Natsume Soseki - I Am a Cat

"I am a cat. As yet I have no name. I've no idea where I was born."

Noilla sanoilla alkaa Natsume Sosekin (Natsume on suvun nimi ja vaikka olenkin tottunut puhumaan Yasunari Kawabatasta ja Yukio Mishimasta, tässä nimessä tuo järjestys on tutumpi) esikoiskirja I Am a Cat, ja koska Natsume on Meiji-kauden yleisesti arvostetuin kirjailija, voidaan tuota pitää myös modernin japanilaisen romaanin lähtölaukauksena.
Ja mistä moderni japanilainen romaani sitten sai alkunsa? No, englanninkielisen kulttuurin vaikutteet ovat aika selviä ja Natsume toimikin kirjoittamisen ohella englantilaisen kirjallisuuden professorina. Toisaalta Natsume ilmeisesti pääasiassa inhosi Lontoota siellä asuessaan ja tuotannossaan suosittuna aiheena on perinteisen japanilaisen ja modernin länsimaalaisen kulttuurin välinen konflikti (ja aihe on tullut toki myöhemminkin vastaan niin Tanizakilla, Mishimalla kuin Murakamilla).

Kirja on 1800-luvun brittikirjallisuuden perinteen mallinen three-volume-novel joka julkaistiin alun perin kirjallisuuslehdessä jatkotarinana (tai alunperin Natsume oli kirjoittanut vain ensimmäisen luvun itsenäiseksi novelliksi mutta se oli niin suosittu että jatkoa seurasi), vaikka tässä lukemassani painoksessa kolme osaa oli yhdessä 470-sivuisessa niteessä (ja präntti ei ollut kovin suurta, jotkut muut painokset ovat kuulemma 600-sivuisia).
Niinpä päätin lukemisessani noudattaa Sallan ohjetta lukea kirja tarpeeksi leppoisasti, noudattaen jatkokertomuksen rytmiä, ja kirjan lukemiseen menikin sitten neljä-viisi kuukautta: yleensä luin yhden luvun tätä, sitten välissä jonkun muun kirjan, sitten taas seuraavan luvun...

Tässä kirjassa hidas lukurytmi todellakin kannattaa, koska kieli on aika kiemuraista ja kirjassa ei ole mitään varsinaista juonta, kirja keskittyy pelkästään nimettömän kissan silmin katseltuun elämänmenoon keskiluokkaisessa naapurustossa 1900-luvun alun Japanissa ja erityisesti kissan isännän herra Sneazen ja tämän ystävien (tärkeimpinä Waverhouse ja Coldmoon) touhuihin ja puheisiin. Ja nämä henkilöt puhuvat ja puhuvat ja puhuvat. Muutaman kymmenen sivun annoksina näiden jaarittelussa on shaggy dog -viehätystä (Coldmoonin useiden sivujen mittainen tarina siitä kuinka hän halusi ostaa viulun on lajityypin mestarinäyte tolkuttomuudessaan ja antiklimaattisuudessaan) mutta koko kirjan ahmiminen romaanina kyllä hyydyttäisi lukuintoa. Lähimpänä koko kirjan läpi kulkevaa juonentapaista on Coldmoonin mahdollinen avioliiton suunnittelu herra Sneazen naapuriperheen Goldfieldien tyttären kanssa, ja tälle osiolle uhrataan ehkä muutama prosentti koko kirjan tekstistä...
Kissa katoaa joissain kohdissa hyvinkin äänettömäksi tarkkailijaksi ja pääasiallisesti seurataan herra Sneazea, joka kuvailujen perusteella vaikuttaa Natsumen parodiselta omakuvalta.
Lähimpiä vertailukohtia lukemistani kirjoista ovat Jerome K Jeromen Three Men in a Boat, George Grossmithin Ei kenenkään päiväkirja ja Mark Twainin tarinat (Laurence Sternen Tristram Shandya en ole lukenut mutta se lienee myös vähän samantyylinen). Myöhemmistä lukemistani Natsumeista Botchan on yhä aika Twain-mainen vaikkakin huomattavasti tiiviimpi ja juonivetoisempi paketti, ja vakavampi Kokoro (joka on myös suomennettu) on jo samaa tyyliä mitä nimekkäät seuraajansa japanilaisessa kirjallisuudessa tekivät.

Kääntäminen ei varmaankaan ollut helppoa, ja Aiko Ito ja Graeme Wilson eivät näköjään ole lähteneet tavoittelemaan mahdollisimman suurta uskollisuutta, kuten huomaa jo siinä että henkilöiden nimet on käännetty. Ennemmin tavoitellaan oikeaa sävyä, ja alkukielisen runsaat muodolliset fraasit on käännetty varsin kimurantiksi kieleksi (jos 1800-luvun brittikirjallisuus sujuu alkukielellä niin tämäkin varmasti). Alkukielen muodollisuuden sävyt tulee esiin jo kirjan nimessä, kissa käyttää fraasissaan minä-muotoa joka on varattu vain ylimystölle (koska, no, kissa). Mutta jos hyväksyy sen että käännös painottaa oikeaa sävyä tekstiuskollisuuden kustannuksella niin käännös on mainio.

Viihdyttävä kirja tämä oli näin luettuna. Vinkkaisin ehkä mieluummin Botchanin suuntaan, kompaktimpana ja juonellisempana kirjana, mutta jos Japani maana, kulttuurina ja yhteiskuntana kiinnostaa niin kyllä tämäkin on tutustumisen arvoinen.

"I hear that in the old days no woman would have dreamt of answering back to her husband. From the man's point of view it must have been like marriage to a deaf-mute. I wouldn't have liked that. Not one little bit. I certainly prefer women who, like you, Mrs. Sneaze, has the spirit to retort, 'Because you're heavy,' or something else in the same vein. If one is to be married, it would be insupportably boring never to have the liveliness of an occasional spat. My mother, for instance, spent her whole life saying, 'Yes' and 'You're right' to my frequently foolish father. She lived with him for twenty or so assenting years, and in all that stretch she never set foot outside the house except to go to a temple. Really, it's too pitiful. There were, of course, advantages. Thus my mother has the enormous satisfaction of knowing that she knows by heart the full posthumous names of all my family's ancestors. This hideous sort of relationship did not exist simply between man and wife but extended to cover the whole range of relations between the sexes. When I was a lad it was quite out of the question for a young man and a young woman even to play music together. There was no such thing as a lovers' meeting. They couldn't even meet in the world of the spirit, like Coldmoon here, by a long range swap of souls."
"It must have been awful," says Coldmoon with a sort of shrinking bow.
"Indeed it was. One weeps for one's ancestors. Still, women in those days were not necessarily any better behaved than the women of today. You know, Mrs. Sneaze, people talk down their noses about the depraved conduct of modern, girl students, but the truth is that things were very much worse in those so-called good old days."
"Really?" Mrs. Sneaze is serious.
"Of course. I am not just making it up. I can prove what I say. You, Sneaze, will probably remember that when we were maybe five or six there were men going about in the streets with two panniers hanging down from each end of their shoulder-poles, and in the panniers, like so many pumpkins, they had little girls for sale. You remember?"