Hotta & Obata - Hikaru no Go

Jokin aika ennen taannoista lukumaratonia vitsailin että jos haluaisin vetää kovan sivumäärän niin kävisin hakemassa kirjastosta silloin vielä lukematta olevat Hikaru no Go -mangasarjan osat, pari Aku Ankan taskukirjaa päälle ja vuorokaudessa olisi voinut lukea sellaiset 3000 sivua...
Kyseessä oli nimittäin aika addiktoiva ja intensiivisesti etenevä sarjakuva, aiheena niinkin dramaattinen laji kuin go-lautapeli ja sarja on julkaistu n. 200-sivuisina pokkareina 23 osassa (viimeisen osan kansi yllä).

Omalla tavallaan kyse on aika suoraviivaisesta urheilusarjakuvasta, seurataan sankarimme kehitystä ottelusta toiseen, pienellä yliluonnollisella vivahteella. Päähenkilömme Hikaru on koululainen johon sattuman oikusta kiinnittyy Heian-aikainen go-mestarin haamu Fujiwara-no-Sai. Hikarua ei go kiinnosta mutta pitääkseen jatkuvasti seuraavan haamun tyytyväisenä antaa tämän pelata joitain muita vastaan (Sai itse ei tietenkään pysty pelaamaan joten joutuu kertomaan Hikarulle tämän siirrot), ja pikkuhiljaa Hikaru alkaa itsekin kiinnostua pelistä ja osoittaa selviä lahjoja, joten ehkä Sain ja Hikarun kohtaaminen ei ollutkaan pelkkää sattumaa...
Sarjan vahvuus on laaja hahmokaarti korkeatasoisista ammattilaisista Hikarun koulutovereihin ja kaikenlaisiin ihmisiin joita Hikaru kohtaa sarjan aikana. Hahmot ovat kuitenkin kaikki helposti tunnistettavia, mukana on hyvinkin äärimmäisiä luonteita (intensiivinen omistautuminen jollekin asialle aiheuttaa usien varsin eksentristä käytöstä) ja Takeshi Obatan hieman karikatyyrimainen mutta tarkka piirrostyyli tekee kustakin hahmosta hyvin tunnistettavan (joissain muissa mangoissa on ollut "kaikki hahmot näyttävät 17-vuotiailta androgyyneiltä keijuilta"-ongelmaa, tässä ehdottomasti ei). Ja nämä monenlaiset hahmot myös saavat oman osansa tarinasta, heillä on oma päähenkilöstä riippumaton elämänsä ja pääjuonta tarkastellaan usein myös muiden hahmojen näkökulmasta.
Tämä onkin toinen vahvuus jossa sarja olisi helposti voinut epäonnistua pahasti. Itse osaan gon säännöt jotenkuten joten pysyn kärryllä mitä tarkoittavat ko tai atari tai elävä ryhmä, mutten ole mitenkään hyvä pelaaja enkä osaisi kovinkaan hyvin lukea niitä pelejä mitä tässä pelataan. Mutta myöskään kirjoittaja Yumi Hotta ei omien sanojensa mukaan ole kummoinen pelaaja ja sarjassa keskitytäänkin enemmän pelaajien ajatuksiin ja reaktioihin, ja lukuisia pelejä seurataan enemmän muiden henkilöiden näkökulmasta, miten nämä reagoivat pelin etenemiseen ja mitä nämä puhuvat (samalla toki myös syventäen omia henkilökuviaan). Hieno esimerkki oli Hikarun ja Ochin välinen ratkaiseva peli pro-kokeessa, jonka aikana keskityttiin täysin Isumiin, joka oli myös tulisilla hiilillä koska pelin lopputulos ratkaisisi myös hänen tulevaisuutensa mutta vaikutusmahdollisuuksia lopputulokseen ei ollut...samalla toki sarjasta nautti myös hyvin alkeellisilla taustatiedoilla.
Ja toisaalta sarja etenee koukuttavasti, jännitystä ja intensiteettiä riittää jatkuvasti. Vaikka olen minäkin hieman sitä mieltä että sarja olisi voinut päättyä kirjaan 17, tai kirjan 18 lyhyisiin tarinoihin, viimeinenkin tarinakaari oli viihdyttävä ja sen päätyttyä jäi harmittamaan ettei voinut enää seurata miten henkilöiden elämä jatkuu tästä eteenpäin, miten käy Ogotan ja Kuwabaran seuraavassa kamppailussa, miten Hikarun vanhempien suhtautuminen poikansa omalaatuiseen uraan kehittyy, lähteekö Waya Kiinaan jne. Erinomaisen toimivaa viihdettä siis.

Heinäkuun luetut

Yukio Mishima - Five Modern No Plays
Osamu Dazai - Blue Bamboo
Juhani Pohjanmies - Avaruuslaiva
Yasutaka Tsutsui - Hell
Choukitsu Kurumatani - The Paradise Bird Tattoo (or, attempted double-suicide)
Junichiro Tanizaki - Quicksand
Georges Perec - Elämä: Käyttöohje

Ville Vuorela - Elämäpeli: Pelintekijän maailmat
Simon Tugwell - Reflections on the Beatitudes
Lowe & McArthur - Is It Just Me or Is Everything Shit?

Phil & Kaja Foglio - Girl Genius Omnibus 1

Heinäkuussa tuli luettua aika paljon, ja aika Japani-voittoisesti. Hyllystä noita löytyi ja innostuin sitten vetämään useampia peräkkäin (sekä sitten aika monta osaa yhtä manga-sarjaa josta seuraavassa postauksessa lisää). Olemme perecin johdattamina kuitenkin palaamassa lännemmäksi.

Girl Geniuksesta ei tullut laadittua omaa postausta mutta luulen että se voisi monia kiinnostaa, värikästä ja vauhdikasta clockpunkkia (vähän kuin steampunk mutta varhaisempaa, ja teknologia perustuu enemmän kellokoneistoihin yms), Foglioiden omalaatuista räväkän mustaa huumoria olen yksisivuisina juttuina joskus lukenut mutta osaavat myös pidemmän tarinan kuljetuksen...

Georges Perec - Elämä: Käyttöohje

Aloitin Perecin kirjan lukemisen muutama vuosi sitten jolloin etenin noin puoliväliin ja sitten tuli kaikenlaista muuta jonka vuoksi kirja jäi kroonisesti kesken, niin että tarkoituksena oli kuitenkin se lukea loppuun.
Nyt sitten päätin tämän hoitaa, aloitin uudestaan alusta, vaikka siinä määrin mitä tässä kirjassa jatkuvaa juonta oli, olikin näköjään ihan muistissa.

Kirja nimittäin koostuu 99 vinjetistä (ja epilogista) jotka tarkastelevat erään pariisilaisen kerrostalon asuntoja ja asukkaita omalaatuisesti etenevässä järjestyksessä 23.6.1975. Yksityiskohtien vyöry on valtava, huoneiden sisältöjä kuvataan tarkan yksityiskohtaisesti samoin kuin asukkaiden, nykyisten ja entisten, elämää omalaatuisten anekdoottien virtana. Hallitseva aihe joka liittyy useiden asukkaiden elämään on taiteilija Bartleboothin suuri projekti maalata ja sen jälkeen tuhota 500 akvarellia ympäri maailmaa tiettyjen sääntöjen mukaan, mutta huomiota herätti kuinka paljon talossa asuikaan erilaisia taiteilijoita, keräilijöitä, antiikkikauppiaita ja vastaavia, ja tavaraa, tavaraa, tavaraa, siinä määrin että myös muistot ja anekdootit ja henkilöt alkoivat tuntua vain yhdeltä tavaran kategorialta jota listata.

Tämä piirre kävi mietityttämään kun kirja alkoi tuntua valtaisalta "shaggy dog"-vitsiltä. Tuleeko banaaliudesta ja tarkoituksettomuudesta kertovan kirjan olla banaali ja tarkoitukseton, todistaako kirja että triviaalisti tosi asia on triviaalisti totta, onko "ihan kiva"n kirjan päämäärä olla "ihan kiva"?
Vai lukevatko jotkut muut tätä eri tavalla? Tämä on ihan mahdollista, sen verran tietosanakirjamainen ja moneen suuntaan levittäytyvä tämä on että ehkä eri kulmasta katsovat näkevät eri asioita.
Osa anekdooteista oli oikeasti varsin hauskoja ja kiinnostavia, ja lukija oppi nopeasti skippaamaan jotkut kappaleet, eli sinänsä tämä oli kuitenkin aika leppoisasti luettava kirja...

Ville Keynäksen käännösurakka ei varmastikaan ollut kovin helppo, sen verran paljon tässä vilisee erikoistermistöä. Varsin toimivalta käännös kuitenkin tuntui vaikka pari virhettä silmiin pisti ("arianisme" tunnetaan suomeksi areiolaisuutena ja "sipuli" on kuudes pystysuoraan, ei seitsemäs). Ja Terhi Ekebomin kansi on nätti.

24 laulujen tuntia (kesälukumaraton II)

 
Kirjablogeissa tempaistiin pari viikkoa sitten yhteinen lukumaraton johon jäi sitten osallistumatta mutta tämä toinen kerta sitten houkutti, ja näköjään houkuttaa monta muutakin: tietoja lukumaratonista ja osallistujalistaa löytyy vaikkapa Hys, äiti lukee nyt -blogista.

Maratoonasin jo viime vuonna ja sen muistumissa tuli esille ajatus lukea runoja halki historian suunnilleen kronologisesti. Jokin aika sitten kirppiksellä käsiini tarttui Aale Tynnin toimittama ja suurimmaksi osaksi kääntämä Tuhat laulujen vuotta (uudistettu painos 1974, 15 runoa kääntänyt Otto Manninen), jossa sivuja on 1128, jospa keskittyisi maratonilla tähän.
On mahdollista että tällaisen tiiliskiviantologian lukeminen yhtäjaksoisena maratonsuorituksena on Huonoin Idea Ikinä, mutta sehän selviää kokeilemalla.

Maraton alkaa tänään kello 12:00 ja päättyy huomenna samaan aikaan. Postaan välitunnelmia tänne.

13:00 Kirjoitan tässä samalla kun keittelen pastaa.
Matkaan lähdettiin muutama minuutti etuajassa mutta toisaalta Tynnin esipuhe ei kuulu varsinaisiin sivunumeroihin, kommentoi runouden kääntämistä ja valintaperusteita joiden perusteella painotus on vahvasti länsi-Euroopassa.
Ja kirja alkaa oikeaoppisesti, ensin kiitetään ja ylistetään muusia (Hesiodos) ja sitten siirrytään maailman luomiseen (Edda, Näkijättären ennustus). Tämän jälkeen tuleekin sitten paljon keskiaikaisia trubaduuriromansseja, erityisesti Provencesta mutta myös muualta, seassa mm. Archipoetan hilpeä juomalaulu Confessio ja pyhän Fransiskuksen Luotujen ylistys.
Kirja on laadittu niin että aukeaman oikeapuolisilla sivuilla ovat suomenkieliset ja vasemmanpuolisilla alkukieliset. Jälkimmäisiä en tietenkään pysty kauheasti lukemaan mutta kyllä olen niitä jonkin verran silmäillyt (ja provencen kieli näyttää aika vinkeältä, samoin vanha saksa).
Tähän mennessä vaikuttavin on kuitenkin Egil Skallagrimssonin

Pojanmenetys (ote)

Miekalla jos
puhua voisin,
eipä hyvin
kävisi AEgirin,
sotisin kanssa
myrskyn veljen,
tunkeutuisin
jumalan taloon.

Mutta vaipuu
minulta voima.
Kostamatta
poikani jää.
Heikko olen
kaikkien nähden:
iäkäs mies,
yksinäinen.

14.30 takana noin parisataa (tai sata, laskutavasta riippuen) sivua, olemme päässeet renessanssin ja barokin rajamaille. Luis de Gongoran runo Kaikkein kaunein tyttö oli tuttu Kaj Chydeniuksen lauluna mutta en ollut tiennyt että runona se oli 1500-luvulta. Shakespearet ovat myös hienoja mutta päästämme ääneen Torquato Tasson:

Kunpa olisin mehiläinen

Kunpa olisin mehiläinen,
te kaunis julmuri, että
suristen teistä voisin juoda mettä.
Sydäntä vaikka tuskin tavoittaisin,
rintaanne pistää saisin.
Suloinen olisi haava,
kostooni olisin siinä kuolla saava.

17.15 melkein neljäsataa sivua luettu, nyt ollaan jo 1800-luvun alussa. Piipahdin tässä välissä myös pikaisesti kaupassa.
Alkusanoissaan Tynni kommentoi runouden kääntämisen vaikeutta ja valintoja, pyrkiäkö mahdollisimman uskolliseen sisältöön vai muotoon vai yrittääkö löytää jonkinlainen tasapaino näiden välillä, ja totesi kirjassa löytyvän valintoja laidasta laitaan.
Kun olen alkukielisiä silmäillyt sen verran mitä kieliä osaan niin varsin hyvin Tynni säilyttää rytmin ja mitat, paikka paikoin riimit onnahtavat hieman ja runoilijoissakin on eroja: John Milton on päätynyt aika lailla yksinkertaistetuksi ja riisutummaksi siinä missä Jonathan Swift säilyttää tyylinsä. Ja tässä pidän käännöksestä enemmän kuin William Blaken alkuperäisestä:

Sairas ruusu

Olet sairas, ruusu!
Mato, jota ei näy,
joka lentää yössä,
kun myrsky käy,

ilovuoteesi löysi
tulenpunaisen.
Sinut tuhoaa tumma
salarakkaus sen.

19.50: yli puolivälin eli lähemmäs 600 sivua takana, olemme 1800-luvun loppupuolella Rimbaudissa. Sinänsä minulle olisi sopinut että varhaisemmilla vuosisadoilla olisi vietetty enemmänkin aikaa, mutta katsotaan nyt mitä täältä vielä tulee...
Tämänkertainen suunvuoro annetaan Gérard de Nervalille vaikka vielä ei ole tämä tunnelma:

Havahtuminen vaunuissa

Tämä on mitä näin: puut tieni varrella
niin pakenivat suinpäin kuin lyöty armeija,
maa niinkuin tuulten noustessa myllersi alla,
kiveystä ja multaa se vyörytti lainein.

Lakeuksilla vihreillä kellotornien
näin kyliänsä johtavan, talolaumojaan,
nämä kirmasivat, yllänsä katot tiiliset,
kuin punamerkit selässä lampaat valkeat.

Ja juovuksissa vuoret hoipertelivat,
joki, niinkuin boa-käärme, ojentautunut
koko laakson yli, syöksähti sitä kietomaan...
Olin kievarissa, minä, ja juuri havahduin!

22.30: vähän päälle 800 sivussa mennään ja viime vuosisadalle on päästy. Tänä iltana voisi tähdätä sinne 900 sivun tienoille ja vetäistä viimeiset parisataa sivua huomenna aamupäivällä. Endre Ady ei kertone tulevasta.

Erään suviyön muisto (ote)

Vihan vallassa enkeli rummutti korkeudesta
ja hälytti murheisen maailman.
Vähintään sata nuorta hullaantui,
vähintään sata tähteä suistui,
vähintään sata neitsyyttä sortui:
ylen outo,
ylen outo oli se suvinen yö.

Ja vanha mehiläistarhamme paloi,
ja kaunein varsamme katkaisi jalkansa,
minun unessani vainajat elivät,
hyvä koiramme, Burkus, joutui kadoksiin,
ja Maria, mykkä palvelijatar,
kajahdutti äkkiä raikuvan laulun:
ylen outo,
ylen outo oli se suvinen yö.

8.40 aamutoimien jälkeen voisi taas jatkaa.

10.30 viimeiset vajaa parisataa sivua luettu ja Tomas Tranströmeriin, Lars Gustafssoniin ja sisällysluetteloon päästy. Tässä viimeisessä pätkässä klassiset muodot eivät enää olleet kovin paljoa mukana ja aiheiden käsittely meni moneen suuntaan, joten enemmän tuli harrastettua myös sellaista selailevaa "...ja seuraava"-lukemista mutta kiinnostavia juttuja tästäkin löytyi.
Vielä olisi reilu tunti aikaa lukea jotain muuta mutta eiköhän tämä ollut tässä. Siirrän puheenvuoron Karl Vennbergille jonka jälkeen palailen laatimaan jotain yhteenvetoa.

Jos läheisyydessä olisi puhelin (ote)

Jos läheisyydessä olisi puhelin
voisimme me soittaa sairaalaan
ja pyytää neuvoa jota ei kukaan osaisi antaa
tai voisimme kutsua lääkärin
joka ei pystyisi tekemään yhtään mitään

Jos saatavilla olisi paarit
voisimme kuljettaa potilaan tien varteen
missä kenties kulkisi auto
ellei kaikki bensiini menisi pommikoneihin
tai maamiehen kärryt
ellei maamiesten hevosia olisi varattu sotatoimiin
Hätäpaarit muutaman takin ja pari oksaa
tai viltin ja pari seivästä
olisimme kyllä voineet hankkia
jos jollakulla meistä olisi ollut
takki tai viltti

--------------------------------------------------

11.00: kannattiko? Kannatti, vaikka nyt on hieman laskuhumalainen olo, sellainen että olisi istunut pitempäänkin iltaa. Vaikken mitään alkoholipitoista olekaan nauttinut ja kahdeksan tunnin yöunetkin nautin.

Vaikka näitä isoja antologioita onkin varmaan tarkoitus enemmän selailla aika ajoin kuin lukea kannesta kanteen niin ainakin tässä tapauksessa tämäkin lukutapa toimi, vaihtelu oli suurta ettei kyllästymään päässyt ja kronologinen esitystapa (yli 250 runoilijaa jotka oli järjestetty syntymävuoden perusteella) sai aikaan kuitenkin jatkuvuuden tunteen, vaelluksen läpi historian.
Tietenkään yksittäisiin runoihin ei pystynyt liian perinpohjaisesti keskittymään ja muutamista ei saanut oikein mitään otetta, mutta toisaalta viehätti katsella joitain teemoja, miten niitä oli käsitelty. Voisi olla hauskakin lukea joitain tiiviimpiä antologioita jostain valitusta aiheesta, mm. aamut ja ruusut olivat vuosisadasta toiseen suosittuja aiheita, samoin "naidaan ennen kuin rupsahdat"-runot ja oodit kotiseudulle (William Blaken Jerusalemin ja Gustav Suitsin Laulun Eestistä välillä on kyllä muutakin eroa kuin vuodet ja kilometrit).

Mukava oli löytää joitain runoja jotka olivat ennestään tuttuja joko kokonaisina tai lyhyempinä lainauksina, "ai tämäkin löytyy täältä". Ja muistuteltua joitain etäisesti tutuista kirjoittajista joiden tuotantoon sietäisi tutustua paremmin (Francois Villon, Jonathan Swift) ja huomioida joitain kirjailijoita joita ei aiemmin ollut huomannut mutta joilta voisi joskus lukea enemmänkin jotain (Wallace Stevens, Jacques Prevert, Joseph von Eichendorff, Lasse Lucidor...)

Kielivalikoimaa oli romaaniset ja germaaniset kielialueet, unkari ja kreikka ja Otto Mannisen kääntämänä viro. Eli slaavilaiset ja kelttiläiset kielet, Hesiodos-sitaattia lukuunottamatta koko antiikin aika ja Aasia ja Afrikka olivat kaikki rajattu pois. Tässäkin muodossa jäin ihmettelemään että onko Tynnin kielitaidossa vai eurooppalaisen runon kaanonissa hollannin ja flaamin mentävä aukko, sieltä ei ollut mitään. Muutenkin joitain puutteita varmaan löytyy, lukiessa poissaolevista tuli mieleen Gertrude Stein. 

Mutta. Jos runo- ja/tai tiiliskivimaratoonaus kiinnostaa niin voin suositella tätä.

Junichiro Tanizaki - Quicksand

Lisää Tanizakia, tällä kertaa varhaisempaa tuotantoa 20-luvulta. Kirjailijan tuotannosta tuttuja teemoja esiintyy tästäkin, seksuaalisia obsessioita löytyy ja juonittelujen määrä menee jo lähes absurdiksi, kovin perinpohjaista tarkastelua juonen ja hahmojen realistisuus ei kestä, enemmän tässä on kirjan nimessä viitattua lentohiekkaan vajoamisen tunnetta.

Osakalainen nuori rouva Sonoko Kakiuchi kertoo tarinaansa kirjailijalle, esittäen aika ajoin myös kirjeitä ja muita dokumentteja kertomuksensa tueksi. Sonoko opiskelee piirtämistä taidekoulussa, jossa hän ystävystyy nuoren lumoavan kauniin naisen Mitsukon kanssa, ja koulussa alkaa liikkua epämääräinen huhu että Sonoko ja Mitsuko olisivat enemmänkin kuin ystäviä...tästä sitten seuraa hyvin kiemurainen suhteiden verkosto jossa harva asia on sitä miltä näyttää.

Ei tämä mitenkään Tanizakin tuotannon kärkeen nouse, mutta jos muusta tuotannostaan on pitänyt niin tutustumisen arvoinen (ja aihepiiri, lesbolaisuus 20-luvun Japanissa mieskirjailijan käsittelemänä, voi toki kiinnostaa kuriositeettina).

Choukitsu Kurumatani - The Paradise Bird Tattoo (or, attempted double suicide)

Lisää kirjoja jotka on satunnaisvalinnalla kotiutettu alennushyllystä, enkä ole nähnyt mainintaa että Kurumatanin muita kirjoja olisi ilmestynyt englanniksi.

Kirjan minäkertoja Ikushima, koulutettu toimistotyöläinen mainostoimistossa, jättää työnsä ja osin ajautuu, osin pudottautuu yhteiskunnan ulkopuolelle, ja kulkurina saa paikan pilkkoa teurasjätettä vartaisiin läheiseen ravintolaan. Samalla hän jossain määrin tutustuu ympäristön ihmisiin, naapurin tatuoijaan, lähiseudun pikkurikollisiin, prostituoituihin, vedonlyöjiin yms. vaikka on ulkopuolinen myös tässä naapurustossa (ja kirjan nimestä jo paljastuu loppupuolen tapahtumat...)

Itse en oikein ymmärrä japanilaisen salaryman-kulttuurin maailmankuvaa joten Ikushiman esittämä "olen luuseri"-asennekaan ei saa minulta suuremmin ymmärrystä tai myötätuntoa. Kirjan valittu tyylilaji, likainen realismi, menee myös omien makujeni ulkopuolelle, vaikka tässä olikin myös viehättävää vähäeleistä reflektiota, ja kulttuurikuvauksena tämä ei tietenkään ole vailla ansioita. Luettava kirja vaikken tästä niin suuresti innostunutkaan (ja takakansitekstin kirjoittaja näkyy taas kuvailevan vähän eri kirjaa...)

Yasutaka Tsutsui - Hell

Vaikken monen muun tapaan osallistunutkaan yhteiselle lukumaratonille niin kyllä minäkin jotain luin, yhteensä neljää kirjaa joista kaksi on aika hidaslukuisia, yhtä kulkee laukkukirjana ja tämän neljännen sitten luin ihan kotosalla loppuun.

Tsutsuilta olen lukenut aiemmin kahden pienoisromaanin yhteisniteen The Girl Who Leapt Through Time ja hörähtäneen spefinovellikokoelman Salmonella Men of Planet Porno, kumpikin teoksia joissa totta ja fantasiaa sekoitetaan hyvin hämmentävillä tavoilla, ja tämäkin kirja päätyi hämmästyttämään pientä kulkijaa.

Vaikka sivuja on alle kaksisataa, henkilöitä esitellään sellainen joukko että lukijalta kaivataa joko hyvää muistia tai muistiinpanoja, ja näiden henkilöiden elämät sivuavat toisiaan joskus selvemmin, joskus ohimenevämmin. Lisäksi kirja liikkuu ajassa ja elävien ja kuolleiden maailmassa edestakaisin, ja "You know what Hell is? It's just a place without God. The Japanese don't believe in God to begin with, so what's the difference between this world and the world of living?" eli näiden kahden erottaminen ei ole aina kauhean selvää...

Kirja onnistuu kyllä hämmentämään ja luomaan epämääräisen painajaisenoloisen lukukokemuksen, se toimii enemmän unen logiikalla ja aihepiiriin sopivasti tunnelma on painostava, vaikka mukana on myös edellisistä teoksista tuttua outoa huumoria...mutta vaikea on kyllä sanoa että onko tässä mitään suurempaa pointtia tai mistä tässä oikein on kyse. Ehkä niitä ei pidäkään kysyä.

Juho Nieminen - Alkoholia & mansikoita

Tällainen päätyi kirjaston hyllystä luettavaksi, omakustanne joka viehätti satunnaisesti avatulla aukeamalla ja nimellään (jonka pirteys saa pisteliäämmän sivumaun siinä runossa jossa se varsinaisesti esiintyy).

Aiheena on nuoruus, lapsuuden, teini-iän ja aikuisuuden kynnyksen hyökyjä selvitellään perinpohjaisesti. Mukana on sopivasti myös itseironiaa, hieman katsotaan jo asioita jotka ovat jo vähän takanapäin ja toisaalta yksi runoista on kohdistettu aikuiselle lukijalle: "Naura vain tälle lapselle/hän esittää kuluneita kysymyksiä/innostuu itsellesi itsestään selvästä". En naura, hymyilen. Mutta joka tapauksessa jos haluaa aikuisia ja harmaanvakavia runoja niin saa etsiä muualta (Juho Nieminen näkyy olevan moninkertainen poetry slam -mestari, ja ääneen esitetyksi nämäkin tuntuvat sopivan). Tunnelmakuvia siitä miltä tuntuu olla nuori, erityisesti vuosituhannen vaihteessa.

Persoonallinen taittoratkaisu oli kirjoittaa kukin runo eri fontilla (ja joskus fontti vaihtuu myös kesken runon). Ensisilmäyksellä ratkaisu tuntui hieman sekavalta ja levottomalta mutta luettaessa tämä toimi yllättävän hyvin: vaikka suhtaudun yhä hieman epäillen runolliseen "minään" ja "sinään" jotka eroavat kirjailijasta itsestään, niin fonttivaihtelut toivat moniäänisyyden tunteen, sivun 50 "minä" ei ole ihan sama kuin sivun 51 "minä" ja kumpikaan ei näin välttämättä ole täsmälleen sama kuin kirjailija, tässä runoilija kirjoittaa runoa. Miksiköhän tällaista en ole nähnyt enemmän?

Tutkimusmatkailija

Pienenä - toisinaan ajatus siitä palaa -
oli junaradan takana
loppumaton erämaa, aarniometsä.

Ja joka kerta, kun sinne uskalsi
oli aivan erityisen hankalaa
pitää mielessä milloin oli ruoka-aika.
***
Sittemmin sille kohtaa
rakennettiin kuutostien liittymä.

Jotenkin kaikki muutkin metsät
synnyttävät nykyään enää mielikuvan
alueesta, jolla kasvaa paljon puita.

Juhani Pohjanmies - Avaruuslaiva

Kun on Finncon-viikonloppu ja kaikkea niin luin sitten scifi-kirjan. Kirppiksellä löytyi tällainen, ei kauhean hyväkuntoinen ja kirjasta ja tekijästä en ollut ikinä kuullutkaan mutta kivannäköinen kansi ja hei, suomalaista scifiä vuodelta 1948 (tai seikkailukertomukseksi tämä on määritetty etusivulla).

Kirja alkaa napakasti, Iivari on pneuman kyydissä matkalla Suomesta Kaliforniaan jossa häntä odottavat Pekka ja Matti. Sen verran suoraan siirrytään tapahtumiin että alkoi mietityttää ovatkohan henkilöt olleet jo jossain aiemmassa kirjassa jossa pneumakin on esitelty (=ääntä nopeampi lentokone), ja tuota pikaa kirjassa alkaakin sellainen eksposition määrä että Dan Brownkin olisi ihmeissään, ja toisaalta joihinkin asioihin viitataan sivulauseessa ilmeisesti olettaen lukijan olevan niistä tietoisia. Kirjailijan wiki-sivu paljastaa että kyllä, pari muutakin tieteisromaania löytyy, ilmeisesti samoilla henkilöillä (ja kas, Pohjanmies on myös Kuubalaisen serenadin säveltäjä).
Tässä kirjassa sitten kehitetään aikaisemmista keksinnöistä alus jolla pystyy lentämään avaruuteen, ainakin lähiplaneetoille. Kovasti teknisiä ja tähtitieteellisiä numeroita luetellaan eli tyylilajina on lähestulkoon kova scifi (joskin päätän ummistaa silmäni siltä kuinka realistisia nämä kehitelmät ovat...), ja tämä meno jatkuu siihen saakka kun aluksella lennetään kuuhun. Tämän jälkeen lähdetäänkin sitten Venukseen ja homma karkaa omalaatuisen filosofiseksi...

Ei, parhaalla tahdollanikaan en voi väittää tätä kirjaa erityisen hyväksi, se että se ei ole genren kaanonissa kuolemattomana klassikkona ei ole mikään erityinen vääryys. Henkilökuvauksissa ei syvyyttä ole, tekninen uskottavuus, nojoo, ja seikkailullinen antikaan ei niin korkeatasoista ole. Oman aikansa kuvauksena siinä on kuitenkin kiinnostavia hetkiä, kirjasta näkyy vankka kehitysoptimismi ja tiedepositivismi (joskin tiukan skeptistä "en usko mitään mitä en näe"-asennetta kritisoidaan). Mahdollisesti menneen sodan kaikuja tuntuu alkupuolen kohtauksissa kun ensin erään toisen tiedemiehen ja sitten sankariemme raketit lähtevät avaruuteen, lähtöhetkissä on kouriintuntuvina mahdollisuus että retkeltä ei palata hengissä, mutta projekti on tärkeä ja siksi se on tehtävä.

Tulipahan luettua.

Osamu Dazai - Blue Bamboo

"Any connoisseur knows you've got to be drunk to really enjoy a good romance."

Osamu Dazaista on jäänyt vähän synkistelevä kuva kahden romaaninsa Ei enää ihminen ja Laskeva aurinko perusteella, mutta tämä hivenen varhaisempi seitsemän novellin kokoelma osoittautui kiehtovaksi ja usein varsin hilpeäksikin lukukokemukseksi täynnä puhtaan tarinankerronnan iloa

Vakavin tarina, Cherry Leaves and the Whistler, on myös novellimaisin, muut tarinat lähentyvät enemmän faabelia, kerrottua juttua tai romantiikan ajan taidesatua. Nimitarina Blue Bamboo, The Chrysantemum Spirit ja The Mermaid and the Samurai perustuvatkin vanhempiin tarinoihin jotka Dazai on kertonut uusiksi laajentaen (ja paikka paikoin parodioiden), absurdin huumorin täyttämä Romanesque sen sijaan on ilmeisesti omaa keksintöä (hihittelin itsekseni tarinalle suuresta tappelijasta jolle kukaan ei kuitenkaan tule koskaan haastamaan riitaa, joten hän ei koskaan pääse näyttämään taitojaan...)

Kirjan alkava ja päättävä tarina ovat taas nyökkäyksiä tarinankerronnalle itselleen. Kummassakin esiintyy viiden sisaruksen joukko jotka huvittelevat kertomalla ketjutarinoita, yksi aloittaa tarinan jota toisen pitää jatkaa. Kullakin kertojalla on omanlaisensa luonne (ja kaikki eivät ole kauhean hyviä tarinankertojia) mikä näkyy myös kunkin osiossa. Siiinä missä ensimmäinen On Love and Beauty lähinnä esittelee henkilöt, jälkimmäinen Lanterns of Romance on hieno kommentaari koko muulle kirjalle: ensimmäinen kertoja laatii varsin avoimen Grimmin veljekset - Hans Christian Andersen -pastissin prinssistä joka eksyy metsässä noidan mökkiin, mutta kun noita haluaa syödä vieraan, noidan kaunis tytär pelastaa prinssin jne. Kertoja kuitenkin ehtii oman osansa lopussa jo "ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti"-kohtaan, mutta tämänhän piti olla jatkokertomus..."But unhappiness lay ahead. There's just too great a social gap between a prince and the daughter of a witch. Misfortune was about to befall them."
Toki näitä "mutta mitä sitten tapahtui"-käsittelyjä klassisille saduille on nähty sittemmin muitakin mutta tämä on silti tyylikkäästi toteutettu.

Mukava kirja, pidin ja luulen että muutkin pitäisivät.

Yukio Mishima - Five Modern No Plays

En ole yhtään no-näytelmää nähnyt esitettävän (enkä tiedä onko niitä tällä maailmankolkalla paljoa esitettykään) mutta lukenut olen useita ja lajityyppinä niistä pitänyt. Ne ovat merkillisiä, hyvin abstrakteja ja rituaalinomaisia mutta myös hyvin tunnelmallisia ja tunnekylläisiä. Lavasteet ovat minimalistia ja korkeintaan viitteellisiä, näyttelijät käyttävät naamioita ja elehtivät symbolisesti (esim. itkua kuvataan kohottamalla käsi silmien eteen) ja puheet vilisevät intertekstuaalisia viittauksia.Yleisön yleensä olettettiin tuntevan tarinat, ja tämän linja mukaisesti en tässä postauksessa välitä spoilereista vaan tyynesti kommentoin tarinoita.

No-teatterin perusta on 1300-1400-luvuilla jolloin suurin osa repertuaarista kirjoitettiin (tärkeimpänä kirjoittajana Zeami) ja vaikka teatteri onkin nauttinut suosiota tähän päivään asti, uusia näytelmiä ei paljoa ole kirjoitettu ja ne eivät ole jääneet repertuaariin. Yukio Mishima lähestyi aihetta eri suunnasta, hän otti tunnettuja näytelmiä ja muutti ne modernin maailman ja teatterin ehdoille, ja näitä on koottu tähän lukemaani kirjaan viisi: Sotoba Komachi, The Damask Drum, Kantan, The Lady Aoi ja Hanjo. Hyllystäni löytyvästä näytelmäkokoelmasta löytyy näistä alkuperäisversiot kolmesta, The Damask Drum, Kantan ja Hanjo, joten luin ne sitten siinä rinnalla (alkuperäiset ovat noin kymmenen sivun mittaisia kukin, ja Mishima pakkasi viisi näytelmää noin 200 sivuun, eli luku-urakka ei ollut kohtuuton).

Mishima on siirtänyt näytelmien tapahtumat nykyaikaan, Hanako etsii rakastettuaan rautatieasemalta ja Kantanin nuorimies tulee unessa menestyväksi yritysjohtajaksi eikä keisariksi. Näytelmät ovat myös naturalistisempia, vuorosanat ovat realistisempia, kuorosta on luovuttu melkein kokonaan (ja tanssejakaan ei näyttämöohjeissa mainittu) ja lavasteitakin näihin on laitettu. Lähimpänä alkuperäisen tyyliä on Kantan, sen laaja unikohtaus meni sopivan abstraktiksi ja taikatyyny oli keskeisessä osassa myös modernissa versiossa, vaikka päähenkilö onkin hiveven erilainen (alkuperäisessä maailmallinen nuori mies ymmärtää Buddhan opetukset öisen unen jälkeen, uudessa maailmaan väsynyt nihilisti tietää olleensa aina oikeassa mutta silti haluavansa elää). Damask Drum seuraa myös varsin läheisesti alkuperäisen näytelmän tarinaa vaikka tässäkin lopussa tulee hivenen erilaisia painotuksia...
Hanjo sen sijaan on varsin erilainen, perustarina geisha Hanakosta, joka tuli hulluksi kun rakastettunsa ei palannut, on sama mutta Mishima on nostanut tarinan päähenkilöksi uuden hahmon, taiteilijan jonka luona Hanako asuu, ja lopputuloskin on muutettu synkempään suuntaan. Näkyykö tässä Mishiman vai nykyaikamme vaikutus, alkuperäisetkään eivät yleensä ole mitään onnellisten loppujen paraateja, päin vastoin, mutta nyt moniin on tullut entistä kyynisempi sävy (paitsi ehkä tuohon Kantaniin).
Toisaalta vaikka alkuperäisistä pidänkin ja naturalismi ei ole koskaan ollut esteettisten ihanteitteni kärkipäässä niin toki on todettava että Mishima osaa kirjoittaa ja näytelmät iskevät hyin, erityisesti Hanjon muutokset ovat edukseen.

(No-näytelmiä ei ole kovin paljoa käännetty, mutta Zeamin Damask Drumin pohjalta Paavo Heininen on säveltänyt oopperan Silkkirumpu).

Jitsuko: It's come to nothing, to nothing, all that I've been through. I could tear this newspaper to shreds...But tearing it up would do no good. No, the best thing for me would be to read it aloud, the way people do, with animation and interest, as if it happened to someone else. I should read it in a manner befitting the esteemed daughter of a father who believes that his is the only household unvisited by human unhappiness and a mother who is convinced that her husband is the only man in the world, as a devoted daughter might read to her parents by way of entertainment after dinner. (Hanjo)

Kesäkuun luetut

Elizabeth Taylor - Palladian
Elizabeth Gaskell - Cranford
Elizabeth Bowen - The Last September
Muriel Spark - A Far Cry from Kensington
Nikolai Leskov - Vasuri
E.W.Hornung - Raffles: The Amateur Cracksman

Jalkanen & Pudas - Rivien välissä

Ai Yazawa - Paradise Kiss 5-8
Moore & Cannon - Smax
Kallio & Nuutinen - Kramppeja & nyrjähdyksiä, viidakon vaarat
Willingham & Buckingham - Fables 18: Cubs in Toyland

Onhan näitä taas kertynyt muutama. Kolmen Elizabethin putkesta kaksi ensimmäistä osuivat yhteen sattumalta mutta kun sitten valitsin seuraavaa luettavaa niin Bowen oli hyllystä ilmeinen valinta (ja näiden lisäksi sitten Einari Vuorela ja tuo E.W.Hornung, tässä kuussa on siis vietetty vaivihkaista e-kirja-teemaa...Edwin Abbott ja Euripides jäivät tulevaisuuteen).