Tässä jouluaattona sain loppuun Helga Hilmisdóttirin, Kirsi Kanervan ja Sari Päivärinteen toimittaman kokoelman vanhoja islantilaisia saagoja (suomentajia oli toista kymmentä), sillä mikä olisikaan jouluisempaa kuin viikingit? (jos aasinsillan esittää tarpeeksi varman kuuloisesti, ehkä joku uskoo).
Saagoja on tähän kokoelmaan käännetty yhdeksän kappaletta, osa vähän pitempiä ja osa lyhyempiä: yhden olin lukenut aiemminkin, "Norjan löytäminen" on alkuosa Orkneyinga sagaa. Sukuluetteloita löytyy näistäkin mutta mukana on paljon enemmän myös legendaarista aineistoa, lohikäärmeitä, peikkoja, eläviä kuolleita ja jumalia siinä missä arkisempia seksiä, väkivaltaa ja kaukomatkoja.
Kovin yhtenäisiä nämä tarinat eivät yleensä olleet, nimitarina Egill Yksikätisen ja Àsmundr Berserkkiensurmaajan saaga onnistui vähän solmimaan hortoilevia juonenpätkiä yhtenäiseksi kerronnaksi, jotkut toiset eivät varsinaisesti edes yrittäneet. Kirjoitustyyli onjoskus hyvinkin yksinkertaista nakuttavaa peruslausetta, joskus vähän laveampaa: en tiedä onko kyse alkuperäisten vaihtelevista tyyleistä vai ovatko suomentajat päätyneet tällaisiin ratkaisuihin.
Kerronta on kyllä useimmiten hyvin lakonista ja toteavaa, mikä antaa tarinoille viehättävän omalaatuisen ilmeen. Ja huumoriakin löytyy niin tahallista kuin tahatonta: edelliseen kuuluu mm. Bósin runsaat tyttöjenvokottelut, jälkimmäistä mm. kuinka Yngvarr kaukomatkalla haluaa että miehet eivät poistu vartiopaikaltaan maihin kovan rangaistuksen uhalla; kun näin kuitenkin tapahtuu, Yngvarr pyytää ettei tämä enää tekisi näin ja tehdään sovinto (perinpohjainen svealaisuus tulee näkyviin jopa viikingeissä).
Näiden vanhojen puoli-legenda-puoli-historia-juttujen lukeminen vaatii ehkä omanlaistaan esteettistä näkemystä mutta jos ei ole aiemmin saagoja lukenut niin tämä on ihan hyvä kirja aloittaa.
Avaan tällä Kirjallinen retki pohjoismaissa -haasteen, Islannista (jota monet tuntuvat pitävän haasteen suhteen vaikeana maana...)
2 kommenttia:
Islantilaissaagoissa sukuja selostetaan tarinan alkuun aina Ketill Lattanenästä alkaen (kun tämä pakeni Norjasta). Käräjillä suku ja keiden apuun voi luottaa on melkeimpä merkittävämpää kuin itse teko, josta käräjöidään. Niinpä tarinoiden alkuun lauletaan sukusiteet. Muistaakseni Tolkien kertoi hobittien suvuista vähän samaan tapaan, joten ehkä Konnussa on samanlainen käräjäperinne.
Vaikka monissa saagoissa niitetään miestä kuin heinää, vannotaan verikostoa ja juostaan pitkin luotoja lainsuojattomana, urhojen tarinat kertovat kyvyttömyydeestä sopia ja pelata käräjäpeliä.
Muinaissaagoissa irrotaan aika nopeasti sukukronikoista. Hienoja nimiä kuitenkin viljellään: mieleen painuivat Hergill Nappiahteri, Ragnarr Karvahousu, Thormóðr Katkera ja oma esi-isäni Ketill Makkoilija, laiska veneenveistäjä, joka makkoili uuninpankolla pikemminkin kuin paiski töitä.
Tämä lankasidottu ihme oli mainio herkkupala, vaikka jotkut tarinat ovat aika sekavia. Pitäisi lukea varmaan tarttua Eddaan tässä jossain vaiheessa.
jep, näissä sukuselvitykset pysyivät vielä jotenkin kohtuullisina vaikka myös paikkoja riitti...
Tämän kirjan nimistöstä huvitti "Hän otti puolisokseen Sigridr Määräilevän mutta erosi tästä tämän vaikean luonteen vuoksi"...
Ja joo, parissakin tarinassa tuntui että alkuosa tarinasta ei oikeastaan liittynyt mitenkään loppuosaan, ja mm. Yngvarrin saagassa käsitellään myös Yngvarrin isoisä, isä ja poika silloinkin kun näiden tekemiset eivät oikeastaan liittyneet Yngvarriin...
Eddoja olen lukenut joskus ikuisuus sitten, ja Norjan kuningassaagoja luin joskus vähän alkua, jossa oli kyllä viihdyttäviä anekdootteja mutta jäi silti kesken...mutta voisi kyllä lisääkin.
Lähetä kommentti