Helvi Hämäläinen - Kylä vaeltaa
Tuomas Kyrö - Miniä
Barbara Pym - Crampton Hodnet
Diana Wynne Jones - Liikkuva linna
Stefan Andres - Jumalan unelma
Jacqueline Wilson - Tatuoitu äiti
Natsume Soseki - I Am a Cat
John Allen Paulos - Numerotaidottomuus
Willingham & Buckingham - Fables 17, Inherit the Wind
Mauri Kunnas - Piitles
Hitoshi Iwaaki - Parasyte 2
Spencer, Eisma & Esquejo - Morning Glories 1
Vaughan, Guerra & Marzan Jr - Y the Last Man 1
Maaliskuun lukusaalis näyttää varsin mainiolta, jos jättää huomioimatta että muutama noista kaunokirjoista on pienoisromaaneja ja yhden kirjan lukeminen on ulottunut usean kuukauden ajalle. Lukudiplomikin nytkähti kolmen kirjan verran eteenpäin, kaksi kirjaa enää jäljellä.
I Am a Catista kirjoittanen jotain huomenna, ja Parasyte ja Y the Last Man ansainnevat omat bloggauksensa aikanaan jahka olen lukenut sarjoja vähän pitemmälle (Piitles oli hauska ja kiinnostaisi nähdä millaisen käsittelyn Kunnas antaisi yhtyeen myöhemmille vaiheille, Fablesin nykytahdista en ole ihan niin vaikuttunut kuin alkupään osista mutta jatkan kyllä lukemista, Morning Glories oli aika outo mutta siitäkin kiinnostaisi lukea jatkoa)
Miniä jäi bloggaamatta kun siitä ovat kirjoittaneet jo "kaikki" ja olin samaa mieltä "kaikkien" kanssa, hauska kirja vaikkei ihan niin iskevä ollutkaan kuin ne Mielensäpahoittajat.
Paulosin Numerotaidottomuuden olin lukenut aikaa sitten mutta huvitti lukea uudestaan, ja onhan se yhä hyvä, populaari katsaus numeeriseen ajatteluun ja erityisesti sen puutteeseen. Parissa kohtaa on aika teknisiksi meneviä laskuja mutta muuten tämä on sillä aika lyhyellä listalla kirjoja joihin soisin Aivan Kaikkien tutustuvan (Orwellin Eläinten vallankumous ja Woolfin Oma huone ovat lyhyen listan muita ehdokkaita). Suosittelen koska en ole diktaattori enkä voi pakottaa.
31.3.13
30.3.13
Jacqueline Wilson - Tatuoitu äiti
Lukudiplomiin harkitsin ensin toista kirjaa mutta Jacqueline Wilsonin tuotanto on pistänyt silmään niin persoonallisen värikkäillä kansillaan (Nick Sharratt) että maineellaan hankalien asioiden käsittelyssä, joten kaipa yksi Wilson kuuluu ihan yleissivistykseen.
Kirjan kertoja on kolmihenkisen perheen nuorempi tytär Dolphin, yksitoista vuotta, jolla ei ole oikein ystäviä tai ketään muutakaan maailmassa kuin rakastava äiti Marigold, joka ei aina ole ihan kunnossa, ja vanhempi sisko Star joka käytännössä pitää huolen perheestä niin hyvin kuin pystyy. Mutta Starkin alkaa kypsyä elämäänsä ja äitiinsä joka on kuin iso vastuuton lapsi mielialaheilahteluineen ja mielijohteineen...
Niin, aiheena on siis lapsen näkökulmasta kuvattu yksinhuoltajaäiti jolla on bipolaarinen mielialahäiriö (jos kirja olisi suomalainen alkoholismi olisi varmasti suuremmassa osassa, nyt se oli yhtenä rikkana rokassa), ja asioiden monimutkaisuus on esitetty varsin realistisesti luettavuuden silti kärsimättä tai misery litiksi menemättä; alkuvaiheessa kirja pääsi sen verran iholle että sitä ei tehnyt mieli lukea ahmien, ja vaikka loppuun päin saadaankin capramainen nousu niin mihinkään "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti"-pyyhkäisyyn ei sorruta. Koskettava ja viihdyttävä kirja, pidin.
Lukudiplomin merkeissä kirjan on lukenut myös Kanervalan Outi ja leffakin tästä on näköjään tehty.
Omaksi diplomitehtäväksi nousivalita muutamia kappaleita jotka sopivat päähenkilön elämään. Näitä tuli mieleen:
Kinks - Everybody's Gonna Be Happy (se hivenen epätoivoinen pohjavire mikä kappaleessa on)
Joy Division - She's Lost Control (näin käy joskus)
Groucho Marx - Lydia the Tattooed Lady (sori, oli pakko)
Kirjan kertoja on kolmihenkisen perheen nuorempi tytär Dolphin, yksitoista vuotta, jolla ei ole oikein ystäviä tai ketään muutakaan maailmassa kuin rakastava äiti Marigold, joka ei aina ole ihan kunnossa, ja vanhempi sisko Star joka käytännössä pitää huolen perheestä niin hyvin kuin pystyy. Mutta Starkin alkaa kypsyä elämäänsä ja äitiinsä joka on kuin iso vastuuton lapsi mielialaheilahteluineen ja mielijohteineen...
Niin, aiheena on siis lapsen näkökulmasta kuvattu yksinhuoltajaäiti jolla on bipolaarinen mielialahäiriö (jos kirja olisi suomalainen alkoholismi olisi varmasti suuremmassa osassa, nyt se oli yhtenä rikkana rokassa), ja asioiden monimutkaisuus on esitetty varsin realistisesti luettavuuden silti kärsimättä tai misery litiksi menemättä; alkuvaiheessa kirja pääsi sen verran iholle että sitä ei tehnyt mieli lukea ahmien, ja vaikka loppuun päin saadaankin capramainen nousu niin mihinkään "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti"-pyyhkäisyyn ei sorruta. Koskettava ja viihdyttävä kirja, pidin.
Lukudiplomin merkeissä kirjan on lukenut myös Kanervalan Outi ja leffakin tästä on näköjään tehty.
Omaksi diplomitehtäväksi nousivalita muutamia kappaleita jotka sopivat päähenkilön elämään. Näitä tuli mieleen:
Kinks - Everybody's Gonna Be Happy (se hivenen epätoivoinen pohjavire mikä kappaleessa on)
Joy Division - She's Lost Control (näin käy joskus)
Groucho Marx - Lydia the Tattooed Lady (sori, oli pakko)
28.3.13
Stefan Andres - Jumalan unelma
"Jotain täytyy tapahtua, sanoi kirppu ja hyppäsi."
Tämä sattui jossain divarissa vastaan satunnaislöytönä, Stefan Andresin pitkä novelli on julkaistu omana niteenään Kariston Helmisarjassa (kääntäjänä Teijo Havu). Tekijästä en tiennyt mitään enkä kirjastakaan mutta vaikutti tarpeeksi kiinnostavalta.
Tarina sijoittuu Espanja sisällissotaan, karmeliittaluostariin joka on muutettu sotavankileiriksi. Mutta yksi sotavangeista onkin asunut samassa luostarissa jo parikymmentä vuotta sitten ja nyt viimeisenä eloonjääneenä joutuu palaamaan vanhoihin ajatuksiinsa utopiasta ja maailmasta ja niiden merkityksiin.
Lyhyt mutta vetävä ja ajatuksia herättävä tarina, joskin jotkut lukijat saattavat ehkä tuskastua aika keskeisiin teologisiin pohdintoihin ripin sakramentista ja vastaavista asioista. Mikä herätti kyllä ajatuksen että julkaisisiko mikään suomalainen kustantaja nykyään saksalaista pienoisromaania joka painottuu näin paljon teologisiin mietteisiin...mikä on sääli koska pidin tästä.
Tämä kirja on osa Teemamaana Saksa -haastetta.
25.3.13
Yrjö Jylhä - Kiirastuli
Jatkamme kirjoilla joita olen poiminut Lukudiplomiin luettavaksi mutta jotka ovat oikeasti olleet epämääräisen mittaisella "lue joskus"-listalla ties kuinka kauan: Yrjö Jylhän Kiirastuli, runokokoelma joka julkaistiin välirahan aikaan 1941 ja jonka teemana on (tauolla oleva) sota.
Jylhän tuotantoon olen tutustunut aiemmin lähinnä käännösten kautta, luettu on Shakespearea, Miltonia ja Rolandin laulua, ja samaa nuottia löytyy monissa näissäkin, muutamista kohdista tuli suoraan muistikuvia Kadotetusta paratiisista eli mitallista ja tietyllä tavalla vanhanaikaisen lyyristä, vaikka sisältö olisi mitä. Ja kirjan yksittäisistä runoista ainakin Kaivo oli tuttu ja varmaan kirjan suosituimpia runoja.
Tietynlaista kronologiaakin tässä taitaa on mukana, vähiten kiinnostaneet runot olivat kirjan alussa ja lopussa. Alun runot olivat aika epämääräisiä, jotain epämääräistä rauhattomuuden uhkaa niissä oli taustalla mutta tuntuivat melkein tarkoituksellisenkin triviaaleilta, ja lopun paatokselliset oodit sankarivainajakultille olivat aikalaisille varmaankin tärkeitä mutta minusta ne tuntuivat aika groteskeilta (ja taas kerran käy mielessä että onko tämä tarkoituksellista).
Mutta siinä välissä löytyi sitten paljon vaikuttavia runoja. Tyylillisesti minua viehättää ristiriita hiotun lyyrisyyden ja sisällön välissä, vaikea sanoa taipuisiko vapaa mitta tähän. Sodan mielettömyyttä kuvataan omakohtaisella kokemuksella ja ylevyys on aika niukassa (tästä syystä lopun runot tuntuvatkin häiritsevämmiltä).
Lukudiplomitehtäväksi annettiin laatia runoista kortteja ystäville annettaviin lahjoihin. Nämä eivät kuitenkaan ole oikein sellaisia runoja, mutta laitan tämän runon tänne saatteeksi kevätpäivälle.
Maaliskuun päivä
Kuka vois tänä päivänä kuolla,
tänä päivänä maaliskuun!
Lumen säihkyvän nään joka puolla,
vesi tippuu oksilta puun.
Yhä metsää koskematonta
latu halkoo ja virralle vie.
Minä muistan kevättä monta,
joit' ammoin eletty lie.
Mikä lintu taivaalla liitää
läpi valkeitten hattarain?
Teräskotka se on, joka kiitää
läpi räjähdyspilvien vain.
Mikä pyrähdys päällä pääni,
Punatulkkujen tiu'utko soi?
Sama hopeanhelkkyvä ääni
myös luodeilla olla voi.
Tulilinjalle taas - jopa siellä
jyly kiihtyykin verkalleen.
Tien varteen hiihdän ja tiellä
näen vastaan liukuvan reen.
Mies kalvaana lepää reessä,
verikääreissä ruhjottu pää.
Kevät kirkas on joillain eessä,
hän ei sitä koskaan nää.
Kuka vois tänä päivänä kuolla,
kuka tappaa ja kuolla vois!
Mikä vartookin mua tuolla,
ohi jospa jo kaikki se ois!
Jylhän tuotantoon olen tutustunut aiemmin lähinnä käännösten kautta, luettu on Shakespearea, Miltonia ja Rolandin laulua, ja samaa nuottia löytyy monissa näissäkin, muutamista kohdista tuli suoraan muistikuvia Kadotetusta paratiisista eli mitallista ja tietyllä tavalla vanhanaikaisen lyyristä, vaikka sisältö olisi mitä. Ja kirjan yksittäisistä runoista ainakin Kaivo oli tuttu ja varmaan kirjan suosituimpia runoja.
Tietynlaista kronologiaakin tässä taitaa on mukana, vähiten kiinnostaneet runot olivat kirjan alussa ja lopussa. Alun runot olivat aika epämääräisiä, jotain epämääräistä rauhattomuuden uhkaa niissä oli taustalla mutta tuntuivat melkein tarkoituksellisenkin triviaaleilta, ja lopun paatokselliset oodit sankarivainajakultille olivat aikalaisille varmaankin tärkeitä mutta minusta ne tuntuivat aika groteskeilta (ja taas kerran käy mielessä että onko tämä tarkoituksellista).
Mutta siinä välissä löytyi sitten paljon vaikuttavia runoja. Tyylillisesti minua viehättää ristiriita hiotun lyyrisyyden ja sisällön välissä, vaikea sanoa taipuisiko vapaa mitta tähän. Sodan mielettömyyttä kuvataan omakohtaisella kokemuksella ja ylevyys on aika niukassa (tästä syystä lopun runot tuntuvatkin häiritsevämmiltä).
Lukudiplomitehtäväksi annettiin laatia runoista kortteja ystäville annettaviin lahjoihin. Nämä eivät kuitenkaan ole oikein sellaisia runoja, mutta laitan tämän runon tänne saatteeksi kevätpäivälle.
Maaliskuun päivä
Kuka vois tänä päivänä kuolla,
tänä päivänä maaliskuun!
Lumen säihkyvän nään joka puolla,
vesi tippuu oksilta puun.
Yhä metsää koskematonta
latu halkoo ja virralle vie.
Minä muistan kevättä monta,
joit' ammoin eletty lie.
Mikä lintu taivaalla liitää
läpi valkeitten hattarain?
Teräskotka se on, joka kiitää
läpi räjähdyspilvien vain.
Mikä pyrähdys päällä pääni,
Punatulkkujen tiu'utko soi?
Sama hopeanhelkkyvä ääni
myös luodeilla olla voi.
Tulilinjalle taas - jopa siellä
jyly kiihtyykin verkalleen.
Tien varteen hiihdän ja tiellä
näen vastaan liukuvan reen.
Mies kalvaana lepää reessä,
verikääreissä ruhjottu pää.
Kevät kirkas on joillain eessä,
hän ei sitä koskaan nää.
Kuka vois tänä päivänä kuolla,
kuka tappaa ja kuolla vois!
Mikä vartookin mua tuolla,
ohi jospa jo kaikki se ois!
19.3.13
Diana Wynne Jones - Liikkuva linna
Diana Wynne Jonesilta olen lukenut aiemmin joitain Chrestomanci-kirjoja (kuten Noidan veli), ja pidin niistä sen verran että lisääkin on ollut tarkoitus lukea, joten kun Lukudiplomin Fantasia-tarjottimelta pari Jonesia löytyi niin pitihän kokeilla.
Ja koviin ennakko-odotuksiini suhteutettuna hieman petyin, vaikka olihan tämä lajissaan ihan mainio.
Chrestomanci-kirjojen tapaan kirjat sijoittuvat hieman satumaiseen fantasiamaailmaan, jossa magia on yleistä ja maailmaan runsaasti vaikuttava voima, rinnakkaisulottuvuuksiakin löytyy ja juoni on kimurantti, täynnä käänteitä ja harva asia on sitä miltä aluksi näyttää. Ongelma onkin että kaikkea on vähän liikaa, lukuisia maageja ja lumouksia sinkoilee sinne tänne, henkilöissä ja paikoissa ei oikein pysy perässä ja juonenkäänteitä ja paljastuksia tulee sellaista vauhtia että jossian vaiheessa aloin puutua niihin ja luin vain eteenpäin sen kummemmin kiinnostumatta mitäköhän seuraavaksi tapahtuu (tapahtumat ja henkilöt olivat toki sen verran viihdyttäviä että näiden touhuja seurasi ihan ilokseen vaikkei näiden kohtalot niin pitäneet jännityksessä). Kirjan loppukin oli aika läpijuostu.
Ideoita riitti mutta parempi olisi ollut jos niitä olisi jaoteltu pariin kolmeen kirjaan ja käsitelty vähän perusteellisemmin. Välillä tuli myös sellainen olo että lukisi sellaista vanhempaa nuortenkirjakäännöstä joka on lyhentäen suomennettu, mutta oletan että sellainen tämä ei ole (suomentajana Ville Viitanen).
Tästä tehty elokuva kyllä kiinnostaisi nähdä, ja varmaan muutakin Jonesia tulen jatkossa lukemaan, mutta kyllä Noidan veli tai Witch Week yhä vievät voiton...
Lukudiplomitehtävänä tuli miettiä kirjan käännekohtaa. Kunnari-sivulla esitellyn klassisen draaman kaaren kannalta se on ehkä kohta jossa Sophie vihdoin menee Erämaan noidan luo, vaikka jotkut voisivat myös päätyä kohtaukseen jossa Sophie tajuaa mikä Calcifer oikein on.
Ja koviin ennakko-odotuksiini suhteutettuna hieman petyin, vaikka olihan tämä lajissaan ihan mainio.
Chrestomanci-kirjojen tapaan kirjat sijoittuvat hieman satumaiseen fantasiamaailmaan, jossa magia on yleistä ja maailmaan runsaasti vaikuttava voima, rinnakkaisulottuvuuksiakin löytyy ja juoni on kimurantti, täynnä käänteitä ja harva asia on sitä miltä aluksi näyttää. Ongelma onkin että kaikkea on vähän liikaa, lukuisia maageja ja lumouksia sinkoilee sinne tänne, henkilöissä ja paikoissa ei oikein pysy perässä ja juonenkäänteitä ja paljastuksia tulee sellaista vauhtia että jossian vaiheessa aloin puutua niihin ja luin vain eteenpäin sen kummemmin kiinnostumatta mitäköhän seuraavaksi tapahtuu (tapahtumat ja henkilöt olivat toki sen verran viihdyttäviä että näiden touhuja seurasi ihan ilokseen vaikkei näiden kohtalot niin pitäneet jännityksessä). Kirjan loppukin oli aika läpijuostu.
Ideoita riitti mutta parempi olisi ollut jos niitä olisi jaoteltu pariin kolmeen kirjaan ja käsitelty vähän perusteellisemmin. Välillä tuli myös sellainen olo että lukisi sellaista vanhempaa nuortenkirjakäännöstä joka on lyhentäen suomennettu, mutta oletan että sellainen tämä ei ole (suomentajana Ville Viitanen).
Tästä tehty elokuva kyllä kiinnostaisi nähdä, ja varmaan muutakin Jonesia tulen jatkossa lukemaan, mutta kyllä Noidan veli tai Witch Week yhä vievät voiton...
Lukudiplomitehtävänä tuli miettiä kirjan käännekohtaa. Kunnari-sivulla esitellyn klassisen draaman kaaren kannalta se on ehkä kohta jossa Sophie vihdoin menee Erämaan noidan luo, vaikka jotkut voisivat myös päätyä kohtaukseen jossa Sophie tajuaa mikä Calcifer oikein on.
17.3.13
Barbara Pym - Crampton Hodnet
Barbara Pymin kirjat ovat varsin arkkityyppistä brittiläistä "juodaan teetä oikeanlaisissa hansikkaissa"-kirjallisuutta. Ja tyyli ja aiheet ovat paikallaan jo tässä varhaisteoksessaan, joka taitaa olla varhaisin valmiiksi kirjoitettu romaaninsa vaikka julkaistiin vasta kuolemansa jälkeen lähes 50 vuotta kirjoittamisen jälkeen. No, Pymin kirjat ovat sen verran ajattomia että ei tämän 30-luvun ajankuva olennaisesti eronnut vaikkapa An Academic Questionin 60-70-luvun vaihteesta, ihmiset juovat teetä ja juoruilevat.
Kirjan varhaisuuden huomaa lähinnä siinä että tässä Pym ei ole nostanut ketään varsinaista päähenkilöä kirjan keskelle, näkökulmahenkilöitä on useita ja samoin juonia. Ja tämä ei täysin toimi, kirja on vähän sekava ja jakaantuu selvästi kahteen osaan, ja lukuisat henkilöhahmot ja sivujuonet jäävät alikäytetyiksi. Onneksi pisteliäs mutta lämmin huumori on jo hallussa, parempaa oli tulossa mutta heikompikin Pym on viihdyttävä.
Kirjassa on kaksi pääjuonta: Neiti Morrowin, ankaran neiti Doggettin seuraneidin, ja uuden kuraatin herra Latimerin välille muodostuu epämääräinen yhteisymmärrys, ja neiti Doggettin sisarenpoika Francis Cleveland, naimissa oleva Randolph Collegen opettaja, on nähty viettämässä paljon aikaa oppilaansa Barbara Birdin kanssa ja tämän jopa on kuultu tunnustaneen rakkautensa British Museumissa. Koska kirjoittaja on Barbara Pym, suuren skandalöösin melodraaman ja kielletyn intohimon sijasta luvassa on keskiluokkaista arkea jossa kaikki tuntuu tapahtuvan jossain muualla aivan muille ihmisille.
Latimer jopa kosii koska "he could do worse than marry Miss Morrow", ja Cleveland karkaa romanttiselle matkalle Pariisiin, mutta arjen ironiasta on vaikea vapautua...
Kirjan varhaisuuden huomaa lähinnä siinä että tässä Pym ei ole nostanut ketään varsinaista päähenkilöä kirjan keskelle, näkökulmahenkilöitä on useita ja samoin juonia. Ja tämä ei täysin toimi, kirja on vähän sekava ja jakaantuu selvästi kahteen osaan, ja lukuisat henkilöhahmot ja sivujuonet jäävät alikäytetyiksi. Onneksi pisteliäs mutta lämmin huumori on jo hallussa, parempaa oli tulossa mutta heikompikin Pym on viihdyttävä.
Kirjassa on kaksi pääjuonta: Neiti Morrowin, ankaran neiti Doggettin seuraneidin, ja uuden kuraatin herra Latimerin välille muodostuu epämääräinen yhteisymmärrys, ja neiti Doggettin sisarenpoika Francis Cleveland, naimissa oleva Randolph Collegen opettaja, on nähty viettämässä paljon aikaa oppilaansa Barbara Birdin kanssa ja tämän jopa on kuultu tunnustaneen rakkautensa British Museumissa. Koska kirjoittaja on Barbara Pym, suuren skandalöösin melodraaman ja kielletyn intohimon sijasta luvassa on keskiluokkaista arkea jossa kaikki tuntuu tapahtuvan jossain muualla aivan muille ihmisille.
Latimer jopa kosii koska "he could do worse than marry Miss Morrow", ja Cleveland karkaa romanttiselle matkalle Pariisiin, mutta arjen ironiasta on vaikea vapautua...
15.3.13
Krystian Majewski - Trauma
Taas välihyppäys kiinnostavien pelien maailmaan. Traumaa vinkkasi Dear Estherin ohella Janos
ja tuon pelin tapaan se on pieni indiepeli jossa kerronnalla on suuri
rooli (omakustanteista eri taiteenlajeissa on muuten juuri ollut hyvää
juttua Taikakirjaimissa), mutta toteutus on hieman erilainen.
Tarinasta ei viitsi liikoja kertoa koska asioiden kuuluukin avautua pikkuhiljaa, mutta ideana on että sairaalassa makaavan päähenkilön toistuvia unia ja niiden tulkintoja pohditaan. Pelillisesti kyseessä on neljä unta joita tutkitaan point and click -tyylisesti, etsitään esineitä joita pystyy käsittelemään ja valokuvia joista löytyy vihjeitä, samalla kun päähenkilö kommentoi näkemisiä ja kokemuksia.
Ja pelin päälimmäisiin pulmiin kuuluu "mitäköhän tässä olisi tarkoitus tehdä", pelin alussa hapuillaan ja vaihtoehdot tuntuvat rajallisilta mutta myöhemmissä unissa voi selvitä sitten uusia asioita joita voi palata kokeilemaan myös edellisiin uniin ja löytää niistä uusia asioita. Tästä johtuen kerronta ei etene lineaarisesti vaan enemmänkin haaroittuvasti ja verkostomaisesti.
Tarina on itse asiassa tarkoituksellisesti jätetty aika kevyeksi ja peli on lyhyt, puolessatoista tunnissa olin penkonut esiin melkein kaiken sisällön. Immersio ei ole niin vahva kuin Dear Estherissä mutta tätä jatkaisi mielellään pitempäänkin, ja olisin kyllä hyvin kiinnostunut näkemään mitä tulisi kun käsikirjoitukseen on oikeasti panostettu, peli- ja kerrontatekniikka olivat kiinnostavia ja visuaalisestikin tämä on hyvännäköinen (perustuen vahvasti valokuviin, suurelta osin tekijän omiin).
Ja hei, se on täydellisenä pelattavissa ilmaiseksi nettiselailemella, maksu ladattavasta versiosta on vapaaehtoinen.
Tarinasta ei viitsi liikoja kertoa koska asioiden kuuluukin avautua pikkuhiljaa, mutta ideana on että sairaalassa makaavan päähenkilön toistuvia unia ja niiden tulkintoja pohditaan. Pelillisesti kyseessä on neljä unta joita tutkitaan point and click -tyylisesti, etsitään esineitä joita pystyy käsittelemään ja valokuvia joista löytyy vihjeitä, samalla kun päähenkilö kommentoi näkemisiä ja kokemuksia.
Ja pelin päälimmäisiin pulmiin kuuluu "mitäköhän tässä olisi tarkoitus tehdä", pelin alussa hapuillaan ja vaihtoehdot tuntuvat rajallisilta mutta myöhemmissä unissa voi selvitä sitten uusia asioita joita voi palata kokeilemaan myös edellisiin uniin ja löytää niistä uusia asioita. Tästä johtuen kerronta ei etene lineaarisesti vaan enemmänkin haaroittuvasti ja verkostomaisesti.
Tarina on itse asiassa tarkoituksellisesti jätetty aika kevyeksi ja peli on lyhyt, puolessatoista tunnissa olin penkonut esiin melkein kaiken sisällön. Immersio ei ole niin vahva kuin Dear Estherissä mutta tätä jatkaisi mielellään pitempäänkin, ja olisin kyllä hyvin kiinnostunut näkemään mitä tulisi kun käsikirjoitukseen on oikeasti panostettu, peli- ja kerrontatekniikka olivat kiinnostavia ja visuaalisestikin tämä on hyvännäköinen (perustuen vahvasti valokuviin, suurelta osin tekijän omiin).
Ja hei, se on täydellisenä pelattavissa ilmaiseksi nettiselailemella, maksu ladattavasta versiosta on vapaaehtoinen.
10.3.13
Tieteestä, sivistyksestä ja kielestä
Tieteen kielestä, suomenkielisestä popularisoinnista ja sivistyksestä
on taas ollut juttua joten voisin minäkin avautua jotain aiheesta (en
aihetta sen tarkemmin jäsentele, tämä on sekalaisista ajatuksista avautumista jossa aloitetaan
alusta ja päädytään loppuun).
Tuossa vajaa vuosi sitten tein väitöskirjan, kielenä oli tottakai englanti, suomea en edes harkinnut. Tiedekunnalleni tyypilliseen tapaan tein artikkeliväitöskirjan, eli julkaisin tuloksiani vertaisarvioiduissa tiedelehdissä ja kokosin niistä sitten kirjan. Tässä päädytään jo kieliongelmiin: suomeksi ei julkaista yhtään lehteä jossa julkaistaisiin vertaisarvioituja kemian artikkeleja. Ja vaikka julkaistaisiin niin työtoverini joiden kanssa tutkimusta tein ovat kaikki ulkomaalaisia ja tutkimusala on kansainvälinen, samoin huomattava osa ihmisistä jotka voisivat potentiaalisesti olla kiinnostuneita tutkimuksistani. Tässä tilanteessa uuden tiedon suomeksi julkaiseminen olisi sama kuin ei julkaisisi ollenkaan.
Varsinaisen väitöskirjan kanssa oli sama ongelma, niin työn ohjaaja kuin esitarkastajat ja vastaväittäjä olivat kaikki ulkomaalaisia ja kun käytännössä kaikki pohjamateriaali on englanniksi niin suomenkielisen kirjan tekeminen olisi vaatinut reilusti ylimääräistä työtä, niin äidinkieleni kuin se onkin, kun olisi pitänyt selvittää kaikista erityistermeistä että onko niillä suomenkielistä käännöstä vai pitääkö keksiä itse ja muotoilla teksti niin että ne itsekeksityt termit aukeavat. Ja esitarkastajat ja vastaväittäjä olisi pitänyt valita kielen eikä asiantuntemuksen perusteella.
Olen sittemmin julkaissut suomenkielisen parin sivun tiivistelmän ammattilehdessä, jonka lukijakunnalla on jonkinlaista ymmärrystä luonnontieteistä, ja pitänyt sekalaisia esitelmiä sekalaisille seurueille, niin kollegoille kuin puhtaille maallikoillekin. Mikä on ihan hauskaakin, kun yleisö on kiinnostunutta, ja arvelen myös tulleeni kohtuullisesti ymmärretyksi kunhan vain rajaan aiheeni kunnolla ja puhumiseen on aikaa. Yleisenä ohjenuorana on että mitä kauempana kuulija on alalta niin sitä vähemmän voin puhua siitä mitä minä oikeasti teen ja sitä enemmän pitää puhua yleisistä ilmiöistä, mihin aihepiiriin työni noin suunnilleen liittyy. Mikä tuntuu usien aika hämmentävältä kun huomaa kuulostavansa siltä että on juuri ratkomassa maailman kaikkia ongelmia ihan itse, tai päätyy keskustelemaan "asiantuntijana" asioista jotka menevätkin reippaasti omien tietojen ulkopuolelle...
Valitettavasti kuitenkin se varsinainen työ keskittyy johonkin tiettyyn osa-alueeseen laajempia kokonaisuuksia, ja henkilö joka ei kykene hahmottamaan kokonaisuutta ei usein myöskään kykene ymmärtämään mihin ne tarkemmat tutkimusaiheet oikein liittyvät. Tätä voi testata vaikkapa lukemalla jonkin yliopiston väitöskirjojen otsikoita, suurin osa niistä kuulostaa täysin todellisuudelle vierailta akateemisilta puuhasteluilta tai nollatutkimuksilta. Suurin osa ei luultavasti sellaisia ole.
Popularisoinnissa on siis kyse aika lailla eri asiasta kuin varsinaisessa tieteen tekemisessä, ja vaikka joitain esimerkkejä onkin tieteentekijöistä jotka hallitsevat molemmat, taitaa tämä olla poikkeuksellista, eikä olekaan mitään syytä olettaa että hyvä tieteentekijä on automaattisesti myös hyvä popularisoija, silloinkin kun aikaa, energiaa ja kommunikaatiokanavia löytyisi. Ja aika, energia ja kommunikaatiokanavat eivät ole mitenkään itsestäänselvyys. Samasta asiasta puhui Jaakko Hämeen-Anttilakin tuoreimmassa Yliopisto-lehdessä, populaarien kirjojen kirjoittaminen on toinen työ jota tehdään vapaa-aikana.
Samalla voi todeta, että vaikka mahdollisia popularisointipuuhasteluita, joita tehdään iltaisin puhdetöinä tehtäisiinkin suomeksi, ja joidenkin erikoisalojen käyttökielenä se on yhä toimiva, niin laajasti katsottuna suomi ei ole tieteen kieli, eikä se auta vaikka kuinka sanottaisiin että kyllä sen pitäisi olla. "Pitäisi" ei ole tieteelliseen ajatteluun kuuluva termi. Ilman minkäänlaista tukea kauniit sanat eivät realisoidu kauniiksi teoiksi.
Tieteen popularisoinnissakin on omat ongelmansa. Monia hankalia käsitteitä, erikoistermejä ja kokonaisuuksia on mahdollista kyllä selvittää mutta se vaatii tilaa ja aikaa, ja tätä on turha odottaa medialta. Jos lähetysaikaa on minuutti niin on parempi pysyä hiljaa, ei tuossa ajassa saa sanottua mitään järkevää ja tuloksena on vain paha mieli. Oma lisätvistinsä tulee siitä jos tutkimusaihe ei ole sellainen akateemisessa norsunluutornissa tapahtuva todellisuudelle vieras puuhastelu vaan siihen liittyy vaikkapa poliittisia ulottuvuuksia, silloin ei ole mitään syytä olettaa että journalistin intresseihin kuuluu saada haastateltava kuulostamaan järkevältä, helposti päinvastoin (ja vaikka journalisti ei olisikaan vihamielinen, saattaa hän silti olla innokkaasti vääntämässä sanojasi omien näkemyksiensä mukaisesti).
Kiinnostunut yleisökin on välttämättömyys. Valitettavasti tunnen monia ajoittain ihan fiksujakin ihmisiä (siis muutenkin kuin omasta mielestään) joiden reaktio luonnontieteistä puhumiseen on tunkea sormet korviinsa ja lallattaa että eivät halua kuunnella (aiheesta olen avautunut ennenkin), ja minkäänlainen luonnontieteiden ymmärtäminen tai niitä kohtaan kiinnostuksen osoittaminen on täysin mahdotonta jos haluaa käydä sivistyneestä. Puhu sitten tällaisten ihmisten kanssa.
Yliopisto ja Akatemia näyttää pyrkivän siirtämään tutkimusta yhä enemmän välittömästi kaupallisesti hyödynnettävän suuntaan. Tässähän ei sinänsä ole mitään uutta, täälläpäin tutkimusta tehdään suurelta osin ulkopuolisen rahoituksen projekteissa johon voi yrittää ujuttaa mukaan myös ajoittaista tieteellistä ambitiota, mutta mitään perustutkimusta, sellaista jonka tuloksena on puhtaasti tieteellisen tiedon lisääntyminen, ei juuri harjoiteta koska ei sellaiseen saa rahaa mistään. Ja projektien juoksevat kulut ja mahdollinen ylijäämä imaistaan elättämään yhä kasvavaa hallintoa, joten turha luulla että niistä saisi jotain hyötyä.
Mahdollisuus kysellä ollaanko sivistysyliopistoa romuttamassa on ylellisyyttä, kyllä se meni jo ja jäljelle jää "mä oon vaan töissä täällä"-asenne.
Tuossa vajaa vuosi sitten tein väitöskirjan, kielenä oli tottakai englanti, suomea en edes harkinnut. Tiedekunnalleni tyypilliseen tapaan tein artikkeliväitöskirjan, eli julkaisin tuloksiani vertaisarvioiduissa tiedelehdissä ja kokosin niistä sitten kirjan. Tässä päädytään jo kieliongelmiin: suomeksi ei julkaista yhtään lehteä jossa julkaistaisiin vertaisarvioituja kemian artikkeleja. Ja vaikka julkaistaisiin niin työtoverini joiden kanssa tutkimusta tein ovat kaikki ulkomaalaisia ja tutkimusala on kansainvälinen, samoin huomattava osa ihmisistä jotka voisivat potentiaalisesti olla kiinnostuneita tutkimuksistani. Tässä tilanteessa uuden tiedon suomeksi julkaiseminen olisi sama kuin ei julkaisisi ollenkaan.
Varsinaisen väitöskirjan kanssa oli sama ongelma, niin työn ohjaaja kuin esitarkastajat ja vastaväittäjä olivat kaikki ulkomaalaisia ja kun käytännössä kaikki pohjamateriaali on englanniksi niin suomenkielisen kirjan tekeminen olisi vaatinut reilusti ylimääräistä työtä, niin äidinkieleni kuin se onkin, kun olisi pitänyt selvittää kaikista erityistermeistä että onko niillä suomenkielistä käännöstä vai pitääkö keksiä itse ja muotoilla teksti niin että ne itsekeksityt termit aukeavat. Ja esitarkastajat ja vastaväittäjä olisi pitänyt valita kielen eikä asiantuntemuksen perusteella.
Olen sittemmin julkaissut suomenkielisen parin sivun tiivistelmän ammattilehdessä, jonka lukijakunnalla on jonkinlaista ymmärrystä luonnontieteistä, ja pitänyt sekalaisia esitelmiä sekalaisille seurueille, niin kollegoille kuin puhtaille maallikoillekin. Mikä on ihan hauskaakin, kun yleisö on kiinnostunutta, ja arvelen myös tulleeni kohtuullisesti ymmärretyksi kunhan vain rajaan aiheeni kunnolla ja puhumiseen on aikaa. Yleisenä ohjenuorana on että mitä kauempana kuulija on alalta niin sitä vähemmän voin puhua siitä mitä minä oikeasti teen ja sitä enemmän pitää puhua yleisistä ilmiöistä, mihin aihepiiriin työni noin suunnilleen liittyy. Mikä tuntuu usien aika hämmentävältä kun huomaa kuulostavansa siltä että on juuri ratkomassa maailman kaikkia ongelmia ihan itse, tai päätyy keskustelemaan "asiantuntijana" asioista jotka menevätkin reippaasti omien tietojen ulkopuolelle...
Valitettavasti kuitenkin se varsinainen työ keskittyy johonkin tiettyyn osa-alueeseen laajempia kokonaisuuksia, ja henkilö joka ei kykene hahmottamaan kokonaisuutta ei usein myöskään kykene ymmärtämään mihin ne tarkemmat tutkimusaiheet oikein liittyvät. Tätä voi testata vaikkapa lukemalla jonkin yliopiston väitöskirjojen otsikoita, suurin osa niistä kuulostaa täysin todellisuudelle vierailta akateemisilta puuhasteluilta tai nollatutkimuksilta. Suurin osa ei luultavasti sellaisia ole.
Popularisoinnissa on siis kyse aika lailla eri asiasta kuin varsinaisessa tieteen tekemisessä, ja vaikka joitain esimerkkejä onkin tieteentekijöistä jotka hallitsevat molemmat, taitaa tämä olla poikkeuksellista, eikä olekaan mitään syytä olettaa että hyvä tieteentekijä on automaattisesti myös hyvä popularisoija, silloinkin kun aikaa, energiaa ja kommunikaatiokanavia löytyisi. Ja aika, energia ja kommunikaatiokanavat eivät ole mitenkään itsestäänselvyys. Samasta asiasta puhui Jaakko Hämeen-Anttilakin tuoreimmassa Yliopisto-lehdessä, populaarien kirjojen kirjoittaminen on toinen työ jota tehdään vapaa-aikana.
Samalla voi todeta, että vaikka mahdollisia popularisointipuuhasteluita, joita tehdään iltaisin puhdetöinä tehtäisiinkin suomeksi, ja joidenkin erikoisalojen käyttökielenä se on yhä toimiva, niin laajasti katsottuna suomi ei ole tieteen kieli, eikä se auta vaikka kuinka sanottaisiin että kyllä sen pitäisi olla. "Pitäisi" ei ole tieteelliseen ajatteluun kuuluva termi. Ilman minkäänlaista tukea kauniit sanat eivät realisoidu kauniiksi teoiksi.
Tieteen popularisoinnissakin on omat ongelmansa. Monia hankalia käsitteitä, erikoistermejä ja kokonaisuuksia on mahdollista kyllä selvittää mutta se vaatii tilaa ja aikaa, ja tätä on turha odottaa medialta. Jos lähetysaikaa on minuutti niin on parempi pysyä hiljaa, ei tuossa ajassa saa sanottua mitään järkevää ja tuloksena on vain paha mieli. Oma lisätvistinsä tulee siitä jos tutkimusaihe ei ole sellainen akateemisessa norsunluutornissa tapahtuva todellisuudelle vieras puuhastelu vaan siihen liittyy vaikkapa poliittisia ulottuvuuksia, silloin ei ole mitään syytä olettaa että journalistin intresseihin kuuluu saada haastateltava kuulostamaan järkevältä, helposti päinvastoin (ja vaikka journalisti ei olisikaan vihamielinen, saattaa hän silti olla innokkaasti vääntämässä sanojasi omien näkemyksiensä mukaisesti).
Kiinnostunut yleisökin on välttämättömyys. Valitettavasti tunnen monia ajoittain ihan fiksujakin ihmisiä (siis muutenkin kuin omasta mielestään) joiden reaktio luonnontieteistä puhumiseen on tunkea sormet korviinsa ja lallattaa että eivät halua kuunnella (aiheesta olen avautunut ennenkin), ja minkäänlainen luonnontieteiden ymmärtäminen tai niitä kohtaan kiinnostuksen osoittaminen on täysin mahdotonta jos haluaa käydä sivistyneestä. Puhu sitten tällaisten ihmisten kanssa.
Yliopisto ja Akatemia näyttää pyrkivän siirtämään tutkimusta yhä enemmän välittömästi kaupallisesti hyödynnettävän suuntaan. Tässähän ei sinänsä ole mitään uutta, täälläpäin tutkimusta tehdään suurelta osin ulkopuolisen rahoituksen projekteissa johon voi yrittää ujuttaa mukaan myös ajoittaista tieteellistä ambitiota, mutta mitään perustutkimusta, sellaista jonka tuloksena on puhtaasti tieteellisen tiedon lisääntyminen, ei juuri harjoiteta koska ei sellaiseen saa rahaa mistään. Ja projektien juoksevat kulut ja mahdollinen ylijäämä imaistaan elättämään yhä kasvavaa hallintoa, joten turha luulla että niistä saisi jotain hyötyä.
Mahdollisuus kysellä ollaanko sivistysyliopistoa romuttamassa on ylellisyyttä, kyllä se meni jo ja jäljelle jää "mä oon vaan töissä täällä"-asenne.
7.3.13
Helvi Hämäläinen - Kylä vaeltaa
Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä on kummitellut mielessä kirjana joka pitäisi kai joskus lukea, mutta tavallisesti tutustun kirjailijoihin mieluummin novellien ja pienoisromaanien kautta ja nyt kun käteen sattui pienoisromaani Kylä vaeltaa, niin piti kokeilla.
Julkaisuvuosi on 1944 ja teemat ajankohtainen, sota on ollut vallalla jo jonkin aikaa ja nyt pieni maalaiskylä Metsäkylä samoin kuin muutkin lähitienoot pitää evakuoida, aikaa puoli tuntia. Mukaan haalitaan karja ja vilja ja kirkonkirjat, mitä pystytään, sen sijaan vaivalloinen vanha isäukko kuulemma kuoli juuri sopivasti tänä aamuna niin ei tullut mukaan.
Varsinaista tarinaa tässä ei ole, luvut ovat lyhyitä ja kylän ihmisistä tehdään lyhyitä vinjettejä, suurinta osaa ei edes nimetä. Pastorin silmin seurataan tapahtumia ja tämän tyttären Lauran ajatuksia seurataan useampaan otteeseen. Pääpaino on evakkovaelluksen ja maaseudun lyyrisessä kuvauksessa, pitkät lauseet vaeltavat, kolmea pistettä ja toistoa käytetään ja viljan ja muun ruoan teema hallitsevat.
Ajoittain tuli mieleen aiemmin lukemani Aino Kallaksen novellit.
Lukihan tämän ja oli tässä paikka paikoin hienoakin tekstiä mutta olisin minä vähän enemmänkin voinut lukea ihmisistä ja elämistä (tai ehkä tämä olisi sitten ollut liian synkkä kirja).
Viljameri vaeltaa...sotaa pakenevan talonpojan leipä kerjää maantiellä. Linnut saattavat sitä pilvenä, leipä vaeltaa...kas kulkuetta: miehiä, naisia, lapsia ja karjaa, vietetäänkö uskonnollista juhlaa vai seuraako kulkue lippua? Vilja on lippu, kumartakaa päänne, kumartakaa, vilja kulkee ohitse, raskaissa kuormissa vaeltavat jykevät säkit ohitse. Kumartakaa, kunnioittakaa viljaa, katsokaa miten ihmiset seuraavat sitä saattona, katsokaa miten linnut löytävät sen kuin meren.
Pitäjien vilja vaeltaa raskain, hitain kuormin hiljaisten talonpoikien pakolaiskulkueessa kunnioitettuna niinkuin äiti.
Julkaisuvuosi on 1944 ja teemat ajankohtainen, sota on ollut vallalla jo jonkin aikaa ja nyt pieni maalaiskylä Metsäkylä samoin kuin muutkin lähitienoot pitää evakuoida, aikaa puoli tuntia. Mukaan haalitaan karja ja vilja ja kirkonkirjat, mitä pystytään, sen sijaan vaivalloinen vanha isäukko kuulemma kuoli juuri sopivasti tänä aamuna niin ei tullut mukaan.
Varsinaista tarinaa tässä ei ole, luvut ovat lyhyitä ja kylän ihmisistä tehdään lyhyitä vinjettejä, suurinta osaa ei edes nimetä. Pastorin silmin seurataan tapahtumia ja tämän tyttären Lauran ajatuksia seurataan useampaan otteeseen. Pääpaino on evakkovaelluksen ja maaseudun lyyrisessä kuvauksessa, pitkät lauseet vaeltavat, kolmea pistettä ja toistoa käytetään ja viljan ja muun ruoan teema hallitsevat.
Ajoittain tuli mieleen aiemmin lukemani Aino Kallaksen novellit.
Lukihan tämän ja oli tässä paikka paikoin hienoakin tekstiä mutta olisin minä vähän enemmänkin voinut lukea ihmisistä ja elämistä (tai ehkä tämä olisi sitten ollut liian synkkä kirja).
Viljameri vaeltaa...sotaa pakenevan talonpojan leipä kerjää maantiellä. Linnut saattavat sitä pilvenä, leipä vaeltaa...kas kulkuetta: miehiä, naisia, lapsia ja karjaa, vietetäänkö uskonnollista juhlaa vai seuraako kulkue lippua? Vilja on lippu, kumartakaa päänne, kumartakaa, vilja kulkee ohitse, raskaissa kuormissa vaeltavat jykevät säkit ohitse. Kumartakaa, kunnioittakaa viljaa, katsokaa miten ihmiset seuraavat sitä saattona, katsokaa miten linnut löytävät sen kuin meren.
Pitäjien vilja vaeltaa raskain, hitain kuormin hiljaisten talonpoikien pakolaiskulkueessa kunnioitettuna niinkuin äiti.
6.3.13
Valmont, Vaarallisia suhteita jne
Männäviikolla katsoin Milos Formanin ohjaaman elokuvan Valmont,
pääosissa Colin Firth ja Annette Bening, ja tämä onkin neljäs näkemäni
leffaversio Choderlos de Laclosin mainiosta kirjeromaanista Les liaisons
dangereuses (Vaarallisia suhteita), ja näkemättömiä leffoja on vielä
pari jäljellä.
Samaan tapaan kuin vaikkapa jotkut Shakespearet ja Austenit, Vaarallisia suhteita on taipunut hyvin filmatisoiduksi ja sovitetuksi eri ympäristöihin ja aikakausiin. Valmont ja Frearsin Valheet ja viettelijät (pääosissa John Malkovich ja Glenn Close) ovat molemmat kirjoitusaikaan sijoittuvia pukudraamoja, mutta Kumblen Julmia aikeita (Ryan Phillippe ja Sarah Michelle Gellar) onkin high school -draama nykyhetken Amerikasta ja Leen Vaarallisia suhteita (Bae Jong-Yoon ja Lee Mi-Sook) sijoittuu 1700-luvun Koreaan. Ja versiot joita en ole nähnyt sijoittuvat 1950-luvun Ranskaan ja 1930-luvun Kiinaan...oikeastaan kaikki mitä tarvitaan on comme il faut -yhteiskunta jossa on tärkeää näyttää moraaliselta, ja kun sinne sitten heittää pari kieroa juonittelijaa ja näiden salaliiton niin sotku on valmis, tarinasta voi siirtää helposti isoja osia minne tahansa.
Ja olen kyllä pitänyt kaikista noista näkemistäni versioista. Valmont on ehkä heikoin koska se vertautui niin vahvasti Vaarallisiin suhteisiin ollen oikeastaan kaikessa hieman heikompi: Firth on vähän liian nöösi uskottavaksi Valmontiksi ja Bening pahistelee uskottavasti mutta ristiriita hyveellisen julkisivun kanssa ei näy, ja Close ja Malkovich taas olivat täydellisiä rooleissaan (Pfeiffer ja Thurman ansioituivat toki myös). Untold Scandal oli uskollinen tarinalle mutta teki tyylikkäästi oman juttunsa, ja vieläpä visuaalisesti tosi hyvin, ja Julmien aikeiden viehätyksessä campilla on oma osuutensa (Gellarin eeevil Buffy oli hauskanhieno ja Selma Blair ylinäytteli viihdyttävästi), mutta siinäkin maiseman vaihdos oli kekseliäs.
Mutta kyllä siis Valmontkin oli viihdyttävä kokemus enkä odota mitään huonompaa myöskään mahdollisilta muilta versioiltakaan; kun tarina pidetään jollain tavalla kasassa ja näyttelijät eivät aktiivisesti epäonnistu niin homma toimii, ja jos näyttelijät ovat hyviä ja visuaalisuuteen on panostettu niin lopputulokselta voi odottaa paljonkin.
Kirjeromaaneissa viehätys perustuu toki myös kieleen, niin tässäkin, mutta teksti voi myös mennä joskus vähän liiankin koukeroiseksi ja tarina ja henkilöt voivat jäädä myös vähän hämäriksi tekstivyörytyksen alle, filmatisoinneissa taas tarina ja henkilöt tulevat paremmin esiin, ja vaikka sekä kirja että leffat toimivat itsenäisesti niin tässä tapauksessa sanoisin että hyvä kirja paranee kun siitä näkee myös leffaversion.
Samaan tapaan kuin vaikkapa jotkut Shakespearet ja Austenit, Vaarallisia suhteita on taipunut hyvin filmatisoiduksi ja sovitetuksi eri ympäristöihin ja aikakausiin. Valmont ja Frearsin Valheet ja viettelijät (pääosissa John Malkovich ja Glenn Close) ovat molemmat kirjoitusaikaan sijoittuvia pukudraamoja, mutta Kumblen Julmia aikeita (Ryan Phillippe ja Sarah Michelle Gellar) onkin high school -draama nykyhetken Amerikasta ja Leen Vaarallisia suhteita (Bae Jong-Yoon ja Lee Mi-Sook) sijoittuu 1700-luvun Koreaan. Ja versiot joita en ole nähnyt sijoittuvat 1950-luvun Ranskaan ja 1930-luvun Kiinaan...oikeastaan kaikki mitä tarvitaan on comme il faut -yhteiskunta jossa on tärkeää näyttää moraaliselta, ja kun sinne sitten heittää pari kieroa juonittelijaa ja näiden salaliiton niin sotku on valmis, tarinasta voi siirtää helposti isoja osia minne tahansa.
Ja olen kyllä pitänyt kaikista noista näkemistäni versioista. Valmont on ehkä heikoin koska se vertautui niin vahvasti Vaarallisiin suhteisiin ollen oikeastaan kaikessa hieman heikompi: Firth on vähän liian nöösi uskottavaksi Valmontiksi ja Bening pahistelee uskottavasti mutta ristiriita hyveellisen julkisivun kanssa ei näy, ja Close ja Malkovich taas olivat täydellisiä rooleissaan (Pfeiffer ja Thurman ansioituivat toki myös). Untold Scandal oli uskollinen tarinalle mutta teki tyylikkäästi oman juttunsa, ja vieläpä visuaalisesti tosi hyvin, ja Julmien aikeiden viehätyksessä campilla on oma osuutensa (Gellarin eeevil Buffy oli hauskanhieno ja Selma Blair ylinäytteli viihdyttävästi), mutta siinäkin maiseman vaihdos oli kekseliäs.
Mutta kyllä siis Valmontkin oli viihdyttävä kokemus enkä odota mitään huonompaa myöskään mahdollisilta muilta versioiltakaan; kun tarina pidetään jollain tavalla kasassa ja näyttelijät eivät aktiivisesti epäonnistu niin homma toimii, ja jos näyttelijät ovat hyviä ja visuaalisuuteen on panostettu niin lopputulokselta voi odottaa paljonkin.
Kirjeromaaneissa viehätys perustuu toki myös kieleen, niin tässäkin, mutta teksti voi myös mennä joskus vähän liiankin koukeroiseksi ja tarina ja henkilöt voivat jäädä myös vähän hämäriksi tekstivyörytyksen alle, filmatisoinneissa taas tarina ja henkilöt tulevat paremmin esiin, ja vaikka sekä kirja että leffat toimivat itsenäisesti niin tässä tapauksessa sanoisin että hyvä kirja paranee kun siitä näkee myös leffaversion.
1.3.13
Håkan Nesser - Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä
Lukudiplomin jännärilautaselta valikoitui luettavaksi Håkan Nesserin
kirja Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä (suom. Saara Villa)
osittain kiinnostavan nimen ja nätin kansikuvan ja osittain
positiivisten blogisavujen vuoksi (mm. Katja, Sara, Jokke). Ja hyvä valinta olikin, kirja veti heti alusta mukaansa ja piti otteessaan.
Kirja on nuoruuskuvaus 60-luvun alun Ruotsista (laskin että 1962, vuoden heitto mahdollinen), jossa 14-vuotias Erik viettää kesälomaa mökillä vanhemman veljensä Henryn ja samanikäisen kaverinsa Edmundin kanssa; äiti on sairaalassa ja Edmundinkin kotona on kriiseilyä että on parempi että pojat viettävät kesän poissa kotoa. Henry kirjoittaa kirjaa, edellinen tyttöystävä on jäänyt ja uusi tulee kuvioihin, ja sitten tapahtuukin Se Kamala (paljoa enempää ei tästä kannatakaan kertoa, vaikken itse paljoa spoilereista välitä niin tässä ne heikentäisivät lukukokemusta).
Kirja on tehty muistelutyylisesti, niinpä Se Kamala kummittelee kirjassa alusta asti ja loppupuolella seurataan Erikin ja muiden henkilöiden myöhempää elämää vuosikymmenten ajan. Tämä loppuosio ei minusta ehkä niin hyvin toiminut enkä loppuratkaisustakaan niin varma ole, mutta alkupuoli vakuutti niin henkilöillään kuin kuvauksellaan. Erik ja Edmund ovat aikuisuuden kynnyksellä, edessä näkyy kaikenlainen epämääräinen jota ei ihan ymmärrä (rimpsu "Syöpä-Treblinka-rakkaus-nussia-kuolema" toistuu usein Erikin mielessä) ja pojat toistelevat paljon niitä banaliteetteja ja kliseitä joihin aikuiset tuntuvat olevan viehättyneitä ("aika neuvot antaa" jne) siinä missä Perry Mason -sitaattejakin. Ja 60-luvun Ruotsi piirtyy elävästi esiin ja joka aistilla.
Juu, hyvä kirja, ja elokuva Stand by Me on näköjään muillakin tullut mieleen.
Lukudiplomi-tehtävänä on tällä kertaa laatia vaihtoehtoinen lopetus, siispä SPOILERI (näin kirjassa ei ainakaan käynyt). Maalaa hiirellä valkoinen teksti näkyviin.
Murhaaja olikin Edmundin isä joka sattui tulemaan paikalle humalapäissään. Yhteiskunta on syyllinen
Kirja on nuoruuskuvaus 60-luvun alun Ruotsista (laskin että 1962, vuoden heitto mahdollinen), jossa 14-vuotias Erik viettää kesälomaa mökillä vanhemman veljensä Henryn ja samanikäisen kaverinsa Edmundin kanssa; äiti on sairaalassa ja Edmundinkin kotona on kriiseilyä että on parempi että pojat viettävät kesän poissa kotoa. Henry kirjoittaa kirjaa, edellinen tyttöystävä on jäänyt ja uusi tulee kuvioihin, ja sitten tapahtuukin Se Kamala (paljoa enempää ei tästä kannatakaan kertoa, vaikken itse paljoa spoilereista välitä niin tässä ne heikentäisivät lukukokemusta).
Kirja on tehty muistelutyylisesti, niinpä Se Kamala kummittelee kirjassa alusta asti ja loppupuolella seurataan Erikin ja muiden henkilöiden myöhempää elämää vuosikymmenten ajan. Tämä loppuosio ei minusta ehkä niin hyvin toiminut enkä loppuratkaisustakaan niin varma ole, mutta alkupuoli vakuutti niin henkilöillään kuin kuvauksellaan. Erik ja Edmund ovat aikuisuuden kynnyksellä, edessä näkyy kaikenlainen epämääräinen jota ei ihan ymmärrä (rimpsu "Syöpä-Treblinka-rakkaus-nussia-kuolema" toistuu usein Erikin mielessä) ja pojat toistelevat paljon niitä banaliteetteja ja kliseitä joihin aikuiset tuntuvat olevan viehättyneitä ("aika neuvot antaa" jne) siinä missä Perry Mason -sitaattejakin. Ja 60-luvun Ruotsi piirtyy elävästi esiin ja joka aistilla.
Juu, hyvä kirja, ja elokuva Stand by Me on näköjään muillakin tullut mieleen.
Lukudiplomi-tehtävänä on tällä kertaa laatia vaihtoehtoinen lopetus, siispä SPOILERI (näin kirjassa ei ainakaan käynyt). Maalaa hiirellä valkoinen teksti näkyviin.
Murhaaja olikin Edmundin isä joka sattui tulemaan paikalle humalapäissään. Yhteiskunta on syyllinen
Helmikuun luetut
Edmund Crispin - The Moving Toyshop
Pär Lagerkvist - Pyhä maa
Johann Wolfgang von Goethe - Nuoren Wertherin kärsimykset
Håkan Nesser - Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä
Yasushi Inoue - Äitini tarina
Charles Schultz - Complete Peanuts 1973-74
Hitoshi Iwaaki - Parasyte 1
Hayao Miyazaki - Tuulen laakson Nausicaä 1-7
Mignola & Byrne - Hellboy: Seed of Destruction
Näitä on tullut luettua helmikuussa, lisäksi toki muita sarjakuvia ja paria tietokirjaa osittain. Ja yksi pitempi luku-urakka on yhä kesken...varsin mainio lukukuukausi siis, vaikka pariin noista kirjoista suhtauduin vähän nihkeästi niin olivat ne silti sellaisia että kannatti lukea.
Ja pelailtu on ja katsottu leffoja, joista kai jossain vaiheessa pitää tehdä ainakin yksi leffa-aiheinen postaus. Parasytekin varmaan ansaitsee oman juttunsa jahka olen lukenut sitä vähän pitemmälle.
Pär Lagerkvist - Pyhä maa
Johann Wolfgang von Goethe - Nuoren Wertherin kärsimykset
Håkan Nesser - Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä
Yasushi Inoue - Äitini tarina
Charles Schultz - Complete Peanuts 1973-74
Hitoshi Iwaaki - Parasyte 1
Hayao Miyazaki - Tuulen laakson Nausicaä 1-7
Mignola & Byrne - Hellboy: Seed of Destruction
Näitä on tullut luettua helmikuussa, lisäksi toki muita sarjakuvia ja paria tietokirjaa osittain. Ja yksi pitempi luku-urakka on yhä kesken...varsin mainio lukukuukausi siis, vaikka pariin noista kirjoista suhtauduin vähän nihkeästi niin olivat ne silti sellaisia että kannatti lukea.
Ja pelailtu on ja katsottu leffoja, joista kai jossain vaiheessa pitää tehdä ainakin yksi leffa-aiheinen postaus. Parasytekin varmaan ansaitsee oman juttunsa jahka olen lukenut sitä vähän pitemmälle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)