Kaamosajan hengessä ei nyt pidä vieläkään lukea liian valoisia kirjoja, vaikka Thom Gunnin, Kaliforniassa asuvan brittirunoilijan kokoelmassa ilon ja surun suhde onkin vähän positiivisempi kuin Akutagawalla.
Havainnointeja elämästä, ironiaa (itse- tai muuten), aika paljon seksiä ja jonkin verran rakkautta, vanhenemista...ja kirjan loppuosassa sarja runoja jotka on omistettu AIDSiin kuolleille ystäville (mikä antaa koko kirjalle synkemmän jälkimaun kuin alkupuoli oikeuttaisi).
Sävyjä on monenlaisia, joskus tosiaan hyvin toteavaa, joskus pisteliäitä heittoja (mm. Lines for My 55th Birthday tai kaksirivinen Jamesian), ajoittain aika impressionista "mistäköhän tässä on kyse"-tasolle, samoin liikutaan helposti mitallisuuden ja mitattomuuden välillä.
Mieleen tuli että lukemillani englanninkielisillä moderneilla runoilijoilla riimittely ja mitallisuus on usein pysynyt helpommin käytettävänä välineenä kuin suomalaisilla. Olenko vain sattunut valitsemaan poikkeuksellisia runoilijoita, vai onko brittiläinen runokulttuuri luonnostaan konservatiivisemmin kiinni perinteissä, vai onko riimittely nyt vain luontevampaa englanniksi kuin suomeksi?
Toki näin englanniksikin mitallisuuden mukana tulee myös hieman leikkisä ja ironinen sävy, välineeseen ei ehkä suhtauduta ihan kauhealla vakavuudella, mutta toisaalta liiallisen vakavuuden välttäminen ei minusta ole ollenkaan huono piirre runoudessa.
In Time of Plague (ote)
Their mind is the mind of death.
They know it, and do not know it,
and they are like me in that
(I know it, and do not know it)
and like the flow of people through this bar.
Brad and John thirst heroically
for euphoria - for a state of ardent life
in which we could all stretch ourselves
and lose our differences. I seek
to enter their minds: am I a fool,
and they direct and right, properly
testing themselves against risk,
as a human must, and does,
or are they the fools, their alert faces
mere death's heads lighted glamorously?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti