Tabuista ja vapauksista

Jotkut tutut ovat olleet hieman närkästyneitä haluttomuudestani äänestää eurovaaleissa tai muissakaan valtakunnallisissa vaaleissa, koska en ole kyennyt näkemään tarpeeksi selvästi niitä nyansseja eri kapitalistiryhmien välillä. Mutta äänioikeus! Saa valita, kaikkialla ei ole tätä mahdollisuutta! Tarjolla on sekä kokista että pepsiä!

Lueskelin Hassan Blasimin haastattelua sananvapaudesta ja kirjallisista tabuista Irakissa ja ilmeisesti arabimaissa laajemminkin (ja joitain tähän liittyviä kommentteja somessa, ja sivumennen onnittelut Blasimille Independentin kirjallisuuspalkinnosta). On se hienoa että meillä ei jaeta aiheesta kuolemanrangaistuksia ja vähänlaisesti vankilatuomioita kun kirjoittaa seksistä, uskonnosta ja politiikasta, on tämä sananvapaus...mutta käytetäänkö sitä mihinkään? Pystynkö nimeämään yhtään kiinnostavaa suomalaista kirjaa jonka aiheena olisi seksi, uskonto tai politiikka?

Miksi en? Osittain syynä on epäilemättä että en niin aktiivisisesti suomalaista kirjallisuutta edes lue, mutta vähän kuitenkin, ja onko tässä kyse muna-ja-kana-ilmiöstä, tuleeko haluttomuuteni lukea suomalaisia kirjoja liian usein nähdystä, no, velttoudesta käsitellä tabuja.

Tässä yhteydessä on heti todettava että apologia kirjallisuudenlajina ei ole minusta erityisen kiinnostava, ei ainakaan sellainen aplogia jossa olen samaa mieltä. Tietokirjallisuudessa nuo vielä menettelevät vaikkeivät ne silloinkaan mitään suosikkilukemisiani ole mutta kaunokirjallisuudessa tuo on ihan vaan liian helppoa ja löysää. Jonkin verran kiinnostavuutta tulee jos kyseessä on hyvin kirjoitettu apologia aiheesta josta en ole samaa mieltä, ja parhaimmillaan jopa kirjoittaja itse ei ole välttämättä lähtökohtaisesti samaa mieltä aiheesta mutta pyrkii silti käsittelemään aihetta avoimesti.
Mutta kivat pamfletit ja kirjat joissa laitetaan yleisesti hyväksyttyjä kliseitä peräkanaa, plaaaaah. Minä haluan tulla haastetuksi ja että ennakkokäsityksiämni pyritään horjuttamaan, tämän pitäisi olla kaunokirjallisuuden tehtävä.

Joskus samansuuntaisissa keskusteluissa olen maininnut homoseksuaalisuutta käsittelevissä narraatioissa käyttämäni (kirjaimellisen) nyrkkisäännön: jos kirjoittaja sisällyttää johonkin teokseensa viittauksia fistaukseen, saa hän uskottavuuden leiman (tekijäkohtaisen, eli joka teoksessa ei tarvitse olla fistausta tai puhua siitä).
Kyseinen harrastus kun on sellainen että foobikot sen jostain sivuuttavat (ehkeivät tule ajatelleeksi, tai luottavat liikaa paskansyönnin voimaan) mutta siitä vaikenee myös hymistelevä lässynlää. Sitä välistä löytyy sitten Ralf König, Alison Bechdel, Samuel Delany, Tim Fish ja muutama muu, tekijät joiden seksiaiheisia narratiiveja voin muutenkin arvostaa. (Johtaako tämä ohjenuoran paljastus sitten tulevaisuudessa päälleliimattuihin fistausviittauksiin muuten heikkolaatuisissa kirjoissa jää nähtäväksi).
Heteroseksissä ei ihan vastaavia hyviä ohjenuoria ole selvinnyt, joskin noin yleisesti kirjallisuudessa yleensä kiinnostavaa ovat jännitteet ja ristiriidat, mutta "harrastan satunnaista seksiä koska mikään ei tunnu miltään" on yhtä ikävystyttävä klisee kuin "ahdistuneen seksuaalisuus puhkeaa kukkaan". Voi ehkä tuntua siltä että seksin kuvaaminen ikävystyttävänä ja banaalina on radikaalia mutta ei se ole.
Suomalaisista...Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -kirjassa oli vähän ajatuksentynkää kuinka lukuisten eri henkilöiden välillä vallitsi romanttisuuden ja hyväksikäytön verkosto, mutta aiheeseen olisi voinut mennä syvemmällekin (ehkä siinä tarvittaisiin sitä fistausta, anaalista oli jo juttua). Muuten lyö tyhjää.

Uskonnosta esitän seuraavan nyrkkisäännön: suomalainen moderni kaunokirjallisuus jossa käsitellään uskontoa ja joka saa huomiota osakseen ei ole lukemisen arvoista. Kiitos ja näkemiin.
Täällä vasta kliseet jylläävät, pahimpana suosiossaan sorretun päähenkilön vapautuminen ahdistavasta yhteisöstä joka kontrolloi kaikkea elämää (eikä tämä rajoitu vain kaunokirjallisuuteen, huomaan tuon Blasim-jutun myös edustavan samaa narratiivia...hienoa, olet "hyvä" maahanmuuttaja). Vaikka tuota tapahtuukin niin ei se kuitenkaan edusta kovin suuren osan kokemuksia ja olisi niitä muitakin aiheita...epäilen syyksi itseään vasemmistolaisiksi nimittävien materialisti-konsumeristien raudanlujaa otetta suomalaisista kulttuuripiireistä.
Tilanne on vähän sama kuin jos kirjallisuudessa vaikkapa naisia käsiteltäisiin vain syömishäiriöiden kautta, kirjassa ei voisi olla yhtään naishahmoa tai näillä dramaattista kaarta joka ei liittyisi syömishäiriöihin (ja mielellään toki niin että naiset ovat niin hormonimyrskyjen vietävissä etteivät kykene minkäänlaiseen rationaaliseen ajatteluun mistä syömishäiriöt). Ai että tuli uusi kirja jossa on tosi hienosti kuvattu syömishäiriöitä? Sori jos ei nyt jaksa kiinnostaa.
Jotain positiivista? Kiinnitin huomiota Venla Hiidensalon Mediahuoran sivujuonteisiin, ja Leena Krohnin Daturassa oli kanssa vähän jotain, mutta kiinnostavat löytyvät jostain muualta.

Politiikka? Suhtaudun aiheeseen toki muutenkin vähän nitkasti mutta taas kerran jos jättää pois kaikki ne kirjat joiden tarkoituksena on lähinnä esitellä että kirjailijalla on oikeat mielipiteet ja ne muut joilla ei ole samoja mielipiteitä on sillai hassusti tyhmiä tai vaarallisesti tyhmiä, niin jäljelle jää...ööh...mitä?
Tällä osastolla ei suoriudu niin hyvin edes muuten arvostamani Krohn, silloin kun hän laittaa kirjoihinsa selvemmin poliittisia näkemyksiä niin niitä vaivaa usein tietty helppous, niiden kohdalla nyökkää ja siirtyy eteenpäin.

Jos Blasim vastustaa arabiankielistä kirjallisuusmaailmaa, niin miten minun pitäisi suhtautua suomenkieliseen kirjallisuusmaailmaan, jolla ilmeisesti vapauksia on mutta ne tunnutaan jätettävän käyttämättä? Entä jos minä en halua kokista enkä pepsiä enkä pidä noiden välillä valitsemista todellisena vapautena?
Saa toki myös ehdottaa hyviä lukuvinkkejä, suomalaisia kirjoja joissa käsitellään kiinnostavasti ja haastavasti seksiä, uskontoa ja/tai politiikkaa, mielellään persoonallisista ja yllätyksellisistä näkökulmista.