimi, eli miljöö, Trieste omalaatuisine historioineen ja rajankäynti Italian ja Slovenian välillä oli kirjassa keskiössä ja kiintoisia, eli sain mitä halusin.

Tällä bloggauksella osallistun dekkariviikolle (6.-12.6.2016) jota juhlistetaan Oksan hyllyltä -blogissa ja aika monessa muussakin. Yritetään kyllä saada toinenkin dekkari luettua viikon aikana...

Hanna Knapp - Me kolme pöhköä

 

Taas kombotetaan kirjahaasteita, Hanna Knappin kirja kuuluu sekä NTK-sarjaan että Leningrad - Ost-Berliniin ollen vuonna 1977 suomennettu tsekkiläinen lanukirja (suom. Kirsti Siraste).

Kolme pöhköä ovat Marekin sisarukset Marjaana, Danka ja Pip, ja kirja kuvailee hieman episodimaisesti eloa koulussa ja kotona, välissä Marjaana sitten kommentoi kertojatyylisemmin tapahtumia ja ihmisiä. Laajempia tarinakaaria kuitenkin harrastetaan, Marjaana tulee hieman paremmin sinuiksi itsensä ja epävarmuutensa kanssa, Pipillä on ongelmallinen kiusaamiseen taipuvainen luokkatoveri Jarda, Pavelin polkupyörä on kadonnut ja sanotaan että Jarda on sen varastanut, ja sisarusten äiti on kovin huolissaan vähän kaikesta, nämä ovat talvivaatteissa pitkälle kevääseen jotteivät vilustu, eikä heitä voi oikein laskea myöskään millekään retkille tms koska loukkaavat itsensä (mutta äiti on ollut keskitysleirissä ja sen takia niin pelokas...no, ovat Jardan ja Vašekin kotiolot myös aika merkilliset).

Tiedän kyllä että kaikki tapahtumat ovat historiaa, mutta kuulittehan mitä täti kertoi. Joskus historiaa on enemmän, joskus vähemmän ja joskus taas liian paljon, niin että ihminen rupeaa pelkäämään. Jos hänellä on lapsia, hän pelkää eniten heidän puolestaan. Koska heille voi sattua mitä tahansa.

Ihan symppishän tämä oli, tietyistä synkistä realiteeteista huolimatta mukana on paljon huumoria, henkilöt ovat värikkäitä (usein hieman karikatyyrisesti) ja asiatkin ratkeavat sillai sopivan opettavaisesti mutta mukaan jätetään tilaa myös omille huomioille.
Taas kerran mukana oli myös kiinnostavaa ajan ja paikan kuvaa, ja esim. tuota keskitysleiri-elementtiä ei kyllä nykykirjoissa käsiteltäisi noin (toisaalta vastaava tilanne saattaa olla jollain nykylapsilla joiden vanhemmat ovat tulleet pakolaisina kriisialueilta...). Ja tsekkiläinen ala-aste heijastelee myös omaa aikaansa, vaikka kuten Marjaana toteaa, joka luokalla on kuitenkin oma Libansa ja Barboransa ja Martininsa...
Mutta tuo kirjan kansi ei kyllä omaa esteettistä silmääni kauheasti miellytä. No, onhan se värikäs.

Andrei Kurkov - Kuolema ja pingviini

 

Ukrainalainen Viktor on heikosti menestyvä (niin taloudellisesti kuin taiteellisesti) kirjailija joka elelee yhdessä yksin pingviini Mišan kanssa: pingviinin hän oli hankkinut jokin aika sitten kun eläintarha hankkiutui eroon ylimääräisistä eläimistä, ja sympaattisuudesta huolimatta Miša on myös aika melankolisen oloinen otus, yksinäinen otus väärällä puolella palloa.

Viktor saa kuitenkin sanomalehdestä työn alkaa laatia muistokirjoituksia, tyyliltään varsin erikoislaatuisia ja kirjoitetettavia vielä elävistä ihmisistä varastoon. Ja kyllä niille jutuille tulee vielä käyttöäkin ja Viktor päätyy moniin muihinkin merkillisiin tilanteisiin, pitkään hän yrittää kyllä keskittyä vain työhön välittämättä mitä muualla tapahtuu mutta pikkuhiljaa alkavat asiat selvitä...

Lajityyppinä on mustan huumorin sävyttämä satiiri, eli tietystä kepeydestä huolimatta ei tässä kovin paljoa ääneen naurattanut kun neuvostoajan jälkeinen Ukraina paljastaa rehevän korruption ja järjestäytyneen rikollisuuden solmunsa, ja kafkamaisessa kaoottisuudessa ihminen on yksin...yleissävy on hyvin melankolinen vaikka satiirin hengessä tilanne elääkin jatkuvan arvaamattomasti, niinkuin on Ukrainan tilanne tehnyt tämän kirjan julkaisemisenkin jälkeen. Ja näköjään Andrei Kurkov on kirjoittanut tälle myös jatkoa, vaikka tämä Eero Balkin suomennos taitaa olla toistaiseksi ainoa.

Kirjasta näkyy löytyvän kohtuullisesti blogiarvioita, varsin ristiriitaisia näköjään, mm. Maria,  Lukuneuvoja, Merenhuiske, Jaakko, Penjami, Hreathemus...