Osallistumisohjeet:
1. Lue kirja, lehti, artikkeli tai muu teksti.
2. Lahjoita euro jokaista lukemaasi tekstiä kohden lähettämällä tekstiviesti 1E LUKUHAASTE numeroon 16588 (lahjoittaa voi myös suoraan tilille FI71 8000 1300 2236 67. Maksuun viite 62405 08625).
3. Ota kuva lukemastasi ja anna kasvot lukutaidolle julkaisemalla kuva Instagramissa, Twitterissä tai Facebookissa #Lukuhaaste, ja haasta ystäväsi mukaan.
Tämänkertaisen kirjan bongasin kirpputorilta ja luettavaksi se päätyi ihan vaan blogaustarkoituksissa: sopivan pienikokoinen kirja jonka joku on ostanut ilmeisesti matkamuistona, yhdeltä hankalammista kirjallisuusnobelisteista, eli mitä sopivin teos nobelistihaasteeseen. Sir Winstonin palkitsemisperustekin oli vielä "for brilliant oratory in defending exalted human values" eli tämähän sopii hyvin, ja monelle nykyihmiselle taitaa olla sotahistorian ohella tutumpi sattuvista sanonnoista kuin varsinaisista kirjoistaan, vaikka nekin varmasti ansiokkaita ovat...
"It is a good thing for an uneducated man to read books of quotations...The quotations when engraved upon the memory give you good thoughts. They also make you anxious to read the authors and look for more."
Eli kirjaan on koottu valikoima Sir Winstonin mietteitä asioista ja asioiden vieristä (toim. David Notley) ja valokuvia ja piirroksia vuosien varrelta. Churchill aloitti uransa sotakirjeenvaihtajana vuosisadan vaiheessa ja sieltä siirtyi politiikkaan jossa nokkelasanaisuudesta ja hyvistä soundbiteista on myös paljon hyötyä, joten kyllähän tässä oli yllin kyllin hyviä heittoja napakassa paketissa.
Tämän lukemisen yhteydessä ajatukset lähtivät kuitenkin kulkemaan vähän laajemmallekin, pohtimaan kirjallisuuden rajoja. Olen joskus maininnut harrastavani myös muita taidemuotoja, ja esim. elokuvissa "ephemeral film" on ihan käsite: olen eräällä elokuvasivustolla harjoittanut taidearvostelua mm. Dewar's viskimainoksesta, julkista terveydenhuoltoa käsittelevästä opetusfilmistä So Much for So Little ja psykologisen kauhun klassikosta Varokaa heikkoa jäätä, ja aiemmin blogannut täälläkin lepradokumentista The House Is Black. Kaikki nuo mielletään osaksi elokuvaa taidemuotona.
Maailmassa julkaistaan myös paljon sisällöltään, tyyliltään ja rakenteeltaan mitä vaihtelevimpia teoksia, joista suurin osa jää kirjallisuudessa tyystin huomiotta. En usko että yksikään kriitikko kiinnittää mitään huomiota tällaisiin Winston Churchill: Quotations -matkamuistoniteisiin tai näteillä ruusukuvilla koristeltuihin "sata kauneinta runoa"-lahjakirjoihin, saati sitten vaikka "kiinteät pakarat viidessä viikossa"-opaskirjoihin, koulujen oppikirjoihin tai vaikka mikroaaltouunin käyttöohjeeseen, ja kirjallisuuden harrastajissakin moinen on harvinaista, vaikka me näemme ja luemme tällaisia jatkuvasti. (Ja kirppiksellä työskentelevänä näkee paljon perinteisen kirjallisuuskäsityksen ulkopuolelle sijoittuvia kirjoja...)
Onko mielekästä rajoittaa kirjallisuuden käsitettä kattamaan vain hyvin pieni osa kaikesta luetusta tekstistä? Joskus tuntuu että erityisesti Suomessa ollaan jotenkin obsessoituneita että kirjallisuus tarkoittaa yksinomaan kirjana painettua aikuisten kaunokirjallisuutta, huomaahan sen vaikkapa Hesarin listaa tämän syksen esikoiskirjailijoista, mukana kun on lanukirjailijat Ansu Kivekäs, Veera Salmi ja Mila Teräs, ja Pekka Sauriltakin olen kyllä aiemmin lukenut ainakin yhden kirjan ja on näköjään useammankin kirjoittanut. Syyllistyykö Hesarin kulttuuritoimitus sokeuteen tai lukutaidottomuuteen? Tuskinpa syyllistyy yksin, ongelma taitaa olla koko kirjallisuuden kulttuurissa.
Elokuvilla on toki se historiallinen etu mukanaan, että dokumentit ovat olleet keskeinen osa taidemuotoa alusta alkaen, joten koko elokuvataiteen käsite on aina ollut laajempi.
Jos on tänne asti jaksanut lukea, niin haastan pieneen leikkiin. Sulje silmäsi ja ajattele määritelmää millainen kirja on esineenä, välittämättä sisällöstä. Tämän jälkeen avaa silmät ja katsele kotonasi mitä kirjan määritelmän täyttäviä niteitä löydät. Mikä on niiden asema kirjallisuudessa/maailmassa/elämässä?
Ennakkoluulot tekevät maailmasta rajoittuneemman.
4 kommenttia:
Hyvää pohdiskelua. Gutenbergissä on herran kirjallisia tuotoksia englanniksi, luinkin yhtä, mutta en yltänyt bloggauskynnyksen yli.
Totta, että supistamme käsitystä kirjallisuudesta ja kirjoista ja "hyvistä" kirjoista.
Tjooh, se historiasarja tai kuusiosaiset muistelmansa eivät niin paljoa kiinnosta että olisin heti niitä lukemassa...voisi tietysti vilkaista mitä muuta olisi tarjolla.
Hieno ja ajatuksia herättävä kirjoitus! Tuli lukiessa mieleen, että Suomessa aloitti juuri ensimmäisenä tietokirjallisuuden professorina Pirjo Hiidenmaa. Toisaalta nimitystä käsitelleessä Hesarin jutussa sanottiin, että Euroopassa on vain kaksi vastaavaa professuuria ja nekin molemmat Norjassa. Kummallista (sikäli kuin jutun tieto on totta).
Hmm, jännä ettei noita professuureja ole enempää. Onko muualla tilanne huonompi vai onko tietokirjallisuus vahvemmin integroitunut kirjallisuuteen että varsinaiselle professuurille ei ole ollut tarvetta...
Jotenkin tuntuu vain että monessa kulttuurissa lehtiartikkelit, esseet ja muut lyhyet jutut mielletään paremmin osaksi kirjailijan korpusta kun täällä edes kaikki kirjat eivät ole "oikeita". Onko tämä "ruoho vihreämpää"-ajattelua vai totuudenmukainen havainto, en tiedä.
Lähetä kommentti