24.4.15

Lukuromaaneista ja muusta luokittelusta

Tässä kuukausi sitten Leena Lumi pohti termiä "lukuromaani", jota heitellään keskusteluissa ja kritiikeissä aika paljon ilman että on kovinkaan selvää mitä se "lukuromaani" nyt oikein tarkoittaa. Seuranneessa keskustelussa jota käytiin myös Marjatan, Ompun ja Kaisa Reetan blogeissa, tuli ilmi että jotkut vierastavat termiä kokonaan ja muille se taas merkitsee hieman eri asioita: osa pitää lukuromaania viihderomaanin synonyymina, osa vähän syvällisempänä muttei kuitenkaan taideromaanina, osa taas suhtautuu siihen eräänlaisena genrenä ilman laatumääreitä.
Ja kun asia nousi taas esille Facebookissa, sekalainen joukko kirjabloggaajia innostui taas väittelemään aiheesta (ja siinä sivussa myös mm. siitä millaiset oliivit ovat hyviä *it makes sense in the context*). Itse suhtaudun termiin jokseenkin genrenä jossa varsin suoraviivaisen juonipainotteisesti käsitellään suht realistisen maailman suht realistisia tapahtumia: teos joka ei mene mihinkään rajatumpaan genreen ja jonka pääpaino on narratiivisuudessa eikä esim. kielessä tai muodossa on usein lukuromaani, ja sen laadusta ei sellaisenaan voi sanoa mitään (lasken esim. Tolstoin ja Dickensin lukuromaanien kirjoittajiksi).

Keskustelun aikana tuli kuitenkin mieleen kirjallinen pohdinta jonka olin lukenut joku aika sitten (ja jota siteerasin keskustelussa ulkomuistista väärin, mea culpa), Antti Tuurin Kuinka kirjoitan romaanin -teoksen loppupuolella esitetyt romaanin "asioita, jotka on otettu ihmiselämän eri tasoilta". Tuuri mainitsee viisi eri tasoa: tapahtumien taso eli kertomus, ihmissuhteiden taso, yhteiskunnallinen taso, oikeudenmukaisuuden taso ja myytillinen/uskonnollinen taso.
Flannery O'Connor puhuu hieman samasta asiasta esseessään The Nature and Aim of Fiction (kirjassa Mystery & Manners), nostaen esiin keskiaikaisten raamattututkijoiden jaottelun kirjaimelliseen, allegoriseen (yksi asia viittaa toiseen aistimaailman puitteissa), moraaliseen ja anagogiseen tasoon (yksi asia viittaa toiseen transsendenssiseen). Jaottelut ovat hieman erilaisia mutta osin myös päällekkäisiä: se mitä Tuuri kutsuu myytilliseksi tai uskonnolliseksi tasoksi vastaa anagogista, oikeudenmukaisuuden taso vastaa osittain moraalista, ja Tuuri on jaotellut kirjaimellisen tason alatekijöihin mutta ei ole yksilöinyt allegorista suhdetta.

Voidaan sanoa että lähes jokaisessa narratiivisessa tekstissä ovat nämä piirteet ainakin jollain tavalla, mutta samalla voi myös sanoa että eri teksteissä nämä piirteet ovat myös eri tavalla korostettuina. Perinteinen lukuromaani korostaa kirjaimellista tasoa, tapahtumia ja ihmissuhteita, mutta tendenssiromaani taas yhteiskuntaa ja moraalia. Dekkareissa moraalinen taso on keskeinen siinä missä tapahtumatkin, kun taas scifissä liikutaan usein vahvimmin allegorioissa, erityisesti yhteiskunta-allegorioissa.

Paitsi teksteillä, myös lukijoilla voi olla omia painotuksia. Yksi arvostaa kirjaimellisen tason pieteetillä kuvattuja henkilöhahmoja ja tapahtumasarjoja, toinen taas allegorioiden ja anagogioiden filosofista pureskeltavaa vaikka henkilöt ja tapahtumat olisivatkin abstrakteja tai oudostuttavia, kolmas kiinnittää huomiota yhteiskunnallisiin kysymyksiin kirjassa kuin kirjassa ja neljännellä ne menevät aina ihan ohi.
Ja vaikka periaatteessa kaikki romaanit ovatkin luettavissa kaikilla tasoilla, on myös selvää että eri kirjat antavat näille eri lukijoille eri määrin kiinnostusta: kovin filosofispainotteinen lukija voi tylsistyä lukuromaanista ja lukuromaanien ystävä tympääntyä tendenssiromaanien saarnaavuudesta.

Liiaksi ei pidä takertua luokitteluihin mutta jonkinlaista itsensä ja tekstien tuntemista ja ehkä myös arvottamista on usein hyödyllistä tehdä onnistuneita valintoja tehdäkseen. Ja tässä esitettyjä tasoja ja niiden suhteita voi ehkä käyttää hyödyllisesti niin romaaneja kuin omia lukuhalujaan luonnehtimaan. Eli sen sijaan että menisit kyselemään kirjaston vinkkaajalta hyvää lukuromaania, pyydä kirja jossa kirjaimellisen ja allegorisen tasojen suhde on reippaasti yli yksi ja ihmissuhteiden ja yhteiskunnan suhde voisi olla ensimmäisen puolella. Piirakkadiagrammit on kivoja kanssa.

14 kommenttia:

Arja kirjoitti...

Mainio postaus. Otan vinkin korvan taakse seuraavalla kerralla kirjastosa. Koska pidän lukuromaaneista. Jääköön määrittelemättä, teit sen jo.

hdcanis kirjoitti...

Joo, mä arvon vähän enemmän koska olen allegoriapainotteisempi lukija, mutta toisaalta sellaiset kirjat joissa on vahvasti ja hienovireisesti mukana ihmissuhteiden ja yhteiskunnan tasapainottelu on kanssa hyviä. Ja ne osuu ainakin osittain lukuromaanin tietämille.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Vai on keskustelu jatkunut Facebookin puolella. Onneksi en ole siellä, kun innostun aina menemään mukaan.
Minusta tuntuu, että olen nähnyt nuo Tuurin tasot, suurin piirtein samanlaiset ainakin, EU-alueen äidinkielen opettajien yhteisessä opetussuunitelmassa kuvaamassa oppilaiden lukemisen tasoja. Siis niin, että juonivetoinen lukeminen on se millä oppilas houkutellaan pienenä lukemaan ja hän saattaa päätyä lukemaan filosofisia esseitä.
Voi nämä tietysti muutoinkin ymmärtää, ei portaina, vaan samalla tasolla olevina erilaisina teksteinä, mutta minulla vain vetää tuohon arvottamisen suuntaan. ;)

Omppu / Reader why did I marry him? kirjoitti...

Mukavaa HD, että innostuit vielä bloggaamaan tästä lukuromaanipyörittelystä ym.

Tuosta kun mainitsit, että eri lukijoilla on erilaisia lähestymistapoja (esim. vaikkapa allegorinen ja yht.kunnallinen), niin tästä palasin miettimään kysymystä, jota olen itsekseni tässä jo miettinyt pidempään ja nyt esitän tämän asian sinulle, jospa sitä kommentoisit.

Elikkä. Tämä on nyt karkea ajatelma, mutta pääpiirteissään seuraava: toiset lukevat kirjoja kirjoina, toiset lukevat niitä itsensä kautta. Nuo edelliset ovat lähestymistapoja, eivätkä ole toisiinsa missään arvosuhteessa. Seuraava kysymys onkin, onko mahdollista olla lukematta itsensä kautta? Nyt katkesi ajatus. Otan oliivin.

hdcanis kirjoitti...

Tämä keskustelu ryöpsähtää aika ajoin esille (tässä tapauksessa aloittaja ei ollut kai huomannut teidän tekstejänne vaan viattomasti kysyi että mitä ihmettä tämnä lukuromaani oikein tarkoittaa...)

Tuuri (O'Connorista tai keskiaikaisista eksegeetikoista puhutamattakaan) eivät ymmärtääkseni pidä näitä tasoja portaina vaan nimenomaan että romaanin kuuluu käsitellä kaikkia näitä tasoja.
"Näitä tasoja ei voi toteuttaa romaania kirjoittaessa kaavamaisesti; on vain hyvä tietää, että niiden on oltava mukana" toteaa Tuuri.

Arvaan kyllä myös että pedagogiikassa löytyy samantyylisiä luokitteluja ja että kasvavilla lapsilla kehittyy pikkuhiljaa kyky lukea tekstiä useammalla tasolla (ja jotkut lastenkirjailijathan osaavat käyttää tätä erinomaisesti, tekevät kirjoja joita voi lukea vetävinä seikkailuina mutta joissa paljastuu myös voimakas allegorinen taso niille jotka sne huomaavat...)

hdcanis kirjoitti...

Omppu, hankala kysymys. Uskon että itsestä ei koskaan pääse kokonaan eroon lukemisessa, vastaanottamisessa on aina omat henkilökohtaiset filtterit jotka muokkaavat luettua.
Mutta lukutavoissa on varmasti eroja, voi lukea hyvin samaistuvasti tai koko ajan kirjan tapahtumia, henkilöitä ja teemoja itseensä peilaten tai sitten etäisemmin, tarkastellen vaikka kuinka yhtenäisen kokonaisuuden kirjan tapahtumat ja teemat muodostavat, kuinka uskottavaa henkilöiden psykologia on tms.

Luulen että tässä tulee eräänlainen kirja vs tekijä -vastakkainasettelu, kirjapuolella lukija "kokee" kirjan suoremmin, jolloin on tärkeää että kirja sopii lukijalle ja hänen kokemuksiinsa, kun taas tekijäpuolella lukija tarkastelee etäisemmin miten tekijä on toteuttanut kirjansa. Jälkimmäinen lähestymistapa on ehkä analyyttisempi ja "neutraalimpi" mutta samalla sitä voi syyttää latistuneeksi...

Ja jos taide on sitä mitä se väittää olevansa niin todellisuudessa tuota ei pitäisi pitää vastakkainasetteluna vaan jatkumona, taiteen ei pitäisi olla näppärän analyyttisesti tyhjiin pilkottavissa mutta sen pitäisi myös ylittää yksityisen kokemuksen rajat...mutta lukijoina meillä saattaa olla oma suosikkialueemme jatkumossa ja myös kirjoilla voi olla oma alueensa jolla ne ovat antoisimmillaan.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Lukeeko itsensä kautta vai kirjan kirjana?
Monesti nauttii valtavasti kirjasta, jonka aihepiirillä ei ole mitään tekemistä oman elämän kanssa, saattaa nauttia esim. jonkin tietyn kirjailijan kielestä niin paljon, että kaikki mitä tämä kirjoittaa on mieluista. Jollekin toiselle tämä tyyli ei merkitse mitään. Voisi ajatella, että jokin kirjan kielessä resonoi oman esteettisyyden tajun kanssa.

Kirja syntyy aina uudelleen ja erilaisena jokaisen lukijan lukemana, joten mielestäni ainakaan kaunokirjallisutta ei voi lukea objektiivisesti, menemättä mukaan.

Tuija kirjoitti...

Hmm. Mielenkiintoista. Lukuromaani näyttää olevan keskustelunaihe, josta voi ammentaa loputtomasti. Varsinkin jos lukuromaaneihin vielä liittää oliivit, aihepiiri ei tyhjene koskaan. Lukuromaanikeskustelu ei ehkä kuitenkaan sovi small talkiin, koska se ei ole täysin neutraali aihe, ainakaan kaikille.

hdcanis kirjoitti...

Marjatta, vieraan ja oudon kokemuksen tuominen ymmärrettäväksi on myös erinomainen taito kirjailijalle...ja siinäkin on tietysti rajansa. Olikosenyt Pierre Bayard joka kertoi yrityksistä selittää Hamletia erään afrikkalaisen heimon jäsenille, heimon joiden kokemukset ja maailmankuva meni monessa kohtaan täysin ristiin Shakespearen kuvaamien käsitteiden kanssa. Ja opettajat varmasti törmäävät myös tähän rajaan usein :)
Ja totta on että joskus voi lukea ihan vaan esteettisesti miellyttävän kielen vuoksi mutta siinäkin saattaa olla mukana se että kielen mukana jotenkin salavihkaa saa myös käsiteltävät aiheet ymmärrettäväksi...
Mutjoo, täysi objektiivisuus lukemisessa lienee mahdotonta ja joka tapauksessa se kuulostaa vähän hedelmättömältä.

Tuija, jep, kysymys innostaa: harrastajien keskuudessa harrastuksen kategorioiden rajat taitaa olla aina aika suosittu aihe. "Lukuromaaniin" liittyy monilla vielä arvolatausta ja toisaalta siellä täällä on puhuttu että verrattuna perinteiseen kritiikkiin kirjablogeissa suositaan "laadukkaita lukuromaaneja", joten aihe on vielä bloggaajapiireissä läheinen hyvässä ja pahassa. Oliivit on paljon turvallisempi puheenaihe (paitsi ehkä Välimeren seutuvilla...)

Marjatta Mentula kirjoitti...

Hola! Täällä sitä ollaan Espanjassa oliiveja vertailemassa. Olen kierrellyt paljon taidemusoissa. Uudessa Pompidoussa, jolle on sovittu 5 vuotta elinaikaa (pop-up taidemuseo)on 1900 ja 2000 -luvun taidetta, yhteisenä nimittäjänä suurella rysäyksellä tullut muutos konservatiivisesta näköistaiteesta moderniin, jossa taiteilija kuvaa oman näkemyksensä. Siinä tuli mielen kirjat ja miten niissä on eri juttu. Jo ensimmäissitä romaaneista - ja jo suullisesta kerronnasta - alkaen on ollut taruja, fantasiaa, symboliikkaa, allegorioita, ei mitään 'lukuromaaneja'. Kuvasit käsitteen hyvin.
Jotkut haluavat edelleen, että äiti ja vauva maalataan valokuvamaisen tarkasti, Picasso maalasi äidille valtavat kädet, koska niillä huolehditaan. Olisiko lukuromaani se näköiskuva?
Olliveja kohti kiitämään ...

hdcanis kirjoitti...

Kuten mainitsin pidän esim. Dickensiä ja Tolstoita lukuromaanien piiriin kuuluvina eli lajityyppi muodostetaan siellä 1800-luvun tienoilla, jolloin maalaustaidekin suosi todellisuuden tarkkaa kokemista, näköismuotokuvia, maisemia yms.

Mutta tämähän edustaa vain yhtä vaihetta, keskiaikaisten tyylien ihanteet ovat enemmän allegoriassa ja fantasiassa ja realismi oli hyvin joustavaa, ja renessanssissa ja barokissakin symboliikka oli enemmän sääntö kuin poikkeus ja yksittäiset teokset linkittyivät legendoihin ja esityskonventioihin: kirjallisuudessa tämä olisi metatekstuaalisuutta, ja tavallaan se vertautuu myös vanhemman narraation myyttisyyteen ja symbolisuuteen.

Ja vastaavasti Joyce ja Woolf ja muut tekivät kirjallisuudessa samaa kuin Picasso ja kaverit kuvataiteissa, kyllä näissä taiteen ihanteissa jotain yhteyttä on.
Ja vaikka näköistaidetta tehdäänkin, ei sitäkään koeta enää varsinaisesti taiteellisessa mielessä kuumimpana hottina niinkuin ei yleensä lukuromaanejakaan.

Seuraava ajatus pohdittavaksi: Man Ray totesi aikoinaan että valokuvaus hävittää tarpeen maalaustaiteen näköisteoksille (sanamuoto oli jotenkin parempi mutta tuo oli ajatus). Tapahtuuko sama kirjallisuudelle, siirtyykö/siirtyikö todellisuuden esittämisen narratiivisesti tarve elokuville tai tv-sarjoille? Onko Temptation Island Anna Kareninan todellinen taiteellinen jälkeläinen?

Luulin aikoinaan että en pidä oliiveista kunnes sain selville että en pidä pahoista oliiveista, hyvät on hyviä. Espanja on mainio paikka löytää hyviä oliiveja.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Kiintoisaa!
Man Ray, Picasso ja kumppanit menivät ihan sekaisin valokuvasta ja elävästä kuvasta. Ei ihme.

hdcanis kirjoitti...

Ja kuvataiteilijoiden innostus toi myös kiinnostavaa kehitystä noihin lajeihin taiteena...
Olen myös aiemminkin pohtinut että nykyään tv-sarjat ovat vieneet markkinoita niiltä 1800-luvun laajoilta eepoksilta joita julkaistiin aikoinana jatkosarjoina, nykyajan Dickens löytyy HBO:lta.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Tuo on niin totta! Harva viitsii enää lukea klassikoita kuten Dickens ja suuret venäläiset niiden lukuromaanimaisuuden vuoksi. Niistä kannattaisi tehdä enemmänkin tv-sarjoja. Niitä jaksaisi kyllä katsoa niiden elävyyden ja tiivistämisen ansiosta.

Minusta sinun muotoilusi on paras vastaus "suureen lukuromaani -kysymykseen". Poimi tämä esiin, kun kysymys nousee pintaan seuraavan kerran. :)