19.8.18

T.H. White - Muinainen ja tuleva kuningas


Kun pari vuotta sitten kuulin että Vaskikirjoilta on tulossa T.H. Whiten fantasiaklassikko Once and Future King suomeksi, niin olihan se selvää että se pitää hankkia ja lukea: olen teoksen toki jo lukenut englanniksi mutta sen verran kovalaatuisesta teoksesta on kyse että suomennospäätös on juhlistamisen arvoinen.

Aikataulut venyivät mutta vihdoin tämä Pekka Tuomiston suomennos ilmestyi tänä vuonna ja nyt sen myös luin (kirjan löytäminen fyysisistä kirjakaupoista ei ollut mitenkään helppo rasti, kuten mainitsin jo aiemmin, kiitos Aavetaajuus).

Olen aikoinani ollut hyvinkin harrastunut Arthurianaan, kuningas Arthuriin liittyviin tarinoihin (ja on niitä muutama päätynyt blogiinkin), ja tässä myös seurataan omalla tavallaan paljon Thomas Maloryn Morte d'Arthuria (ja Thomas vilahtaa jopa sivuhenkilönä), mutta myös paljon uudelleentulkiten, ja tulkintasuunta on varsin epätyypillinen: modernimmissä sovituksissa ritariromansseista suositaan usein suurempaa historiallista realismia tai muuten koherenttia pseudokeskiaikafantasiaa, tässä ei, tämä on hyvin tietoisesti kirjallinen teos vahvalla metatasolla.

Vaikka sukutaulu täytyisi lukea kahdesti niin kuin joku historianläksy, se on elintärkeä osa kuningas Arthurin tragediaa. Sen vuoksi Sir Thomas Malory kutsui hyvin pitkää kirjaansa Arthurin kuolemaksi. Vaikka yhdeksän kymmenesosaa kertomuksesta näyttää kertovan turnaavista ritareista ja Graalin maljan etsinnöistä ja sensellaisesta, tarina on kokonaisuus ja käsittelee syitä, miksi nuorukainen joutuu lopulta perikatoon. Se on tragedia, aristotelinen ja täydellinen tragedia synnistä, joka rankaisee itseään. Siksi meidän on pantava merkille Arthurin pojan Mordredin syntyperä ja muistettava hetken koittaessa, että kuningas on maannut oman sisarensa kanssa. Hän ei tiennyt tekevänsä niin, ja ehkä se oli Morgausen syytä, mutta tragedioissa näyttää siltä, että viattomuus ei riitä.

Kirjan (joka ilmestyi alun perin neljänä niteenä usean vuoden varrella, ja viidentenä postuumina teoksena josta taidan kuitenkin käyttäytyä kuin kyseistä viidettä osaa ei olisi olemassa) erikoislaatuisuus on juuri sen yhtenäisyys jota ei saavuteta perinteisillä keinoilla.
Kerronta vieraannuttaa metatasolla ja anakronismeilla, miljöö ei ole historiallisesti uskottava ja sävy vaihtelee rajusti pitkin kirjaa: ensimmäinen osa kääntyi sujuvasti Disney-animaatioksi (Miekkä kivessä) suht vähillä muutoksilla, ja seuraavissakin osissa on hyvin, no, lastenkirjamaisia elementtejä ja törmäilyhuumoria samalla kun traagisuus ja synkkyys ja toisaalta uljuus punoutuvat isommaksi osaksi tarinaa ja hassuun törmäilyhuumoriin liittyy sujuvasti shokeeraavampia kuvia...

Olen huomannut joidenkin lukijoiden pitävän näitä epäsuhtaisia siirtymiä sävystä toiseen häiritsevinä, kirjan asettumattomuutta siistiin lokeroon: minulle tämä kuitenkin sopii hyvin, Arthurianassa arvostan juuri monenlaisten elementtien punoutumista, värikkäitä ja humoristisia seikkailuja joiden symboliikka on usein hieman räikeääkin, ja toisaalta hienovaraisesti mutta ylivoimaisesti vyöryvää kohtalokasta tragediaa, kynttilää tuulessa, ja White tavoittaa tämän täydellisesti.
Ja on todettava että siinä missä miljöön uskottavuus on viitteellistä, psykologinen ja ehkä myös yhteiskunnallinen uskottavuus on kohdallaan, White kirjoittaa symboleilla omasta sotien repimästä ajastaan.

Suomennos on sujuvaa, jonkun typon tai taittovirheen huomasin ja pari vähän epäilyttävän kuuloista termiä (mutta minulla ei nyt ollut alkukielistä käsillä että olisin voinut tarkistaa, ja kirjan tyyli nyt sattuu olemaan usein anakronostista ja yllättävää) muttei mitään häiritsevää ja tässäkin sävyrekisterien laajuus toimi.
Edit: ainakin se eniten ihmetyttänyt sana on tarkistettu, ihan oikein oli käännetty.

Jos ei yhtään tunne kuningas Arthurin tarinaa niin tämä ei ehkä ole paras teos tutustua siihen, mutta muutenhan tämä on erinomaisen suositeltava teos.
Kirjaa on luettu muuallakin.

17.8.18

Leonid Leonov - Professori Skutarevski


Kun pari vuotta sitten Leningrad - Ost-Berlin -lukuhaasteeseen luin Leonid Leonovin Heinäsirkat, niin se merkillisyydessään jäi kiinnostamaan sen verran että katselin josko muutakin Leonovin tuotantoa tulisi vastaan, ei näitä kauheasti ole esillä...
Tämä romaani kuitenkin löytyi, suomennos ilmestyi 1979 (Antero Tiusanen ja Timo Nieminen) mutta alkuteos jo 1932 ja esipuheessa se mainitaan yksi sosialistisen realismin varhaisista uranuurtajista.

Kirjan nimihenkilö on fysiikan professori, joka on alallaan kansainvälisestikin hyvin arvostettu mutta jonka tähti on alkanut olla laskussa, uusia nuorempia on nousussa ja toisaalta Skutarevski on ollut niin omistautunut työlleen ja tieteelle, että perhe ja muu työn ulkopuolinen elämä on jäänyt vähälle huomiolle, samoin kuin yhteiskunnallinen elämä. Puhtaasti tieteellisten ongelmien ohella ongelmia tulee siis myös perherintamalla, ja toisaalta paljon on tarvetta tarkastella työn ja tieteen oikeutuksia, Skutarevski edustaa puhdasta tieteellistä mielenkiintoa kun taas jotkut muut henkilöt lähellä katsovat että tieteellisellä työllä tulee olla suoraa sovellettavuutta joka sitten hyödyttää joko tekijää itseään tai koko yhteiskuntaa ja valtiota...

Näin omalta luonnontieteelliseltä taustalta arvostan siis aihepiiriä, sähkönsiirrosta yms on paljon juttua vaikka mitään kovaa tiedettä ei harrasteta (Leonovin viittaukset varsinaisiin tieteellisiin teorioihin ja käytäntöihin ovat aika viitteellisiä, oletan ettei hän itse sähköfysiikkaa juuri tunne), filosofis-yhteiskunnallista pohdintaa ja väittelyä sitten enemmän ja vaikka olosuhteet ovatkin muuttuneet niin peruskysymyksissä on tuttuutta. Leonovilla on varmastikin omat mielipiteensä ja kirjan henkilöissä on kyllä aika paljon karikatyyrisyyttä vastakkainasettelujen korostamiseksi, mutta arvostan kuitenkin käsiteltäviä aiheita.

Kuten tuossa toisessakin lukemassani Leonovissa, tässäkin tarinan eteneminen ei ole aina kauhean selkeää ja suoraviivaista: aika moni viittaus saattaa olla tuttu 30-luvun Neuvostoliitossa tai ehkä vielä 70-luvun sosialistipiireissäkin muttei enää niin minulle, joten kryptisiä kommentteja jäi, ja Leonov kuljettelee myös kerrontaansa vähän mutkaisesti, joskus kuvauksissaan epämääräinen niin että tapatumat selviävät vasta myöhemmin (tai sitten jäävät kryptisiksi) tai siirtyy sen verran nopeasti näkökulmahenkilöstä toiseen että lukijana täytyi olla tarkkaavainen (ja tämä oli ihan hyvä lukea suht tiiviisti, sen verran niitä henkilöitä ja näiden välisiä yhteyksiä oli että hitaammalla lukemisella olisi joutunut muistelemaan enemmän että mitäs tässä nyt tapahtuikaan).

Vaikea sanoa miten tähän pitäisi suhtautua perinteisen kaunokirjallisuuden arvotusasteikoilla, yhteiskunnallis-filosofinen aihe on sen verran esillä mutta siihen liittyy kyllä kiintoisaa psykologista otetta (ja toisaalta kuitenkin myös aikamoista karikatyyrisyyttä): Leonovin yhteydessä ilmeisesti tavataan mainita Dostojevski, silloinkin kun vertaus ei ollut kehu, mutta en ole tarpeeksi Dostojevskiä lukenut että osaisin mitään sanoa...
Mutta arvaan kyllä että monta on lukijaa joita ei voisi tämä vähempää kiinnostaa ja maininta että kirja alkaa siperialaisessa turvevoimalassa varmaan jo karkottaa kivan viihteen etsijät. Ja minullekin tuli mieleen tässä vähän samanlaisen teeman ja sen käsittelyn pohjalta Zhang Jien Raskaat siivet, josta itse pidin enemmän.
Mutta tyytyväinen olen että tämäkin tuli luettua.

15.8.18

J.M.G. Le Clézio - Kaupunki nimeltä Onitsha


Tähän mennessä olen lukenut J.M.G. Le Clézion tuotannosta lyhyempiä novelleja ja lastenkirjan, nyt sitten romaanituotannon pariin (suom. Annikki Suni).

Tämä Kaupunki nimeltä Onitsha edustaa ilmeisesti kirjailijan myöhemmän tuotannon tyyppipiirteitä, lasten näkökulmaa ja Afrikkaa: kymmenvuotias Fintan äitinsä kanssa matkustaa Onitshan kaupunkiin Nigerissä 40-luvun lopulla, kaupungissa asuu jo Fintanin isä Geoffrey...Geoffreylla on työnsä ohella kiinnostus myyttisiä valtakuntia kohtaan, joita jossain Nigerin yläjuoksulla ehkä on ollut, ja Fintanilla ja äidillään on omia ongelmiaan sopeutua paikallisiin brittiläis-kolonialistisiin piireihin, kummatkin menevät vähän epäilyttävän natiiveiksi...

Eli Afrikkaa kolonialistisella kaudella vierailijan silmin katsottuna, siinä määrin kuin kukaan voi pysyä vierailijana, eri asia sitten vain miten kukin päättää paikassaan elää, mutta toisaalta ulkopuolisuuskaan ei unohdu.
Ja aiempien juttujen tapaan Le Clézio maalaa miljöötä mestarillisesti, paikan kuvauksessa konkreettiseen sekoittuu myyttinen ja puoliksi ymmärretty, ja sillä tämä kirja vetää mukaansa: mutta luettujen perusteella novelleista olen kyllä pitänyt enemmän...

13.8.18

Unto Kupiainen - Koski ja toukokuu

Lisää Unto Kupiaista, tätä tuotantoa on blogissa käsitelty jo runsaasti...nyt ollaan vuodessa 1945, sota on päättynyt ja kokoelmassa riittää tunteiden lainehdintaa moneen suuntaan.

Mukana on muutamakin intohimoinen lemmenruno, joskin sellaisina nämä jäväät ehkä vähän persoonattomiksi, peruskuvastoa liikutellaan tyylitajulla mutta runoilija kykenee myöhemmin parempaan.
Kirjassa on myös joukko pitempiä balladiomaisia tai kertovia runoelmia, joista pari tuntuu ehkä vähän itsetietoisilta pastisseilta, mutta on siellä ansiokkaampaakin tavaraa mukana, ja sitten aletaan jo paikkapaikoin maalaamaan hyvinkin mustalla pensselillä, tyylitajuisesti groteski on perinteisesti ollut suosikki-Kupiaiseni ja tässä sitä alkaa jo välähdellä.

Monet uskovat: kuolema vapauttaa. 
Miten asian laita lie.
On juhla-asussa hautausmaa,
havun peitossa sinne tie.
Ruhon lihavan ruuaksi maan madot saa,
kun Saatana sielun vie.

Mukana on jonkin verran niitä sodan aikana sensuroituja runoja, hivenen näköjään muokattuna eikä kaikkia mutta ansiokas lisä kuitenkin kirjalle nämä Helvetinkukkulat ja Leikkilaivat...

Marjatta

Harmaana kulki se elämän juova
kuin meren hiekassa himmeä piirto,
yllänsä aallokko lauluja luova,
auringon valojen siivekäs siirto.
Harmava juova.
Yllänsä kultainen kimmel ja kilo,
allansa ainainen aavikko pohjaa.
Marjatta, Marjatta, elämän ilo
ei sinun askeltes kulkua ohjaa.

Äiti on kuollut, ja ken isä lienee?
Vierasten vierellä Marjatta varttuu.
Marjatan nuoruuden vieraat ne vienee,
toiset kun leikkivät, työhön hän tarttuu.
Ken isä lienee?
Pihalta pellolle, pellolta pihaan
kiire on kesällä, Marjatta, juokse!
Toisilla aikaa on lempeen ja vihaan,
kukapa joutaisi Marjatan luokse.

Muidenpa sineen ja punahan muiden
Marjatta hellästi harmaansa antaa.
Vain ajan lyhyen suo suvi puiden
yllänsä elämän kangasta kantaa.
Suo suvi puiden.
Vain ajan lyhyen käy elontiekin.
Elämän riemu ja kuoleman kauhu
- niistä ei tietoa kalpean liekin,
joka jo sammui ja jäi ohut sauhu.

Niin meni Marjatta, kuolema nouti.
Kalma kun kulkee, niin ihmiset lymyy.
"Marjatta vaivainen, mennäpä jouti."
Köyhässä arkussa hiljaa hän hymyy.
Kuolema nouti.
Harmaana kulki se elämän juova,
vain meren hiekassa himmeä piirto,
ei sitä aallokko, lauluja luova,
koskenut, ei valon siivekäs siirto.

Mitään ei jättänyt, mitään ei mukaan
Marjatta vienyt. Vain oli hän täällä.
Marjatan kummull' ei itkenyt kukaan.
Heinikko heiluu jo maan syvän päällä.
Mitään ei mukaan.
Aallokko leikkii ja ulappa pysyy,
aina käy auringon siivekäs siirto.
Kun ajat kuluvat, ken sitä kysyy,
mikä on pohjassa ihmisen piirto?

10.8.18

Háfez - Ruusu ja satakieli


Tämä 1300-lukulainen persialaisrunoilija Háfez tuntuu jotenkin, no, arkkityyppiseltä vanhemmalta islamilaisen lähi-idän runoilijalta, viini virtaa ja satakieli rakastuu ruusuun ja rakastetun kasvoista ei saada kylliksi ja tätä se sitten on koko kirjan verran (suom. Jaakko Hämeen-Anttila).

Ajan runousestetiikkaan kuului että jokainen säe tehdään helmeksi ja runo on näiden helmien nauha, jossa teemaa lähestytään eri suunnista mutta varsinaisesti säkeestä säkeeseen ei aihetta muuten kehitellä (siinä määrin että monissa runoissa monia säkeitä voisi laittaa toiseen järjestykseen kokonaisuuden kärsimättä), ja vähän samanlainen tunne tulee tästä kokoelmasta, runot ovat erinomaisia ja ne lähestyvät samoja teemoja uudestaan ja uudestaan vähän eri suunnista, mutta ei ole paljoa syytä lukea tätä kannesta kanteen järjestyksessä, yhtä hyvin tästä voisi aika ajoin selata yksittäisiä pätkiä (ja näin Háfezia ilmeisesti luetaankin myös nyky-Iranissa).

Käytetyssä symboliikassa on niin korostuneesti vakiintunutta kuvastoa että kirjaimellisen luennan usein ohittaa allegorinen, tai anagoginen luenta, ja tätä kautta Háfez on ennemmin kuin varsinainen viinitupien laulaja (jonkun Bellmanin tapaan) mystikko, joka etsii ilmaisuja verhontakaisen kokemukselle, ja monen muun mystikon tapaan suhtautuu kielteisesti onttoon ulkokultaisuuteen.

Hämeen-Anttila avaa näitä symboleja ja viittauksia runsaissa selityksissä kirjan lopussa, joten aika lailla runojen rinnalla annetaan myös niiden selityksiä, mutta toisaalta kun mystiikan aihe aina on laajempi kuin mitä sanat tai niiden selityksetkään mahdollistavat, niin ei tätä puhkiselittää voi koskaan.

Tätä lukiessa ajatukset vaelsivat aiheeseen joka on mietityttänyt aiemminkin, eli runollisen sinän ja minän käsittelyyn. Runoissa puhutaan toistuvasti Rakastetulle, jonka nimeä ei perinteisesti lausuta (silloinkin kun kyse on maallisesta rakastetusta käytetään väärää nimeä, tunnistettava nimi olisi kauhistus), ja tämä runollinen Sinä on usein luettavissa myös Jumalaksi, ja maallisen rakkauden kuvat vertauskuvina mystiselle rakkaudelle (ja toisaalta teologisesti vain Jumala voi todella olla Minä, luomakunta on vain heijastusta Jumalan olemassaolosta, eli mites tämä nyt sitten oikein meneekään).
Runollinen Minä taas on hyvin esillä, melkein joka runon viimeisessä säkeessä Háfez mainitsee itsensä nimeltä, mutta niin, onko runo-Háfez kuitenkaan runoilija-Háfez...runo-minä kun ylistää viinin juovuttavuutta, kuten tekee moni muukin islamin mystikkorunoilija, myös he jotka muslimirunoilijoina eivät tietenkään viiniin itse koske...ja samalla teologisesti tämän minän katoaminen on keskeinen pyrkimys (ja siihen perustuu myös viinin juovuttavuuden autuus ja ehkä näin myös minän häpäiseminen).

Taas kerran vapaasti tulkiten otan tällä kirjalla Helmet-haasteesta kohdan 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa (Runo18-haastekin edistyy yhä).

Emme me välitä totuudesta

Aamun koitteessa kedon lintu
sanoi vasta-auenneelle ruusulle:
"Älä kersku kauneudella;
tässä tarhassa
on monta kaltaistasi kukkaa!"

Ruusu nauroi vastaan: "Emme me
välitä totuudesta!
Yksikään rakastaja
ei puhu kovia sanoja rakastetulleen."

Joka ei ole pyyhkinyt
viinituvan lattiaa kasvoillaan,
se ei ole koskaan tuntenut
rakkauden tuoksua nenässään.

Jos tahdot maistaa tästä maljasta
- helmirivein koristeltu rubiinireunus -
sinun täytyy vuodattaa silmistäsi
helmiä ja rubiineita.

Minä kysyin ruusutarhalta:
"Jamshídin valtaistuin,
missä on nyt ruusu,
maailmannäkevä maljasi?"
Tarha vastasi: "Ah ja voi,
virkeä onneni väsyi ja nukkui pois!"

Eivät rakkauden sanat
nouse kiireesti kielelle.
Tarjoilija, kaada viiniä!
Pannaan piste keskustelulle!

Háfezin kyynel
hukutti mereen järjen ja mielen.
Mitä hän voi tehdä?
Hän ei pysty kätkemään
rakkauden polttavaa tuskaa.

9.8.18

Oiva Paloheimo - Pan kuuntelee virttä


En ole sitä Oiva Paloheimon tunnetuinta teosta, Tirlittania, lukenut, enkä kyllä muutakaan, nyt sitten tämän runokokoelman.
Painopiste on kristillisessä runoudessa, mukana on niin raamatullista apokryfiaa Jeesus-lapsesta kuin tuonpuoleisen läpäisemää arkisuutta, huumorikajeen ollessa mukana, kohdistuu se sitten ulkokultaiseen tekopyhyyteen tai kyvyttömyyteen havaita pyhää...ja tietty ulkopuolisuuden sävy on mukana niin kuin kokoelman nimiruno jo kertookin, mutta toisaalta jos ensimmäiset ovat viimeisiä ja toisinpäin niin ehkä se mikä näyttää ulkopuoliselta ja vähäiseltä onkin suurempaa.

40-luvulla ollaan eli mitallisuus on lähinnä viitteellistä mutta rytmi on kyllä keskeinen elementti, ja modernismista ei ole vielä kaikujakaan, sen verran runsaasti on kerronnallisuutta.

Loppuruno (ote)

Olen nähnyt ja puhunut näkyjen mukaan.
Mikä sitten on se, joka näkyjä tahtoo,
joka harhoja seurata, uskoa tahtoo.
Sydän sittenkään ei olla se saata,
sillä sydän on elämäntoivoa täynnä,
veren lämpimän itkunhyrskettä täynnä.
Ja itku on ainoa, joka on totta,
ja tosi ei harhojen turhuutta seuraa.
Mutta - entä jos ovatkin itkumme kaikki,
tämä kuolemanpelkomme toivoton nyyhke,
se jos onkin harhojen tähden saatu,
se jos onkin itkua siitä, että
ikiautuus itkuton harhaa onkin,
ja petosta toivo, koska se tuokin
rajatonten ja syvien vetten päälle
loputonten pettymystemme illat?
Tai ehkä tää kaikki on aivan toisin,
ja sekin taas tuhansin tavoin toisin?
Sitä tiedä en. Todistaa tahdo en, tohdi.

7.8.18

François-René de Chateaubriand - Viimeinen abenserragi


Jatkan vanhoilla historiallisilla romaaneilla, tai lyhyt pienoisromaani tämä kyllä on: François-René de Chateaubriandin ranskalaisen romantiikan klassikko on kirjoitettu 1800-luvun alkupuolella mutta sijoittuu 1500-luvun alkuun (muutaman vuoden takainen suomennos Hanu Salmen).

Tarina on varsin kompakti: maurit on karkoitettu Espanjasta Afrikan puolelle mutta nuori Aben-Hamet palaa vierailulle Granadaan...ja kohtaa siellä ihanan neitosen Blancan: nämä rakastuvat toisiinsa palavasti mutta mitä tehdä kun toinen on muslimi ja toinen kristitty? Ja jos tästäkin päästäisiin yli niin on myös toinen erottava tekijä...

Rakkaudesta ja kunniasta on siis puhe, ja romantiikkaan sopivasti teos on jo tietoinen omasta anakronistisuudestaan, viitataan että tämän ajan kaltaista kunniakäsitystä ei voida odottaa kirjailijan omalta ajalta (eikä kyllä meidänkään), ja kirjailija korostaa jatkuvasti menneisyyttä, Aben-Hamet ja Blanca ovat arvokkaiden sukujensa viimeisiä, ja kohdataan menneen maaiman jäänteillä, raunioiden ja hautausmaiden keskellä...historia on raskas kantaa, mutta samalla se antaa rakkaudelle myös gravitasta, tämä ei ole pientä intohimoa.

Ihan mukava välipalakirja.