Jokin aika ennen taannoista lukumaratonia vitsailin että jos haluaisin vetää kovan sivumäärän niin kävisin hakemassa kirjastosta silloin vielä lukematta olevat Hikaru no Go -mangasarjan osat, pari Aku Ankan taskukirjaa päälle ja vuorokaudessa olisi voinut lukea sellaiset 3000 sivua...
Kyseessä oli nimittäin aika addiktoiva ja intensiivisesti etenevä sarjakuva, aiheena niinkin dramaattinen laji kuin go-lautapeli ja sarja on julkaistu n. 200-sivuisina pokkareina 23 osassa (viimeisen osan kansi yllä).
Omalla tavallaan kyse on aika suoraviivaisesta urheilusarjakuvasta, seurataan sankarimme kehitystä ottelusta toiseen, pienellä yliluonnollisella vivahteella. Päähenkilömme Hikaru on koululainen johon sattuman oikusta kiinnittyy Heian-aikainen go-mestarin haamu Fujiwara-no-Sai. Hikarua ei go kiinnosta mutta pitääkseen jatkuvasti seuraavan haamun tyytyväisenä antaa tämän pelata joitain muita vastaan (Sai itse ei tietenkään pysty pelaamaan joten joutuu kertomaan Hikarulle tämän siirrot), ja pikkuhiljaa Hikaru alkaa itsekin kiinnostua pelistä ja osoittaa selviä lahjoja, joten ehkä Sain ja Hikarun kohtaaminen ei ollutkaan pelkkää sattumaa...
Sarjan vahvuus on laaja hahmokaarti korkeatasoisista ammattilaisista Hikarun koulutovereihin ja kaikenlaisiin ihmisiin joita Hikaru kohtaa sarjan aikana. Hahmot ovat kuitenkin kaikki helposti tunnistettavia, mukana on hyvinkin äärimmäisiä luonteita (intensiivinen omistautuminen jollekin asialle aiheuttaa usien varsin eksentristä käytöstä) ja Takeshi Obatan hieman karikatyyrimainen mutta tarkka piirrostyyli tekee kustakin hahmosta hyvin tunnistettavan (joissain muissa mangoissa on ollut "kaikki hahmot näyttävät 17-vuotiailta androgyyneiltä keijuilta"-ongelmaa, tässä ehdottomasti ei). Ja nämä monenlaiset hahmot myös saavat oman osansa tarinasta, heillä on oma päähenkilöstä riippumaton elämänsä ja pääjuonta tarkastellaan usein myös muiden hahmojen näkökulmasta.
Tämä onkin toinen vahvuus jossa sarja olisi helposti voinut epäonnistua pahasti. Itse osaan gon säännöt jotenkuten joten pysyn kärryllä mitä tarkoittavat ko tai atari tai elävä ryhmä, mutten ole mitenkään hyvä pelaaja enkä osaisi kovinkaan hyvin lukea niitä pelejä mitä tässä pelataan. Mutta myöskään kirjoittaja Yumi Hotta ei omien sanojensa mukaan ole kummoinen pelaaja ja sarjassa keskitytäänkin enemmän pelaajien ajatuksiin ja reaktioihin, ja lukuisia pelejä seurataan enemmän muiden henkilöiden näkökulmasta, miten nämä reagoivat pelin etenemiseen ja mitä nämä puhuvat (samalla toki myös syventäen omia henkilökuviaan). Hieno esimerkki oli Hikarun ja Ochin välinen ratkaiseva peli pro-kokeessa, jonka aikana keskityttiin täysin Isumiin, joka oli myös tulisilla hiilillä koska pelin lopputulos ratkaisisi myös hänen tulevaisuutensa mutta vaikutusmahdollisuuksia lopputulokseen ei ollut...samalla toki sarjasta nautti myös hyvin alkeellisilla taustatiedoilla.
Ja toisaalta sarja etenee koukuttavasti, jännitystä ja intensiteettiä riittää jatkuvasti. Vaikka olen minäkin hieman sitä mieltä että sarja olisi voinut päättyä kirjaan 17, tai kirjan 18 lyhyisiin tarinoihin, viimeinenkin tarinakaari oli viihdyttävä ja sen päätyttyä jäi harmittamaan ettei voinut enää seurata miten henkilöiden elämä jatkuu tästä eteenpäin, miten käy Ogotan ja Kuwabaran seuraavassa kamppailussa, miten Hikarun vanhempien suhtautuminen poikansa omalaatuiseen uraan kehittyy, lähteekö Waya Kiinaan jne. Erinomaisen toimivaa viihdettä siis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti