Nappasin tämän Pelikasvattajan käsikirjan (toim. J. Tuomas Harviainen, Mikko Meriläinen ja Tommi Tossavainen) kirjastosta luettavaksi vähän Suketuksen Pojat, lukemaan! -haasteen myötä ja kun aihetta olen niin omassa päässäni, tämän blogin aiemmissa kirjoituksissa ja tuon haastepostauksen kommenttiosiossa pyöritellyt. Eli peleistä ja pelaamisesta ja niiden kulttuurisesta asemasta ja mahdollisuuksista.
Sinänsä tämä kirja ei suoraan tuohon haasteeseen sovellu kun tämä on tarkoitettu enemmän vanhemmille, opettajille, kirjastonhoitajille, kulttuuritädeille ja -sedille yms, pelikulttuuria olen seurannut ainakin sen verran että perusasiat olivat aika tuttuja ja käytännön sovellukset taas vähän vieraita kun en ole vanhempi, opettaja jne (ja vaikka kirjassa todetaankin peliharrastajien keski-iän olevan reilusti aikuisuuden puolella, kirjassa on aiheena nimenomaan lasten ja nuorten pelaaminen).
Kun lukemista siis pohdittiin huolestunein sävyin, aloin pohdiskella kuinka paljon pojat loppujen lopuksi lukevat tai ovat lukematta, käytetyt tekstit ja narratiivit eivät vain välttämättä ole kulttuurikasvattajan tunnistamassa muodossa (eli paperille painettua kaunoproosaa). Sinänsä keskusteluissa usein muistetaan mainita useat erilaiset tekstityypit mutta samoin usein tuo ajatus sivuutetaan heti kun se on mainittu ja korkeintaan sille annetaan porttiteorian arvo, ikään kuin kaikki sellainen toiminta, joka ei suoraan johda Dostojevskin koottujen lukemiseen, on itsessään arvotonta.
Vaikka laadukkaan kaunokirjallisuuden tyrkyttäminen hieno juttu onkin, niin kannattaa myös kiinnittää huomiota siihen millaista kulttuuria on jo olemassa ja ties vaikka kehittää sitä laadukkaammaksi. Muuten voidaan helposti päätyä tilanteeseen jossa pyöreää palikkaa sullotaan nelikulmaiseen reikään ja ihmetellään kun ei sovi; onko se palikan vai sullojan vika?
(ja vaikka olenkin nyt puhunut pojista, tarkoitan myös tyttöjä jotka "eivät lue")
----------------------------------------------
Siirrymme anekdotaaliseen osioon eli puhun itsestäni, olenhan itsekin joskus ollut poika. Tosin luin ihan merkittäviä määriä kaunokirjallisuutta, sekä ikään sopivaa että myös vähän kaikenlaista muuta: vanhempani eivät olleet mitenkään kontrolloivia lukemisen kohteiden suhteen (määristä esittivät toki ajoittain huolestumisia) ja vaikkeivät himolukijoita olleetkaan niin kotona oli silti laaja kirjahylly.
Mutta luin myös runsaasti tietokirjallisuutta, ja jos lanu-fiktion kirjoittajat esittävät ajoittain kritiikkiä että ovat kirjallisuudessa paitsiossa niin lanu-faktan kirjoittajat ovat niin olemattomia ettei heidän kritiikkiään edes kuule. Näistä huomattava osa taitaakin olla käännöskirjallisuutta, usein amerikkalaisia. No, onneksi aikuisten puoleltakin löytyi kaikenlaista kiinnostavaa mutta toki myös runsaasti sellaisia kirjoja joista ei silloinen lukija oikein saanut mitään tolkkua. Ehkä näissäkin hiven lisää ohjausta olisi ollut hyväksi...
Älkäämme unohtako myöskään aikakauslehtiä, sekä uusia että ullakolta löytyviä vanhoja...
Sarjakuvia toki luin myös paljon: ensimmäiset muistikuvat Aku Ankasta on ajalta ennen kuin opin lukemaan ja muutkin tarjolla olevat nimikkeet tulivat nopeasti tutuksi ja harrastus laajaksi. Opettajani suhtautuivat pääsääntöisesti positiivisesti sarjakuviin (siinä määrin että kuittasin pari kirjaesitelmääkin niistä hyvillä arvosanoilla) mutta olihan tosiasia että minä tunsin alan paremmin kuin opettajani, ja tuo ei ollut vain teini-ikäisen kaikentietävyyttä.
Siinä 11-12 ikävuoden kohdalla kuvioon astuivat myös pöytäroolipelit. Harrastuksena sellainen joka varmastikin houkuttaa enemmän ihmisiä jotka lukevat muutenkin, koska harrastuksen myötä ainakin tulee luettua ja paljon. Harrastus sai aikanaan myös siirtymään lukemaan niin pelioppaita kuin kaunokirjallisuuttakin englanniksi mikä luonnollisesti näkyi koulussa, englanninnumero nousi kasista kymppiin, ja pelifoorumeilla natiivi-englanninpuhujatkin ovat naureskelleet roolipelaajilla yleistä poikkeuksellisen laajaa sanavarastoa (no kun portcullis, tureen ja unguent ovat ihan arkisanastoa).
Tietokonepelejä en juuri pelannut kun ei ollut tietokonetta (jostain konsoleista puhumattakaan), myöhemmällä iällä sitten jonkin verran. Näissä toki mahdollisia narratiivisia ratkaisuja on hyvin monenlaisia, osa selviää hyvinkin kuvallisesti mutta kyllähän esim. Elder Scrolls -sarjassa ihan puhtaan tekstin määrä on huomattava. Sama koskee joitan lauta- ja korttipelejä, ohjeita pitää ainakin lukea ja usein myös pelimateriaalia (ketään Magic the Gathering -pelaajaa voi tuskin syyttää siitä että eivät lue).
Minun nuoruudessani nettikin oli vasta tuloillaan, tosin jos olisin moisia voinut seurata niin pelaajayhteisöt olivat netin alkuaikoina ahkeria keskustelijoita ja ovat sitä nykyäänkin.
Ja luettua tuli tietysti myös kaikenlaista muutakin ephemeraa ja "ei oikeaa kirjallisuutta". Kiinnostavia olivat esim. pari vihkoa joihin äitini oli koonnut oman nuoruutensa suosikki-iskelmien sanoituksia...
Tavallaan on hienoa että olen lukenut aika kontrolloimattomasti vähän kaikenlaista mitä vastaan on tullut (ja minusta on ihan tervettäkin aika ajoin tutustua sellaisiin kulttuurituotteisiin joihin oikeasti ei pitäisi, iän puolesta tai muuten). Mutta samoin on myönnettävä että ajoittainen kulttuuriohjaus olisi ehkä ollut myös ihan hyvä juttu, ja enemmän tukea koulun ja muun kulttuurikasvatuksen puolella olisi varmaan kaivannut juuri muilla osioilla kuin perinteisessä kaunokirjallisuudessa, esim. tietokirjallisuudessa (ja nykyisellä tarjonnalla varmaan myös sarjakuvissa ja peleissä, näiden valikoima oli minun nuoruudessani vaatimattomampi).
-------------------------------------------
Olen tänne blogiin kirjoittanut myös pari juttua tietokonepeleistä (pelaan siis nimenomaan tietokoneella, konsolit, tabletit ja muut eivät ole käyttöön päätyneet), sellaisista joissa on ollut kiinnostavia narratiivisia toteutuksia. Samalla on tullut satunnaisen pintapuolisesti vilkaistua hieman mitä siellä peliharrastajien foorumeilla oikein puhutaan ja mietitään...
Näin kirjallisuuden harrastajan kirjablogissa toki kiinnostaa eniten narratiivisuus ja sen toteutus. Toki on lukuisia pelejä jotka toimivat ihan muilla arvoilla ja ovat omalla tavallaan ansiokkaita: erityisesti suositut kasuaalipelit joissa koukuttavasti toistetaan tiettyjä perustoimintoja loputtomiin eivät ole mitään narrratiivisuuden riemuvoittoja (Tetris, Miinaharava, Angry Birds...), eli ei-harrastajat eivät välttämättä kovin helposti törmää tarinallisesti kunnianhimoisempiin peleihin, ne kun ovat enemmän hevijuuserien heiniä.
Toisaalta peliharrastajilla on myös joskus taipumusta ajatella että kun esine X viedään paikasta A paikkaan B mutta se on toteutettu visuaalisesti näyttävällä 3D-grafiikalla niin tämä on kerronnallisesti jotain valtavan nerokasta. Tai jos suoraviivaisen putkiräiskinnän alussa on cutscene jossa päähenkilön perhe tapetaan ja putkiräiskintä tapahtuu tästä motivoituna kostona, niin tämä on psykologisesti tosi syvällistä.
Mutta paljon on myös jo olemassaolevaa kiinnostavaa, ja potentiaalia tehdä kiinnostavia asioita koska pelien taidefilosofinen pohdinta on vielä kovin nuorta ja vähäistä (jos siis katsomme että pelit ovat taidetta, kysymys jota voi pyöritellä suuntaan jos toiseenkin). Erityisen kiinnostavaa koska monessa taidemuodossa sellaiset piirteet kuin epälineaarisuus, fragmenttisuus ja aleatorisuus ovat tiukkaa avantgardea, peleissä taas perusominaisuuksia jotka lapsikin tajuaa (ovatko ne Valitse oma seikkailusi -kirjaset kokeellisen romaanin merkkipaaluja, ja miksi eivät?)
Toki narratiivisuutta rasittaa peleissä joskus ihan pelillisetkin ominaisuudet. Kun on ollut keskusteluja kirjojen jättämisestä kesken, olen maininnut että en muista ikinä nähneeni tapausta jossa ihan kauhean huono kirja olisi jotenkin onnistunut kääntymään loppua kohti hyväksi (sellaisia toki jossa aika keskinkertainen "lukeehan tätä"-kirja on vääntynytkin lopussa nerokkaaksi), monissa peleissä tämä tasapaino tuntuu sen sijaan olevan hakusessa eli erinomaisten ratkaisujen seurana on sielujasyövän sietämättömiä osuuksia, ja moni peliharrastaja onkin tottunut järjettömään grindaukseen.
Samoin toiminta voi katketa epämääräiseen harhailuun jossa ei oikein ole mitään selvyyttä että mitäköhän ihmettä tässä nyt pitäisi tapahtua, tai etenemisen torppaavaan (pelillisesti) ylivaikeaan kohtaan: henkilökohtaisesti inhoan niitä "toteuta monimutkainen liikesarja millisekunnin tarkkuudella"-kohtia joita löytyy monista arvostetuista ja kiinnostavistakin tietokonepeleistä joista olin pitänyt ennen kyseistä kohtaa...Portal, Braid, Legend of Grimrock, puhun nyt teistä (VVVVV sen sijaan hoiti tämän hyvin, siinä oli mahdollista kesken pelin käydä säätämässä vaikeusasetukset sille tasolle jolla koko peli olisi ollut mielenkiinnoton mutta joka mahdollisti parin kinkkisimmän kohdan selvityksen).
Eli vaikka suhtautuisikin peleihin taiteena, on varsin epävarmaa että kuinka moni peli toteuttaa kokonaisvaltaisesti onnistuneen ja tasapainoisen taideteoksen määreet. Mutta potentiaalia on ja horjuvamminkin onnistuneista teoksista löytyy paljon tutustumisen arvoista ihan näin kirjaharrastajanakin...
Toki oma ongelmansa on löytää ne kiinnostava tapaukset. Pelimedioihin pitää suhtautua aikamoisella varauksella koska niissä ollaan tosiaan usein merkillisen sallivia köpelöitä ja löyhiä toteutuksia kohtaan (ja samalla hehkutetaan ominaisuuksia jotka eivät vaikkapa narratiivisuudesta kiinnostunutta harrastajaa juurikaan nappaa), ja kirjallisuuskiinnostuskin tuntuu painottuvan kovasti spefi-genrekirjallisuuden genreominaisuuksiin (ja kun itse en niin spefiä harrasta niin eipä tuo useinkaan kiinnosta).
Toisaalta perinteisiltä taidealoilta ei juuri myöskään pelien suuntaan eksytä, monille kun tuttuja ovat vain ne vähemmän antoisat Tetrikset ja Angry Birdsit. Kukakohan hoitaisi tuo rajapinnan ettei minun tarvitsisi siellä sokkona haahuilla?
Tulipas pitkä teksti, olisi ehkä kannattanut jakaa pariin postaukseen...no, menköön tälleen.
4 kommenttia:
Hyvää pohdintaa.
Pienenä itse luin paljon urheilutilastoja ja kirjoja, missä oli tuloksia esim. Mitä Missä Milloin kirjoja (vanhoja) ja Urheilun Pikku Jättiläistä.
Ammoisina aikoina ennen youtubea oli pelien läpipeluuoppaita ja pelikoodikirjoja, nekin ovat pojalle hyvää luettavaa.
Itsekin olen blogannut lähiainona muutamasta poikakirjasta, mutta uskon, että kukaan kirjoja lukematon poika ei lue tekstiäni ja innostu :)
Minua ei niin urheilu kiinnostanut, mutta kyllähän vaikkapa Pikkujättiläistä ja Guinnessin ennätysten kirjaa tuli luettua. Ja "outo trivia" oli muutenkin jännää.
Jossain vaiheessa tuli harrasteltua myös vaikkapa tähtitiedettä tai luettua kaikki kirjastosta saatavat heraldiikka-aiheiset kirjat (joita ei ollut kovin monta mutta kuitenkin). Tai kreikkalaisia mytologioita tai historiaa (ja vähän myös folklorea, esim. aikaisemmin bloggaamani Simonsuuren Myytillisiä tarinoita tuli löydettyä yläaste-iässä ja samoihin aikoihin kaikki lukivat myös Leea Virtasen Varastetun isoäidin, oikeasti lähes täydellisen nuortenkirjan).
Jos pitäisi lukuvinkkejä syytää niin lähtisin ehkä mieluiten hakemaan popularisoidun historian puolelta.
Pelioppaat ovat kyllä tehokkaasti siirtyneet nettiin (ja olenhan minäkin niitä sieltä vilkuillut).
Pöytäroolipeleistä pitää mainita vielä että osa niihin liittyvistä kirjoista on erinomaisen viihdyttävää lukemista sellaisenaan, vaikkei niitä ikinä käyttäisikään peleissä. Gloranthan kultit, Factol's Manifesto, GURPS Illuminati, GURPS Bunnies & Burrows...niissä on vähän samaa kuin vaikkapa Borgesin ja Calvinon proosassa, esseetyylisiä esityksiä hyvin erikoisista todellisuuksista.
Kiinnostava teksti, aihepiiri vaan on itselleni niin vieras, että sitä on vaikeaa kommentoida juurikaan. Peleistä olen kyllä kiinnostunut, etenkin lautapeleistä, mutta olen turhan lyhytpinnainen opettelemaan etenkään mitään monimutkaisia uusia sääntöjä. Mutta toisinaan sitä innostuu, etenkin jos on joku opastaja (ja viiniä).
Minä lähden oman haasteeni kanssa ensisijaisesti haastamaan itseäni: kävin tänään kirjastossa ja nappasin mukaan muutamia poikakirjoja, jotka aion lukea ja joista aion kirjoittaa.
En minäkään usko, että kirjablogi on se väylä, jolla lukematon poika kirjan löytäisi, mutta minulla on toisaalta se etu, että pääsen työn kautta salakähmäisesti vaikuttamaan nuoriin mieliin... Eikä se nyt varsinaisesti haasteeni pointti olekaan, että kirjablogiteksteillä poikia saisi lukemaan.
Tuo on muuten tärkeää, että olisi se joku kiinnostuksen kohde, josta lähteä sitten ammentamaan. Kaikille ei tule mieleenkään, että sitä omaa juttua voisi lähestyä tosi monelta kantilta. Siinä lienee hellävarainen tuuppiminen paikallaan. ;)
Tjooh, monet lautapelit oppii parhaiten ihan pelaamalla, kunhan joku nyt on lukenut säännöt (ja pelikokemus on plussaa). Ja se sitten riippuu pelistä että onko ensimmäinen peli tunti turpaan vai onko aloittelijalla oikeasti mahdollisuuksia pärjätä (molempia sortteja on tullut kokeiltua ja molemmista kyllä löytyy ansiokkaita pelejä).
Voin kuvitella että joillain lapsilla ja nuorilla voi olla myös vaikeaa artikuloida mistä nyt oikein ovatkaan kiinnostuneita, vaikka aiheita löytyisikin. Opettaja tai muu saa sitten yrittää kiskoa ajatuksia esiin...
Näin omista pohdinnoista, voisikin mennä kirjastoon tutkailemaan vaikka sitä lanu-tietokirjapuolta (vaikka kuten sanottu aikuistenkin tietokirjoista kyllä löytyy kiinnostuneelle nuorelle sopivia teoksia).
Vaikkei minunkaan blogiani taida kovin moni alaikäinen lukea :)
Lähetä kommentti