23.5.14

Tabuista ja vapauksista

Jotkut tutut ovat olleet hieman närkästyneitä haluttomuudestani äänestää eurovaaleissa tai muissakaan valtakunnallisissa vaaleissa, koska en ole kyennyt näkemään tarpeeksi selvästi niitä nyansseja eri kapitalistiryhmien välillä. Mutta äänioikeus! Saa valita, kaikkialla ei ole tätä mahdollisuutta! Tarjolla on sekä kokista että pepsiä!

Lueskelin Hassan Blasimin haastattelua sananvapaudesta ja kirjallisista tabuista Irakissa ja ilmeisesti arabimaissa laajemminkin (ja joitain tähän liittyviä kommentteja somessa, ja sivumennen onnittelut Blasimille Independentin kirjallisuuspalkinnosta). On se hienoa että meillä ei jaeta aiheesta kuolemanrangaistuksia ja vähänlaisesti vankilatuomioita kun kirjoittaa seksistä, uskonnosta ja politiikasta, on tämä sananvapaus...mutta käytetäänkö sitä mihinkään? Pystynkö nimeämään yhtään kiinnostavaa suomalaista kirjaa jonka aiheena olisi seksi, uskonto tai politiikka?

Miksi en? Osittain syynä on epäilemättä että en niin aktiivisisesti suomalaista kirjallisuutta edes lue, mutta vähän kuitenkin, ja onko tässä kyse muna-ja-kana-ilmiöstä, tuleeko haluttomuuteni lukea suomalaisia kirjoja liian usein nähdystä, no, velttoudesta käsitellä tabuja.

Tässä yhteydessä on heti todettava että apologia kirjallisuudenlajina ei ole minusta erityisen kiinnostava, ei ainakaan sellainen aplogia jossa olen samaa mieltä. Tietokirjallisuudessa nuo vielä menettelevät vaikkeivät ne silloinkaan mitään suosikkilukemisiani ole mutta kaunokirjallisuudessa tuo on ihan vaan liian helppoa ja löysää. Jonkin verran kiinnostavuutta tulee jos kyseessä on hyvin kirjoitettu apologia aiheesta josta en ole samaa mieltä, ja parhaimmillaan jopa kirjoittaja itse ei ole välttämättä lähtökohtaisesti samaa mieltä aiheesta mutta pyrkii silti käsittelemään aihetta avoimesti.
Mutta kivat pamfletit ja kirjat joissa laitetaan yleisesti hyväksyttyjä kliseitä peräkanaa, plaaaaah. Minä haluan tulla haastetuksi ja että ennakkokäsityksiämni pyritään horjuttamaan, tämän pitäisi olla kaunokirjallisuuden tehtävä.

Joskus samansuuntaisissa keskusteluissa olen maininnut homoseksuaalisuutta käsittelevissä narraatioissa käyttämäni (kirjaimellisen) nyrkkisäännön: jos kirjoittaja sisällyttää johonkin teokseensa viittauksia fistaukseen, saa hän uskottavuuden leiman (tekijäkohtaisen, eli joka teoksessa ei tarvitse olla fistausta tai puhua siitä).
Kyseinen harrastus kun on sellainen että foobikot sen jostain sivuuttavat (ehkeivät tule ajatelleeksi, tai luottavat liikaa paskansyönnin voimaan) mutta siitä vaikenee myös hymistelevä lässynlää. Sitä välistä löytyy sitten Ralf König, Alison Bechdel, Samuel Delany, Tim Fish ja muutama muu, tekijät joiden seksiaiheisia narratiiveja voin muutenkin arvostaa. (Johtaako tämä ohjenuoran paljastus sitten tulevaisuudessa päälleliimattuihin fistausviittauksiin muuten heikkolaatuisissa kirjoissa jää nähtäväksi).
Heteroseksissä ei ihan vastaavia hyviä ohjenuoria ole selvinnyt, joskin noin yleisesti kirjallisuudessa yleensä kiinnostavaa ovat jännitteet ja ristiriidat, mutta "harrastan satunnaista seksiä koska mikään ei tunnu miltään" on yhtä ikävystyttävä klisee kuin "ahdistuneen seksuaalisuus puhkeaa kukkaan". Voi ehkä tuntua siltä että seksin kuvaaminen ikävystyttävänä ja banaalina on radikaalia mutta ei se ole.
Suomalaisista...Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -kirjassa oli vähän ajatuksentynkää kuinka lukuisten eri henkilöiden välillä vallitsi romanttisuuden ja hyväksikäytön verkosto, mutta aiheeseen olisi voinut mennä syvemmällekin (ehkä siinä tarvittaisiin sitä fistausta, anaalista oli jo juttua). Muuten lyö tyhjää.

Uskonnosta esitän seuraavan nyrkkisäännön: suomalainen moderni kaunokirjallisuus jossa käsitellään uskontoa ja joka saa huomiota osakseen ei ole lukemisen arvoista. Kiitos ja näkemiin.
Täällä vasta kliseet jylläävät, pahimpana suosiossaan sorretun päähenkilön vapautuminen ahdistavasta yhteisöstä joka kontrolloi kaikkea elämää (eikä tämä rajoitu vain kaunokirjallisuuteen, huomaan tuon Blasim-jutun myös edustavan samaa narratiivia...hienoa, olet "hyvä" maahanmuuttaja). Vaikka tuota tapahtuukin niin ei se kuitenkaan edusta kovin suuren osan kokemuksia ja olisi niitä muitakin aiheita...epäilen syyksi itseään vasemmistolaisiksi nimittävien materialisti-konsumeristien raudanlujaa otetta suomalaisista kulttuuripiireistä.
Tilanne on vähän sama kuin jos kirjallisuudessa vaikkapa naisia käsiteltäisiin vain syömishäiriöiden kautta, kirjassa ei voisi olla yhtään naishahmoa tai näillä dramaattista kaarta joka ei liittyisi syömishäiriöihin (ja mielellään toki niin että naiset ovat niin hormonimyrskyjen vietävissä etteivät kykene minkäänlaiseen rationaaliseen ajatteluun mistä syömishäiriöt). Ai että tuli uusi kirja jossa on tosi hienosti kuvattu syömishäiriöitä? Sori jos ei nyt jaksa kiinnostaa.
Jotain positiivista? Kiinnitin huomiota Venla Hiidensalon Mediahuoran sivujuonteisiin, ja Leena Krohnin Daturassa oli kanssa vähän jotain, mutta kiinnostavat löytyvät jostain muualta.

Politiikka? Suhtaudun aiheeseen toki muutenkin vähän nitkasti mutta taas kerran jos jättää pois kaikki ne kirjat joiden tarkoituksena on lähinnä esitellä että kirjailijalla on oikeat mielipiteet ja ne muut joilla ei ole samoja mielipiteitä on sillai hassusti tyhmiä tai vaarallisesti tyhmiä, niin jäljelle jää...ööh...mitä?
Tällä osastolla ei suoriudu niin hyvin edes muuten arvostamani Krohn, silloin kun hän laittaa kirjoihinsa selvemmin poliittisia näkemyksiä niin niitä vaivaa usein tietty helppous, niiden kohdalla nyökkää ja siirtyy eteenpäin.

Jos Blasim vastustaa arabiankielistä kirjallisuusmaailmaa, niin miten minun pitäisi suhtautua suomenkieliseen kirjallisuusmaailmaan, jolla ilmeisesti vapauksia on mutta ne tunnutaan jätettävän käyttämättä? Entä jos minä en halua kokista enkä pepsiä enkä pidä noiden välillä valitsemista todellisena vapautena?
Saa toki myös ehdottaa hyviä lukuvinkkejä, suomalaisia kirjoja joissa käsitellään kiinnostavasti ja haastavasti seksiä, uskontoa ja/tai politiikkaa, mielellään persoonallisista ja yllätyksellisistä näkökulmista.

9 kommenttia:

hdcanis kirjoitti...

Vapauden mekanismeista vielä...tässähän on käynnissä kiinnostava prosessi, koko ajan tuodaan ilmi että hyvin harva kirjailija pystyy elämään kirjojen myynnillä (ja esim. kirjojen suunnitellut arvonlisäveron korotukset pitävät entisestään huolta että tilanne ei muutu), ja apurahat ovat mitä näppärin tapa kontrolloida ettei vääränlaiset mielipiteet pääse leviämään: kenen leipää syöt sen lauluja laulat.

Kirjakritiikkejä lehdissä vähennetään koko ajan, ja kaupoissakin on vähän niin ja näin keiden kirjat ovat näkyvillä ja keiden kirjoja saattaa ehkä pystyä tilaamaan parin kuukauden toimitusajalla jos oikein haluaa.

Ja siitähän lähdetään että kaikki omakustanteet ovat roskaa eivätkä ansaitse minkäänlaista huomiota.

Tällaisissa olosuhteissa "sananvapaus" on aika epämääräinen käsite, sitä ei rajoiteta diktatuurien rautahanskoilla muttei tarvitsekaan, kapitalismin lait pitävät kyllä asiasta huolen.

ketjukolaaja kirjoitti...

Vaikka kokis ei kelpaa eikä pepsi, niin hyvä on näin kuumalla nauttia kumminkin jotain nesteitä. Olen valitettavasti aika huono suosittelija. Yritän sentään niillä aika perinteisillä suosituksilla. Politiikasta tulee mieleen Hannu Salama. Juhannustansseissa kai oli jotain uskontoakin kapaisevaa. Pentti Saarikosken teksteistä ovat monet ilahtuneet. Itse en ole kovin hyvin perehtynyt. Mutta voisi olla ainakin aikakautensa tyylistä poikkeavaa meininkiä. Samoin jossain määrin myös Pekka Kejosen novelleissa ja romaanissa Rullaluistelijan kuolema. Jälkimmäisessä on kyse nesteitten nauttimisesta, tyyli on räväkkää. En tosin väitä että käsiteltäisiin uskontoa, seksiä tai politiikkaa mitenkään erityisemmin. Myös Arto Paasilinna käsittelee aiheitaan yllättävällä tavalla ja ainakin jossain kirjassa taisi olla s/m-pariskunta, joskaan ei kovin isossa osassa. Näytelmäkirjailija Heini Junkkaalan työt saattaisivat kiinnostaa sinua, joskaan en tiedä missä määrin niitä löytyy teksteinä. Tv:stä tuli joku aika sitten tv-elokuvana Kristuksen morsian.

hdcanis kirjoitti...

Salamaa ja Saarikoskea pitäisi kyllä joskus lukea, Kejonen ja Junkkaalakaan eivät ole tuttuja (Paasilinna toki on ja parhaimmillaan onnistuu kyllä nytkäyttelemään kivasti totutusta).

Enemmän mietin näitä uudempia, koska vanhemmasta puolesta löytyy muitakin, esim. uskonnosta Waltarilta löytyy Valtakunnan salaisuutta ja Felix onnellista...

Vähän kävi myös mielessä kun on lueskellut esim. Bernanosia, Mauriacia, Lagerkvistia ja muita joita on käännetty aika paljon 30-40-50-luvuilla että ei näitä kyllä voisi kuvitella julkaistavan nyky-Suomessa. Toisaalta mm. Chestertonin ja Lewisin esseitä on vastikään kyllä tullut...

hdcanis kirjoitti...

Poliittisista kirjoista tuli mieleen vähän aikaa sitten blogattu Shakespearen Venetsian kauppias. Se ei ollut mitenkään erityisen kiva ja siinä ei kerrottu että tiedäthän että antisemitismi on vää-ää-äärin; päinvastoin ongelmat olivat huomattavan monimutkaisempia.

Mua oikeasti kiinnostaisi lukea vaikkapa populistisesta maahanmuuttajakriittisyydestä kirja joka ei olisi innokkaasti todistamassa että tiedäthän että tämä on väärin.

ketjukolaaja kirjoitti...

Leena Sharman varsin tuore kirja "Ne - kohtaamisia perus-Suomessa" voisi sisältää totutusta poliittisesta liturgiasta poikkeavaa materiaalia.

Itseäni on alkanut kiinnostaa Ilmari Turja. Mitään häneltä en ole lukenut, mutta jo hänen näytelmänsä pohjalta tehty Päämaja-elokuva on tosiaan mainio. Poliitikoista ainakin Esko-Juhani Tennilä on kirjoittanut runoja. Niihinkin voisi joskus tutustua. Myös Paavo Väyrysen kirjat saattaisivat olla antoisia. Vaikka en tiedä puhutaanko näitten kirjoittajien kirjoissa niinkään maahanmuuttajista, mutta ainakin kulloisenkin poliittisen suvantotilan lävistäjinä heidän kirjansa voisivat kertoa oman lukunsa.

hdcanis kirjoitti...

Vanhemman tai kaukaisista maista tulevan kirjallisuuden lukemisessa on mukavana piirteenä kyllä että niistä voi löytyä kaikenlaisia maailmankuvia, elämänfilosofioita ja yhteiskuntamalleja jotka saatetaan esittää täysin neutraalisti koska saattavat olla oman aikansa ja paikkansa valtavirtaa, mutta jotka tämän nykylukijan näkökulmasta ovatkin viehättävän omalaatuisia ja saattavat pakottaa tarkastelemaan maailmaa uudella tavalla, ai että näinkin voi joku ajatella...

Mutta päivänpoliittisiin kysymyksiin tietysti osutaan tuolla tavalla vain satunnaisesti.

Tuo Sharman kirja vaikuttaa kyllä kiinnostavalta, tällä hetkellä näkyy olevan kirjastossa aika kovat varausjonot mutta pitää pälyillä jos vastaan tulee (tai näkyykö saavan minkälaisia kritiikkejä ja kommentteja). Tennilä ja Väyrynen, hmm...ja onhan toki tietokirja/essee-osastolla kaikenlaista kiinnostavaa äkkiväärää (Linkolaakaan en ole ikinä lukenut, ja Atlas Saarikoskea symppaan silloinkin kun en ole samaa mieltä, ja huvitun silloin kun olen).

hdcanis kirjoitti...

Kun kävin ulkona kävelyllä niin mieleen tuli pari jatkoajatusta...

Jos jatketaan tuon edellisen kommenttini ajatusta että keskimääräinen toisesta ajasta tai paikasta tuleva kirja on sisällöltään ja maailmankuvaltaan erikoisempi koska tulee erilaisesta kulttuuriympäristöstä, ja yhdistetään siihen esittämäni arvoväite että hyvä kaunokirjallisuus on sisällöllisesti haastavaa, yllätyksellistä ja empaattista (välittäen lukijalle kokemuksia toisenlaisten ihmisten toisenlaisista elämistä), niin johtopäätöksenä saadaan että kotimainen nykykirjallisuus on huonompaa kuin muu koska on kotimaista nykykirjallisuutta.
Mikä väitteenä tuntuu siltä että sen kuuluisi olla väärä, mutta en nyt loogisesti onnistu sitä murtamaan...

Toisena tuli mieleen että kun runoudessa tuntuu olevan vallalla ajatus että mitallisen riimirunouden taiteelliset mahdollisuudet on pengottu loppuun ja se on passé, niin ehkä kirjallisissa aiheissakin voi olla samaa. Ehkä seksi on klisee joka sopii kivoina värssyinä onnittelukortteihin mutta jossa ei ole enää oikein mitään taiteellista antia.

ketjukolaaja kirjoitti...

Jotenkin kuulostaa siltä, että saatat olla lukijana hieman ylikunnossa? Kenties pieni tauko tai irrottelu jonkin muun asian parissa tekisi terää?

Ajatus siitä, että kirjan sanoma tai tyyli muuttuisi mielenkiintoiseksi vanhetessaan pätisi siinä tapauksessa, että lukija tuntisi jo kovin tarkkaan oman aikakautensa tyylit ja muut pelikaaviot. Sen sijaan mikäli ihminen olisi lukenut kirjallisuutta hyvin vähän tai ei ollenkaan, teorialta häviäisi kantavuus, koska silloinhan lukija yllättyisi joka tapauksessa tarjottiinpa hänelle luettavaksi mitä hyvänsä.

Minä luen aika usein vanhempaa kirjallisuutta siitä yksinkertaisesta syystä, etten ole niitäkään kirjoja ennen lukenut. Siten ne ovat minulle yhtä uusia kuin tämän ajan tuotoksetkin. Huomaa niistä vanhemmista kirjoista tietysti aikakaudet ja ehkä myös aikansa arvot ja asenteet. Elän sen verran erossa muusta porukasta, että minulle myös tämän ajan ihmisten asennemaailmassa riittää ihmeteltävää.

hdcanis kirjoitti...

Oman aikamme ilmiöihin voi toki tutustua kaikkialla muuallakin kuin pelkässä kirjallisuudessa, kaupassakin käydessä tervehtivät iltapäivälehtien lööpit ja telkkarista tulee vaikka mitä...ja niitä on voinut jo pinnallisella tasolla punnita että kyllähän asia noin on tai että en ymmärrä asennetta.
Kirjan pitäisi siis pystyä pääsemään aika paljon syvemmälle kuin facebook-päivityksen tai Iltiksen lööpin ja tuntuu että kovin harva näin tekee...

Toisesta kulttuurikontekstista tuleva kirja voi olla yhtä keskinkertainen omassa kulttuurissaan mutta toisessa kontekstissa voikin onnistua erottumaan, mikä on kiinnostavaa.

Tyyli, kieli ja muoto ovat tietty eri juttuja, mutta en ole niihin juuri puuttunutkaan: lukijana olen sisältökeskeinen mutta makuja on monia (esim. lukijalle jolle kieli on tärkeää kotimainen nykykirjallisuus voi olla kategorisesti parempaa koska se on kotimaista nykykirjallisuutta).

(Tietty on todettava että altistun ehkä turhankin paljon sellaisille perinteisille kulttuuri-ihmisille, näiden mielipiteille ja tabuille (joita ei tietenkään ole olemassa joten niistä ei tarvitse puhua ja Suomessa on sananvapaus). Ehkä pitäisi laajentaa sosiaalisia verkkoja...)

Hmm, ylikuntoa? Ehkä lukutauko olisi hyvä, mitäköhän sitä keksisi tilalle...