Titus: "Ha, ha, ha!"
Marcus: "Miksi naurat? Nyt ei ole naurun aika."
Titus: "Kun minulla ei ole kyyneleitä enää;
sitä paitsi suruhan on vihollinen,
vetiset silmäni se ottaa vangikseen
ja sokaisee ne liiallisin kyynelin.
Miten sitten löydän tieni Koston luolaan?"
Olen lukenut tämän Titus Andronicuksen jo kerran Cajanderin suomennoksena ja pariin kertaan englanniksi, ja pitihän nyt kokeilla miten tämä Pentti Saaritsan uusi suomennos selviää.
Titus on varmaankin yksi ongelmallisimmista Shakespearen näytelmistä, varhainen tragedia joka aikalaisten keskuudessa oli ilmeisesti tekijänsä suosituimpia näytelmiä. Ongelma on vain että emme oikein tiedä miksi, miten yleisö tähän oikein suhtautui ja miten sitä esitettiin: oliko tämä vakava tragedia, katharttinen kostonäytelmä vai splatterfarssi? Teksti tukee vähän näitä kaikkia tulkintoja muttei oikein mitään selvästi.
Seuraavina vuosisatoina Titus joutuikin hieman huonoon huutoon, valistusaika tai viktoriaanit eivät sille juuri ymmärrystä suoneet, yleisesti arveltiin että ei se oikeasti ole edes Shakespearea koska eihän Bardi olisi kirjoittanut mitään näin...kummallista. Silloin harvoin kun Titusta esitettiin, se oli yleensä muokattu lähes tunnistamattomaksi versioksi. Alkuperäinen näytelmä palautettiin takaisin kunniaan vasta maailmansotien jälkeen vaikkei se vieläkään ole varsinaisesti yleisön tai kriitikoiden suosikki, ennemminkin kulttisuosiossa omalaatuisuutensa vuoksi (yhtenä kultistina allekirjoittanut).
Viitteitä sekalaisiin myöhempiin näytelmiin on havaittavissa, tässä näytelmässä nähtäviä ideoita nähtiin myöhemmin mm. Coriolanuksessa, Kuningas Learissa ja Hamletissa, ehkä dramaattisesti hieman siloitellummin esitettynä mutta tässä on sitä jotain, ääntä ja vimmaa ja äkkiväärää "mitä ihmettä juuri tapahtui"-menoa. Kuisma Korhosen esipuheessa mainitaan Quentin Tarantino, ja hän onkin ihan mainio verrokki.
Lyhyt juoniselostus sitä kaipaaville: sotasankari Titus Andronicus palaa vuosien sotimisen jälkeen voittoisana Roomaan vankeinaan mm. goottien kuningatar Tamora. Tämän jälkeen kaikki alkavat tappaa tai mutiloida toisiaan ankarassa koston kierteessä, mielellään viljellen groteskeja sanaleikkejä ja populaarikulttuuriviittauksia (tässä tapauksessa populaarikulttuuri tarkoittaa mm. Ovidiuksen Metamorfooseja).
SPOILEREITA, JATKOSSA KOMMENTOIDAAN JUONENKÄÄNTEITÄ
Laajemman juoniselostuksen ei-spoileriherkille jotka eivät kuitenkaan vielä tarinaa tunne voi lukea vaikka wikipediasta.
Tituksen tytär Lavinia on varmaan Shakespearen kärsivimpiä sankarittaria ja luultavasti varsin epäkiitollinen rooli: ei kovinkaan paljon mahdollisuuksia loistaa, ja suuren osan näytelmästä suurin haaste on olla näyttämältä naurettavalta tai purskahtamatta itse nauruun. Näytelmän alkupuolella Lavinialta leikataan kieli ja kädet ja tämän jälkeen osaksi jää lähinnä vaan olla siellä ja näyttää kärsivältä, kunnes tulee melkein ohimennen puukotetuksi lopun "kaikki tappaa kaikki"-kohtauksessa.
Inspiroi kuitenkin setänsä Marcuksen pitkään monologiin (haavojen hoitamisen, ensiavun tai minkään vastaavan sijasta, hyvä Marcus).
Ajallinen ulottuvuus tuntuu muutenkin menevän vähän hassusti tässä, venyvän ja tiivistyvän miten sattuu. Edellämainitun Marcuksen hämmentävän monologin tilanteen huomioonottaen rinnalla on ensimmäinen näytös jossa tilanteet kääntyvät hyvinkin äkillisesti päälaelleen, nyt Titus on juhlittu sotasankari, nyt Titus on keisarin vihamies, tai loppu jossa kolme keskeistä henkilöä tappavat toisensa viiden säkeen sisällä (ja Lavinia kuoli aiemmin samalla sivulla).
Näytelmän historiallinen sijoittuminenkin on hivenen hankalaa, kun alussa tunnutaan olevan tasavalta-ajan Roomassa, sitten keisarivallassa ja lopulta goottien vyörytyksessä.
Tämä tietysti lisää näytelmän epätodellisuuden tuntua, toisaalta ruokkien joissain esityksissä korostettua rituaalinomaisuutta: tapahtumat ovat enemmän symbolisia kuin naturalistisia. Oikeat riitit, laillisuus ja oikeutus näyttelevät muutenkin tärkeää osaa näytelmässä ja niiden ristiriita maailman todellisuuden kanssa on tärkeässä roolissa väkivallan koneistossa: kaikki osapuolet katsoivat olevansa oikeutettuja tekemään juuri niin kuin tekivät ja tuhoamaan sen mikä oli oikeutuksensa tiellä.
Saaritsan käännös on sujuvaa (vaikkei alkukieliselle tietenkään pärjääkään) ja hyvä että lukuisat kirjallisuusviittaukset oli varustettu alaviittein (olettaen siis että ei tunne Ovidiusta perinpohjaisesti). Vähän pettynyt olin että "parhaat Shakespeare-sitaatit"-kyselyissä hyvin pärjäävä
Chiron: "Thou hast undone our mother."
Aaron: "Villain, I have done thy mother."
oli käännetty vähän pliisusti
Chiron: "Saattanut tuhoon meidän äitimme."
Aaron: "En, vaan tehnyt äidiksi."
(mutta ehkä se on vaan aika vaikea kääntää, ja "oon duunannu mutsias" olisi ehkä tyylirikko).
Tätä kirjaa ei tietenkään voi suositella blogeissa kiertäneeseen "lue kirja, tee ruoka"-haasteeseen: revenge is a dish best served baked. Ruoanlaittokohtaus on kuitenkin mieleenpainuva (ja jos tätä näytelmää jollain tavalla parodioidaan niin yleensä tuolla kohtauksella) mutta muitakin vaikuttavia tapahtumia kyllä riittää.
Ehkä se onkin vähän tämän ongelma myöhempiin kypsempiin tragedioihin verrattuna, tässä on mielikuvituksellisen värikkäitä kohtauksia mutta niiden yhteensaattaminen on välillä vähän niin ja näin. Objektiivisesti katsottuna pitäisi ehkä tunnustaa ettei tämän ehkä ihan kirjoittajan terävintä kärkeä pitäisi olla mutta jotenkin tämän groteski ja rosoinen ääni ja vimma minua viehättää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti