Norjalainen Jörgen Haukli kirjoittaa sisarelleen kirjottaneensa tälle sodan aikana lukuisia kirjeitä lähettämättä niitä, mutta on nyt tuhonnut ne ja kirjoittaa sen sijaan nämä kirjeet. Kirjeromaanin muoto siis mutta kerrotut tapahtumat ovat jo menneisyyttä ja ne sekoittuvat runsaaseen reflektioon eivätkä etene mitenkään tasaisesti...
On aika vaikea sanoa mistä tämä kirja kertoo: Jörgen kertoo nykyhetkestä Oslossa toisen maailmansodan juuri päätyttyä (kiinnostava huomio oli että samaan tapaan kuin pari viikkoa sitten lukemassani Dressmakerissa tässäkin suhtauduttiin maahan tulleisiin liittolaissotilaisiin aika kyräilevän negatiivisesti), omituisesta sotaretkestä saksalaisella vuorenhuipulla, vaiheistaan Bristolissa vastavakoilussa talossa jossa asui ja työskenteli kahden muun miehen ja Alice Atkinsonin kanssa, miehistä yksi oli Alicen rakastaja ja kaksi muuta ainakin halusi olla...ja sotaa edeltävistä ajoista ja filosofisista pohdinnoista maan ja taivaan välillä, kaikki sekaisin.
Voimakkaana tulee mukaan myös metataso, kirjassa esiintyy useampaan kertaan maininta että tämä ja tämä tapahtuma olisi liian epäuskottava jos sen lukisi kirjasta mutta näin kävi, ja paljon puhutaan siitä mitä voi kertoa ja miten ja mistä pitää vaieta.
Ja tietysti mukana on rakkautta ja kuolemaa, onhan tämä romaani.
Luoti oli osunut suoraan silmien väliin. Hyvä laukaus, mutta se oli Unkas[, Jörgenin koira,] joka lojui siinä.
Oletko koskaan nähnyt unta, että olet tehnyt jotain korjaamatonta ja herännyt syvästi onnellisena koska niin ei ollut tapahtunut? Minä olisin tahtonut herätä unesta Unkasin tappamisesta, mutta todellisuudessa ei voi herätä muuta kuin mielisairaalaan niin että on paras olla heräämättä.
Jos nyt joku runoilija käsittelisi tällaista aihetta, se kehittyisi edelleen niin että metsästäjä heittäisi kiväärin lampeen jonka rannalla hän oli tehnyt murhan eikä koskaan tarttuisi ampuma-aseeseen.
Minä en heittänyt kivääriä järveen. Se oli useimmiten kainalossani kun kuljin sen paikan ohi johon olin haudannut koirani.
Luen näköjään Sandemoseja suunnilleen vuosikymmenen välein: Parikymmentä vuotta sitten Pakolainen ylittää jälkensä (hyvä mutta toisteinen) ja reilu kymmenen sitten Me koristamme itsemme sarvilla (erinomainen) ja nyt sitten tämä (ei niin hyvä kuin nuo kaksi mutta kuitenkin) (suom. Rauno Ekholm). Kun se kerran näppärästi sopi Kirjallinen retki pohjoismaissa -haasteeseen ja tuotti vielä vihreän raidan Luetaan sateenkaari -haasteeseen. Palataan sitten muutaman vuoden päästä Ihmissuteen tai Felician häihin tai mitä näitä on.
Minä olen kokenut paljon hienoa Oslossa, mutta nykyisellään tunnen itseni kodittomaksi ja muistan vain sen aiheuttaman katkeruuden. Kerran Kristianiaa sanottiin Tiikerikaupungiksi. Hamsun sanoi ettei ihminen selviytynyt tästä kaupungista merkkejä saamatta. Monet ovat nauraneet noille sanoille koska eivät muuta käsittäneet. Kööpenhaminassa ja muissa metropoleissa raikui nauru, herra isä sentään, Kristiania! Maalaispoika tuli Kristianiaan ja luuli että se oli Berliini. Mutta runoilija oli oikeassa. Ei ole mitään niin kovaa ja hirvittävää kuin pienet pääkaupungit. Missään ei ihmistä sillä tavalla keitetä omassa rasvassaan kuin Oslossa ja Reykjavikissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti