Huxleyn kirja on ollut aika pitkään korkealla päässä olevalla "pitäisi lukea"-listalla, mutta jotenkin tiemme eivät olleet sopivasti kohdanneet aiemmin...
Kyseessähän on siis utopiakirjallisuuden ja spefin klassikko, jonka maailmaan oli toki tullut tutustuttua lukuisina viitteinä myöhemmässä kirjallisuudessa, mutta jos nyt joku ei satu tuntemaan niin kerrataan mistä on kyse: noin 600 vuotta jälkeen herramme Fordin, maailmanvaltiossa vallitsee tasapaino, rauha ja onnellisuus: jo alkiovaiheessa kukin yksilö sijoitetaan paikalleen yhteiskunnassa ja tämän tarkoitukseen sopivia ominaisuuksia kehitetään ja läpi elämän oloutetaan sopimaan omaan rooliinsa: epsilonit ovat onnellisia epsiloneina ja alfat alfoina. Kaikki kuuluvat kaikille, yksinäisyys on outoa samoin kuin mustasukkainen takertuminen johonkin yksittäiseen henkilöön tai asiaan, kulutus on kaikki kaikessa.
Ja jos joskus vähän ahdistaa niin voi ottaa pari tablettia somaa ja kaikki on taas hyvin.
Maailmaa tarkastellaan usean henkilön silmin, yksittäistä päähenkilöä ei ole tai se vaihtuu kesken kirjan, alkupuolella keskeisin henkilö on hivenen omalaatuinen alfa Bernard Marx, jolla on vaikeuksia sopeutua maailmaan, mutta mielenkiintoinen ratkaisu oli olla tekemättä tästä mitään yksin-kaikkia-vastaan -sankaria, aika pian käy ilmi että Bernard on aikamoinen ernu. Jälkipuoliskolla keskeinen henkilö on John Villi, joka tulee maailmanvaltion ulkopuolisesta yhteisöstä ja on näin tutustunut sivilisaation iloihin vain kuulopuheina.
Aika usein tämän yhteydessä mainitaan Orwellin 1984 ja Bradburyn Fahrenheit 451. Näin modernista länsimaisesta perspektiivistä katsottuna Huxleyn visio tuntuu kuitenkin kaikkein uskottavimmalta (jossain muualla saattaa toki olla orwellmaisemmat tunnelmat). Tästä syystä en ole edes halukas nimittämään tätä kirjaa dystopiaksi vaan utopiaksi, koska tuntuu että tätä kohtihan yhteiskuntamme tuntuu aktiivisesti pyrkivän, ja miksi kukaan pyrkisi tietoisesti kohti dystopiaa, eihän siinä olisi mitään järkeä.
11 kommenttia:
Kyllä minä Huxleyn luen dystopioihin. Toisaalta Huxleyn lukemisesta alkaa olla niin kauan, etten tarkkaan enää muista. Semmonen 451 Fahrenheit -tyyppinen loppulässähdys siinä oli.
Neil Postmania mukaillen Orwell pelkäsi, että meiltä viedään informaatio, totuus ja valinnat. Huxley pelkäsi informaatiopaljouden passivoivan, totuuden peittyvän epäoleellisuuksiin ja ihmisten keskittyvän mielihyvään. Orwellin maailmassa kiellettiin kirja, Huxleyn maailmassa ei tarvitse, koska ketään ei kiinnosta. Orwellin maailmassa hallittiin tuottamalla tuskaa, Huxleyn maailmassa tuottamalla nautintoa.
Timo Airaksinen irvaili joskus hedonisteille: jos olisi äärimmäistä mielihyvää tuottava kone, olisi siihen kytkeytyminen ihmisyyden korkein aste ja äärimmäinen moraalinen teko?
Myönnän utopia-määrityksessä olevan hivenen ironiaa, mutta...mieleen tuli joitain vähemmän ilmeisiä vertailukohtia joita olen nyt vain sattunut lukemaan viime aikoina, tuon edellisessä postauksessa linkittämäni Andresin Vieraita paratiisissa ja kirjaa Maksimos tunnustajasta. Ehkä tämä on utopiakirja joka osoittaa sisäisen mahdottomuutensa, mikä on eri asia kuin dystopia.
Ehkä tämän aihe ei olekaan niin yhteiskunta kuin onnellisuuden käsite.
Viimeinen luku oli vähän lässähdys.
Olen lukenut myös noita vertailuja Orwellin ja Huxleyn välillä, väkivaltainen sensuuri on tosiaan tarpeetonta kun vain saa ihmiset olemaan kiinnostumatta mistään väärästä.
Ah, ironia. :-)
Utopioita kirjoitetaan nykyään niin kovin vähän ja niihin viitataan vielä harvemmin. Yhteiskunnallisten unelmien sijaan luvataan samaa mutta enemmän. Ehkä tämä on sitä utopiaa.
Niinpä, ehkäpä modernissa länsimaisessa todellisuudessa ei todellakaan ole mitään "unelmaa" jonka voisi kuvailla utopiana.
Kaikki oleellinen on jo saavutettu, paitsi, kuten Juha sanoo, tätä samaa "hyvää" halutaan vaan lisää. Ja siksi monet kirjoittavatkin dystopioita. Se on helpompaa, ja on aina ollut.
Onkohan tekniikan siunauksellisuudesta muuta utopiaa kirjoitettu kuin Erkki Ahosen Tietokonelapsi?
Moderneista utopioista mainitaan usein Star Trek, joka pitää sen kyllä aika neutraalina taustalla eikä se taida valtavasti erota nykymaailmastamme muuten kuin että sairaudet yms on saatu varsin hyvin karsittua ja perustarpeet tyydytettyä teknologian avulla.
Ja toisaalla on myös esitetty tämä että moderni länsimainen yhteiskunta on jo aika lähellä utopiaa...
Tuli mieleen myös teodikean ongelma, miksi kaikkivaltias rakastava Jumala sallii pahan olemassaolon; mahtaako Huxley ollut tätä pohtinut, ainakin loppupuolella aihetta sivutaan...ongelmaan vastataan spekulaatiolla maailmasta jossa kaikkivaltias rakastava Jumala on poistanut kaiken pahan, miltäs näyttää.
Tämä pitäisi tosiaan lukea, olen lukenut vain Fahrenheit 451:n eli myös 1984 on lukematta.
Tämähän näyttää olevan keskustelunaiheena maailmallakin. BBC:n kotisivulla kerrottiin 3.9 projektista jolla tiedemiehet ja scifi-kirjailijat yrittävät nujertaa pop-kulttuurin dystopiat optimistisemmilla näkymillä.
Pari lainausta BBC:ltä:
"Pop culture has painted a darkly dystopian vision of the future. But a new book hopes to harness the power of science fiction to plot out a more optimistic path for the real world."
....
"I do feel more positive about our future," he says. Dystopianism may be having a pop-culture moment, but people are ready for something new.
"We desperately need better stories," Finn says. "If we want to have better futures, we need to have better dreams."
Tämä tuli minulle mieleen kun luin taannoin Kurt Vonnegutin Sähköpianoa... mutta ei tehnyt mieli palata Huxleyn pariin, muistan tämän ärsyttäneen minua melko tavalla kun sen aikoinaan luin.
Juha tuossa sanoi että "Huxleyn maailmassa ei tarvitse, koska ketään ei kiinnosta" - ja se tietysti on hyvin pitkälti totta jo tässä ja tänään. Mutta toisaalta Huxleyn tulevaisuutta vastaan puhuu minusta tämän päivän ilahduttava arvojen ja ajatusten monenkirjavuus. Eivät edes länsimaalaiset marssi mitenkään universaalisti kohti aina vain suurempia kauppakeskuksia... on vastavirtojakin.
Mistähän Huxley kirjoittaisi tänään? Uusi uljas maailma on kumminkin aika keski/yläluokkainen näkemys, ja äärimmilleen yhdenmukaistuneesta yhteiskunnasta kertova. Nykyiset arvoheimot tuntuvat vain eriytyvän entistä enemmän toisistaan.
Bernard Marxin hahmo on ehkä hivenen kyyninen kommentti useimmista tapauksista vastavoimista, näennäisestä kapinoinnista joka onkin pelkkää puhetta. Ja loput kai sitten suljetaan saarille...
Tavallaanhan kovaa eriytymistä oli tapahtunut jo tässä, sivilisaation asukkaat olivat jokseenkin kykenemättömiä käsittämään minkäänlaista muuta ajattelua ja jos he olisivatkin joutuneet kosketuksiin toisenlaisen arvoheimon kanssa, ei kommunikaatiota olisi voinut syntyä.
Luulen että utopiat vaativat tiettyä yhdenmukaisuutta, aatteiden hajanaisuudessahan ei voida koskaan olla samaa mieltä mihin tässä oikein ollaan pyrkimässä.
Ehkä nykykulttuurin sirpaleisuus estää nuo Kyöstin mainitsemat BBC:n haaveilijat, tiede voi toki kehittää kaikenlaista kliffaa mutta onko se sitten utopia. Siteeraan Allan Edwallia: https://www.youtube.com/watch?v=Lvpl9madYNw
Nyt kun lueskelen sivuja omegapisteestä, teknologisesta singulariteetista ja muusta hämärästä niin mieleen tulee onko aiheellista yrittää tarkastella utopian ja dystopian käsitteitä koko nykymallisen ihmiskunnan kautta. Olen varma että kauhean moni ei pitäisi minun utopiastani ja jonkun muun utopia voi olla minun dystopiani, ja toisaalta, miksi ihminen, miksi emme pohtisi vaikkapa nokkosperhosen tai Skynetin utopiaa?
:D
Skynetin utopia ei kuulosta yhtään houkuttelevalta. Olet varmasti oikeassa, yhden dystopia on toisen utopia. Ehkä monenkirjavuus sitten on paras tie - jospa sen kautta on mahdollista lähestyä jonkinlaista u/dys/topioiden globaalia optimia; mahdollisimman utopistinen tila mahdollisimman monelle.
(Siis ihmisille. Olen tämmöinen oman lajini etua kapeakatseisesti ajava nisäkäs.)
Eli Uljas uusi maailma, sehän oli utopistinen tila mahdollisimman monelle :)
Toisaalta myös ideaalinen amerikkalainen unelma pohjaa että kenellä tahansa on mahdollisuus nousta poikkeusyksilöksi ja tämän vuoksi on tärkeää että valtion kontrolli on mahdollisimman kevyttä...
Ja tulipa mieleen että ihmisyyskin on historiallisesti ollut määrittelykysymys (joskus aikoinaan ainoalla filosofian kurssilla jolla olen ollut, pohdin luentopäiväkirjassani että natsismi on humanismia, jos vain käytetään sopivia ihmisyyden määritelmiä...)
Lähetä kommentti