Petrarcan Sonetteja Lauralle on varhaisrenessanssin suuria teoksia, teos joka on ollut klassikko kauemmin kuin suurin osa muuta kirjallisuutta on ollut olemassa, ja näkyy paitsi Laura-nimen ja runomitta sonetin suosiossa myös muina viittauksina (mainitsen nyt vaikkapa Juice Leskisen runokokoelman nimeltä Sonetteja laumalle, ja mahtaako Kauko Röyhkäkin teoksen tuntea...): samalla en ole kuitenkaan ihan varma minkä verran tätä enää luetaan kirjana...ja suomeksikin on ilmestynyt vain valikoima, Elina Vaara on valikoinut ja kääntänyt 137 runoa yli kolmesta sadasta.
Varsinaisesti en ole siis minäkään lukenut koko teosta, mutta eiköhän tässä ollut ihan tarpeeksi...kovin runsasta variaatiota ei nimittäin ole luvassa, sonetteja sonetin perään kuinka ihaillaan, rakastetaan ja kaihotaan Lauraa ja tämän vaaleita hiuksia ja kärsitään kun tämä on ihailijalleen viileä ja etäinen, höystetään kielikuvilla laakeripuista ja antiikin myyteistä, toistetaan loputtomasti. Myönnän että tätä lukiessa niin katse kuin ajatukset alkoivat harhailla nopeasti...
On esitetty että Petrarca ei varsinaisesti edes kirjoittaisi todellisesta henkilöstä vaan jostain naiseuden ideaalista tai mahdollisesti runoilijalle sopivasti laakeriseppeleestä. Toisaalta todelliseksi Lauraksikin on tarjolla historiasta esikuva, nuori nainen joka oli naimisissa ja siitä syystä piti etäisyyttä palvovaan rakastajaansa; toisin kuin Danten Beatrice tämä Laura ei kuitenkaan kuollut ihan nuorena, vaan vasta parisenkymmentä vuotta sen jälkeen kun Petrarca ensi kertaa hänet näki.
Vaikutteita on luultavasti saatu keskiajan trubaduureilta, joidne merkitys oli huomattava erityisesti Provencessa, jossa Petrarca pitkään asui. Näiden trubaduurien kontolle on laitettu koko romanttisen rakkauden idean, idealisoinnin ja siihen liittyvän kulttuurin keksiminen ja sen keskeisiä piirteitä oli juuri rakastetun saavuttamattomuus: oli asianmukaista että rakastetun kuului olla tahollaan naimisissa ja että tämä nähdään lähinnä vilahduksina, jotka kuitenkin ovat kuin auringonsäteet kaiken sen pimeyden keskellä mitä on elämä kun rakastettu ei ole paikalla. Pysyvää stabiilia onneakaan ei kuulu olla, rakkauden tulee koko ajan joko kasvaa tai vähetä. Tätä mallia Petrarcakin harjoittaa, ja Lauran käytöksen heilahtelu armoisasta viileään ja takaisin ovat kaikki voimakkaasti koettuja.
Samalla on todettava, että näin nykyvinkkelistä katsottuna tämä yli sadan sonetin nippu (tai siis yli kolmensadan) näyttäytyy vähän, no, arveluttavana, sellaisena jota joku psykoottinen stalkkeri tekisi ja joka olisi hyvä syy hankkia lähestymiskielto tai ainakin pippurisumutetta ja salainen puhelinnumero. Ihan vaikka kuinka olisi humanistisen individualismin airut ja romanttisen rakkauden klassinen ideaali, välittyvä viba on enemmän itsekeskeinen obsessio jossa kohteella, tämän persoonalla, toiveilla, pyrkimyksillä ja elämällä ei ole väliä.
Ehkä tällä huomiolla ei tee oikeutta Petrarcalle, tunteilleen ja niiden ilmaisulle, ehkä tässä välillä kauniit aatteet ovat saaneet korruptoituneemman ilmiasun, koska niiden negatiivisista ilmenemismuodoista on nähty runsaasti huonoja esimerkkejä. Viime aikoina kuultu iskulause "rakkaus on rakkautta" on tautologisuudestaan huolimatta kuitenkin kyseenalainen.
Onko romanttinen rakkaus kuollut?
Kirjan ovat lukeneet myös mm. Viivi ja Cilla.
Sadasti, soturitar hurmaavainen,
janoten silmienne rauhan vuota
toin teille uhrin, sydämeni: suotta!
ei teille kelpaa halpa alamainen.
Jos toivoo sydäntäni toinen nainen,
hän erehtyy: kun itse vihaan tuota
sydäntä, jonka viskasitte luota,
ei voi se olla entisensä lainen.
Sen karkoitan; jos ei se maanpaon teille
saa hoivaanne ja ei voi yksin olla,
ei kaksinkaan, kun kutsuu muu naishempi,
sen luonnonjärjestys on tyhjä nolla;
syy lankee meille kummallekin, teille
enemmän, mitä enemmän se lempi.
7 kommenttia:
Psykoottinen stalkkeri - mainio luonnehdinta. Kun näin juttusi otsikon, minunkin mieleeni pälkähti ensimmäisenä Kauko Röyhkän biisi, sillä Petrarcaa en ole lukenut, olen vain lukenut Petrarcasta. Niin kuin nytkin. Kiinnostavaa!
Petrarca ja Carrie Bradshaw samassa jutussa - hienoa! :)
Klassikon keskeinen piirre on mahdollisuus yhteyksiin modernimpaan maailmana ja kulttuuriin :)
Ja joo, luulen että teoksen moni tietää nimeltä (muistelen että koulun historiantunnillakin tämä mainittiin) mutta että ei tätä niin paljoa lueta...
Myös minulle mieleen tuli nimestä heti Röyhkä, ja tuo Juicen kokoelmakin on nimenä tullut vastaan. En ole oikein toistaiseksi päässyt sisälle sonettiin, se on lajina jotenkin vanhahtava sillä tavalla että se häiritsee. Mieleen tulevat juuri trubaduurit, joihin tämän historiallisessa kontekstissa hienosti kytkit, ja jonkinlainen yltiöromanttisuus. Yli sata runoa (tai alkuteoksen 300!) etäisen rakkauden kohteen havainnoinnista kieltämättä alkaa nykylukijasta vaikuttaa pian jotenkin häiriintyneeltä...
Mulla on kyllä kanssa jonkin verran ongelmia sonettien kanssa, kun ei tilaa ole 14 riviä enempää niin siinä luodaan usein sellaisia hetkellisiä impressioita mutta toisaalta kun muoto on niin tiukka niin niihin on aika vaikeata päästä kiinni (olen nyt lueskellut kanssa yhtä toista runoilijaa joka kanssa harrastaa paljon sonetteja ja on aika hankala...)
Joskus aikaa sitten luin hyvän modernin tiivistelmän noista trubaduurien kehittelemistä romanttisen rakkauden ideaaleista jossa hoviromanssit oli tiivistetty 30 käskyyn (just näitä että rakkaudella ja avioliitolla ei ole yhteyttä, hyvä on jos vähintään toinen osapuoli on tahollaan naimisissa, ja että rakkaus koko ajan joko kasvaa tai vähenee...) ja siinä mallissa tällainen "kirjoitetaan 300 sonettia vuosien ajan rakastetusta joka kuitenkin pysyy fyysisesti etäisenä" on tietysti mitä sopivinta käytöstä, mutta, no, ajat, käsitykset ja ideaalit ovat muuttuneet...
Oletpa valinnut todellisen klassikon. Ja niin taitaa olla, että kaikki tämän tietävät, mutta harvat ovat lukeneet. Enpä taida lukea minäkään, vaikka sinänsä lainaamasi sonetti on ihan viehättävä.
Sen verran pitää vilkaista että sonetti runomittana tulee tutuksi :)
Lähetä kommentti