Nyt olen ollut kovin keskittynyt saksalaiseen kirjallisuuteen, nyt sitten taas yksi pienoisromaani, jossa Ulrich Plenzdorf omalta osaltaan luovaa kuitenkin syvällä saksalaisen kulttuurin juurilla (suomentajina Outi ja Kalevi Nyytäjä).
Edgar Wibeau, itäsaksalainen nuori jonka mielestä Sieppari ruispellossa on maailman paras kirja, pakenee Mittenbergin pikkukaupungista Berliiniin ja siellä tutustuu toiseen kirjaan, Nuoren Wertherin kärsimyksiin, joihin Edgar ehkä aluksi suhtautuu varsin parodisesti mutta sittemmin elämä alkaa imitoida taidetta kun kuvioon tulee mukaan lastentarhaopettaja Charlotte (tai sillä nimellä Edgar häntä kutsuu) ja tämän sulhanen Dieter...
Ottaen huomioon että sekä Siepparin Holden Caulfield että nuori Werther olivat romaanihenkilöitä jotka saivat allekirjoittaneen lähinnä huokailemaan ja pyörittelemään silmiään, kirjan päähenkilön joka yhdistää nämä kaksi tulisi olla jonkinlainen ärsyttävyyden epäpyhä liitto. Mutta Edgar vetää kuitenkin sen verran hyvin metatasolle ja suhtautuu asioihin häivähdyksellä itseironiaa (ei kuitenkaan liian parodiaan asti) että lopputulos onkin oikein sympaattinen. Ei ehkä sellainen jonka ottaisi parhaaksi ystäväkseen oikeassa elämässä mutta romaanihenkilönä.
Ja omalaatuinen, mahdollisesti vain Saksassa luontaisesti mahdollinen, kontrasti syntyy myös juonenkäänteistä joissa romanttisen yläsaksalaisen Sturm und Drangin kanssa kulkee käsi kädessä kiinnostus hydrauliikkaan tehokkaamman maaliruiskun kehittämiseksi.
Ja ehkä myös kirjan rakenne on sopiva 70-luvun Saksan henkeen: Edgar Wibeau ilmoitetaan kuolleeksi kirjan ensimmäisellä sivulla ja varsinaisessa kirjassa on rinnakkain tämän isä, perheensä vuosia sitten jättänyt, joka nyt yrittää selvittää mitä Edgar oikein oli tehnyt, ja Edgarin (Salinger-vaikutteinen) postuumi tarinointi mitä oikeasti olikaan tapahtunut. Ja voiko mennyttä ymmärtää?
Kirjasta saa varmasti enemmän irti jos keskeiset viitatut teokset Sieppari ruispellossa ja Nuoren Wertherin kärsimykset ovat edes suunnilleen tuttuja, mielellään tietysti luettuja. Näillä reunaehdoilla tästä tulikin sitten varsin mainio lukukokemus.
(Huomasin myös että tästä on näköjään tehty pari vuotta sitten elokuva, ohjaajana Jarmo Lampela)
2 kommenttia:
Löysitpä taas kiinnostavan kirjailijan teoksen! Olenkin kaipaillut itäsaksalaista kirjallisuutta ja siinähän sitä olisi. Pitäisiköhän oikein sommitella kerrankin yleinen haaste itäsaksalaisen ja neuvostoliittolaisen kirjallisuuden uudelleen löytämiseksi ja lukemiseksi? Ajattelin heti aloittaa romaanilla Vieras, ystävä. Sen on kirjoittanut Christoph Hein. Kirjaa löytyy aina tuolloin tällöin divareista. Hankin oman kappaleeni eurolla.
Mutta tämä Plenzdorf pitää kanssa lukea. Ja se aikaisemmin lukemasi von Eichendorff, vaikkei hän ihan pioneeriaikoja edustanekaan.
Tosin tämä taidettiin julkaista (ja samanaiheinen näytelmä esittää) Länsi-Saksan puolella, vaikka tapahtumat muurin toiselle puolelle sijoittuvat ja kirjailija sieltä on kotoisin...
Mutta muuten haasteidea voisi olla kiinnostava (ja sitä neuvostokirjallisuuttahan on aikoinaan suomeksi julkaistukin ihan määriä, vaikka nykykaanon niistä vaikeneekin).
Ja tämä tosiaan ansaitsee seurakseen jotain oikeaa romantiikan ajan kirjallisuutta kuten vaikka von Eichendorffia.
Lähetä kommentti