7.7.17

Hömpästä

Kun mm. eilisen runokävelyn yhteydessä tuli Ompun kanssa puheeksi taannoinen Ylen Kirjojen Suomen juttu hömppäkirjoista (Omppu suhtautuu aiheeseen kriittisesti, linkittäen Antti Hurskaisen kommentteihin aiheesta) niin pitää minunkin jotain asiasta kirjoittaa.

Itse pidin Ylen jutussa ongelmallisena että se sekoittaa termejä, puhuen yhtäaikaa tietyntyyppisestä kirjallisuuslajista ja tavasta lukea, ikäänkuin nämä olisivat täysin toisissaan kiinni ja erottamattomia, niin ettei jutusta oikein saa kiinni mitä siinä haetaan.

Olen sen verran Kirsti Ellilän juttuja lukenut, että olen omaksunut jossain määrin saman määritelmän hömpälle mitä hän käyttää (erityisesti vanhassa mainiossa blogissa Hömpän helmet): erityisesti naisille suunnattua viihdekirjallisuutta. Laatua ei ole sen tarkemmin määritelty, "viihde" viitannee tässä erityisesti juonivetoisuuteen ja lukemisen pintatason sujuvuuteen ja mikään "aivot narikkaan"-lukeminen ei ole oletuksena (vaikka osaa saattaa ehkä lukeakin myös sellaisessa moodissa). Tähän suuntaan viittaa alussa myös Ylen juttu mutta sitten keskitytäänkin täysillä "aivot narikkaan"-puolelle.

Tässä miten itse hömpän näen, siihen ei sisälly mitään erityistä arvolatausta: joukossa on kirjoja jotka ensisilmäyksellä eivät innosta lukemaan (tosin joskus ensisilmäykset ovat harhaanjohtavia), mutta toisaalta myös kirja jonka olen maininnut yhdeksi kaikkien aikojen parhaista romaaneista, Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo.
Olen täällä blogissa myös intoillut lajityypistä jota olen kutsunut eksistentialistiseksi hömpäksi, kirjallisuudeksi jonka yhteydet juonivetoisiin kepeisiin ihmissuhderomaaneihin ovat ilmeiset mutta joissa pinnan alla puidaan ihmisenä olemisen peruskysymyksiä: mm. Barbara Pym, Elizabeth Bowen, Elizabeth Taylor, Penelope Fitzgerald (tämä tuntuu olevan erityisesti brittikirjailijoiden juttu, joskin yllämainittu Ellilä kyllä liikkuu myös samoilla alueilla, ja tekisipä mieli mainita myös vaikkapa Françoise Sagan). 
Mutta miksi lukea noita mitenkään "aivot narikkaan"-asenteella, silloinhan missaisi sen mikä tekee Austenista, Pymistä tai Bowenista niin hyvän.

Tämänvuotinen Frau, Signora & Bibi -lukuhaaste on myös vienyt jonkin verran hömpän puolelle (tasoltaan vaihtelevin mutta sinänsä antoisin kokemuksin) joskin samalla olen kyllä huomannut että joitain kirjoja myös markkinoidaan "hömppänä", "viihteenä" tms ja sijoitetaan noille alueille kirjastossa jos ne ovat naisten kirjoittamia ja käsittelevät naisten ihmissuhteita, vaikka tyyli tai kerronta ei olisikaan viihdekirjallisuuden suosimaa juonivetoisuutta, tai joskus eroaa siitä hyvinkin paljon...
Ja juonivetoinen viihdyttävyys ei tietenkään ole vain naisten tai hömpän erikoisuus, viime aikoina luetuista mainitsen vaikkapa Kultaisen aasin.

"Aivot narikkaan"-fiiliksessä ei yleensä tule luettua kirjoja, tai jos tulee niin silloin jotkut aikaisemmin luetut ovat parhaita, erityisesti esseet. Tai sitten voi selailla vaikka keittokirjoja katsellen josko heräisi inspiraatio laittaa lähipäivinä jotain uutta ruokaa.
Tai sitten selailla jotain lehtiä tai ratkoa sudokuja tai pelata pasianssia, tai lähteä vaikka kävelylle.

Mutta nyt kuitenkin julkaisen blogatuista kirjoista seitsemän ansiokasta hömppää, kirjailijan mukaan aakkostettuna:
Elizabeth Bowen - A World of Love
Kirsti Ellilä - Kaivatut
Penelope Fitzgerald - Offshore
Stella Gibbons - Cold Comfort Farm
Barbara Pym - The Sweet Dove Died
Françoise Sagan - Pidättekö Brahmsista..
Winifred Watson - Miss Pettigrew Lives for a Day 

14 kommenttia:

Marjatta Mentula kirjoitti...

En tykkää minäkään yhtään tuosta 'aivot narikkaan' -termistä. Se on kauhean vähättelevä ja kuulostaa bulimialta, luen itseni ähkyyn, perseet olalle.

En ole koskaan etsinyt mitään hömppää erikseen, mutta välillä olen lukenut kirjan, joka varmaan lasketaan sellaiseksi jossain jaotteluissa.

Kun lukee paljon ja usein raskaista aiheista, niin on luonnollista tarttua johonkin kevyempään välillä, vaikka katsella perhe- ja naistenlehtiä, joissa on yleensä yksi hyvä artikkeli tuotekuvien joukossa.
Sama televisio-ohjelmien kanssa. Kun on nähnyt Syyria-dokumentteja, niin kaipaa katsoa jotain hauskaa sarjaa vastapainoksi. Eilen katsoin tangokuningatarkilpailun, jossa kouvolalainen tuttu nuori nainen voitti, ihana Aino Niemi, suloinen kuin ruusunnupuu ja ääni kuin Laila Kinnusella parhaimmillaan. Ymmärsin, mitä penkkiurheilijat kokevat kisoja katsoessaan. Minä hoin Aino, Aino ja lähetin tuomareille telepattisia viestejä, valitkaa nyt oikein, please. Tämä oli varmaan hömppäkatsomista.

Minusta koko sanan saisi poistaa käytöstä. Se on protestanttisen kulttuurin tuote. Ei saisi nauttia ilman syyllisyyttä ja hyötyajattelua. Arrgh.

Kyösti Salovaara kirjoitti...

Kevyt kommentti raskaaseen asiaan.

John Carey, joka melkein pakonomaisen kiihkoisesti vastustaa elitiin ajatusta siitä että joku kirjallisuudenlaji tai joku tietynlainen romaani olisi syvällisempää luettavaa kuin joku toinen, vaikkapa viihteeksi sanottu, muistuttaa ettei ole olemassa (eikä varmaan tulekaan) mitään tieteellistä näyttöä että jokin eliitin kiittämä hieno romaani aiheuttaisi lukijassa "syvemmän" tai "paremman" tai "oikeamman" kokemuksen kuin jonkin "hömppäromaanin" tai "juonellisen viihderomaanin" lukeminen. Jokaiselle lukijalle kokemus on ikioma, ei yleistettävissä.

Käsittelit täällä aika kiltisti jokin aika sitten T.S.Eliotia joka maailmansotien välisenä aikana (Careyn mukaan) muun eliitin mukana halusi luoda sellaista kirjallisutta, jota rahvas ei todellakaan (vaikka koulussa oppivat lukemaan) pysty lukemaan.

Jos joku kirja tuntuu ihan pelkältä hömpältä, niin so what? Kun luen iltapäivälehtiä mietin miten tällainen "paska" myy niin hyvin? Mutta... joku lukee niitä mielikseen.

Ei ole pakko lukea viihdettä. Ei ole pakko viihtyä. Voi surkutella ja lukea "vakavia romaaneja" vakavasta maailmasta vakavalla mielellä.

Mutta siltikään ei ole pakko lukea eliitin markkinoimia kirjoja yhtään velvollisuudentuntoisemmin. Suurempi ongelma taitaa olla ettei kohta juuri kukaan lue mitään (kaunokirjallisuutta). Tai onkohan se kulttuuridarvnistisesti edes ongelma?

Onko vakavakaan kaunokirjalluisuus muuta kuin hömppää jos tiukan asenteen ottaa? Etunojassa!

Niin vähän puhutaan ja kirjoitetaan siitä mitä parempi kirjallisuuskaan pitää sisässään (siis mistä se puhuu ja miksi jos jostakin puhuu) että eikö sekin ole pelkkää hömppää. Sovinnaisuuksien esittäminen vakavasti ei ole syvällistä.

Ja lopulta: mitä meidän elämämmekään on muuta kuin tietynmittainen hömppä?

Omppu Martin/ Reader, why did I marry him? kirjoitti...

Jaahas, innnostuit kirjoittamaan hömpästä postauksen. :D

Blogin facebook-sivulla tästä tosiaan kirjoitin ja lainaan nyt omaa kirjoitustani:

"Tämän asian artikulointi on hyvin haastavaa. Ajattelen, että kaikki kirjallisuus on yhtä arvokasta (siis samaan tapaan kuin ihmisetkin on yhtä arvokkaita), mutta kuitenkin on kirjallisuutta, joka on tärkeämpää kuin joku toinen kirjallisuus. Tässä tulee kuvaan mukaan kirjallisuuden kirjallisuudellisuus, jota toisissa kirjoissa on, toisissa ei. Mietin tätä suunnilleen koko eilisen päivän, mutta en vielä keksinyt, miten tämän asian voisi ilmaista.

Sitten taas se, että hömppä- ja jormakirjallisuus sukupuolitetaan kuuluu siihen osastoon, jonka koen kestämättömäksi ja moisesta luokittelusta pitäisi luopua."

Enkä edelleenkään osaa tätä asiaa tuon paremmin avata. Mietin kyllä sitäkin, että jonkinlainen arvottaminen/tykkäysjärjestykseen pistäminen on ihmisen perustoimintaa: jostain ruoasta tykkäämme enemmän kuin toisesta ja samoin ihmisten suhteen. Miten tämä sitten voisi olla pätemättä kirjoihin?

Noin yleisesti koen suurimmaksi ongelmaksi sen, mistä Hurskainenkin kirjoitti eli ajatus siitä, että lukemisen pitäisi olla helppoa. Miksi pitäisi? Näkisin niin päin, että ihmisiä pitäisi rohkaista lukemaan vaativampaa kirjallisuutta sen sijaan, että keksitään jotain aivot narikassa -projekteja. Itse ainakin saan vaativammasta kirjallisuudesta huomattavasti enemmän eli olen asiasta eri mieltä kuin Kyösti edellä. Tosin olen samaa mieltä siitä, että elämä on "tietynmittainen hömppä." :D

Marjatta Mentula kirjoitti...

Olen lukenut hiljattain kirjan, jossa oli vaikeita kielikuvia ja kirjallisia viittauksia, mutta ei oikein aihetta. Mentiin kieli ja kirjallisuusviitteet edellä.
Ja toisen, joka oli selkeää tekstiä ilman kielellisiä hienouksia ja jossa oli painava, polttavan ajankohtainen aihe trillerin muodossa.
Luulen, että jälkimmäinen lasketaan alempaan kastiin ehkä jopa hömpäksi jännityksen ja onnellisen lopun vuoksi.
Nautin kovasti molemmista. Pidän "vaikeista" kirjoista, tykkään ratkoa niiden arvoitusta ja selvittää kirjailijan tarkoitusta, ja pidän "helpoista" (= juohevasti kulkeva, helppo lukea) kirjoista niiden tarinankerrontataidon vuoksi. Kyllä myös tyyliltään vaikeammassa romaanissa tietysti on yleensä hyvä tarina. On taito saada lukija eläytymään ja uppoutumaan tarinaan.
Sellaisista kirjoista en pidä, joissa on tekotaiteellisuutta ja teennäistä rakenteen rikkomista, koska niin kuuluu tehdä fiinimmässä kirjallisuudessa. Ja jos ei kirjailijalla ole mitään todellista sanomista, niin se kyllä saa lopettamaan lukemisen, olkoon tyyli mikä vain.

Tämä keskustelu muistuttaa taannoista keskustelua lukuromaaneista. Osaan heti nimetä omasta hyllystä, mitkä siellä nähdään nähdään lukuromaaneina ja mitkä taideromaaneina.

Mutta jotenkin tuntuu siltä, että nämä jaottelut ovat vanhentuneita, aikansa eläneitä.
Joskus tiukkapipoisempana aikana, 70-luvulla, katsottiin lukeeko "oikeaa" kirjallisuutta, onko älykkö ja "meikäläisiä" vai jotain muita. Naistenlehdetkin olivat jakautuneet poliittisesti porvarillisiin ja vasemmistolaisiin.
Ei kai tällainen ole tulossa jossain muodossa takaisin, kun hömpän käsittely on koettu tärkeäksi?

Marjatta Mentula kirjoitti...


Shakespearen Myrskystä: "Sama kude on meissä kuin mik' unelmissa on ja unta vain on lyhyt elämämme".
Ja Kyöstin kommentista: "Ja lopulta: mitä meidän elämämmekään on muuta kuin tietynmittainen hömppä?"
Samaa mieltä.

hdcanis kirjoitti...

Mitä sitten tarkoitetaan "helppoudella", käsite on käännettävissä myös vaikkapa sulavuudeksi tai eleganssiksi. Vähän kuin jos menisin katsomaan tanssiesitystä niin on kiva että kaikki hypyt, piruetit ja muut sujuvat just eikä melkein, kukaan ei näytä siltä että kärsisi kouristuskohtauksista eikä kukaan katkaise sääriluutaan.
Vaikka sulavuus ja eleganssi eivät olisikaan kaiken laadukkaan kirjallisuuden tuntomerkkejä, niin kyllähän ne nyt taiteen arvoina ovat kunnioituksen arvoisia.

Vaikka Ylen artikkelissa on ongelmansa, niin samoin on Hurskaisen vastauksessakin, siinä kun vaikutetaan olettavan että jos joku sanoo että X on hyvä juttu, niin se tarkoittaa että vain ja yksinomaan X on hyvä juttu. Sama kuin että jos minä sanoisin että kahvi on hyvää, niin haluan että kukaan ei ikinä juo mitään muuta kuin kahvia, teenjuojat hirtettäisiin ja viininjuojat mestattaisiin ja kaikki paikat jotka tarjoavat jotain muuta kuin kahvia poltettaisiin.

En muuten myöskään pidä sitä varsinaisena ongelmana että jossain genressä sukupuolittuneisuus on jotenkin vahvemmin esillä, havaintojeni mukaan sukupuoli näyttää yhä tavalla tai toisella leimaavan ihmisten elämiä ja kokemuksia, joten miksi se ei voisi olla kirjojen aiheena?
Ennemmin pidän epäilyttävänä liian suurta innokkuutta aiheen välttelyyn, koska se tuntuu liittyvän turhan usein ajatukseen että toiseen sukupuoleen, useimmiten naisiin, liittyvä kirjallisuus olisi jotenkin vähäarvoisempaa tai halveksittavampaa ja olisi parempi että sitä ei olisi ollenkaan tai ainakaan siitä ei puhuttaisi.

Noin muuten olen sitä mieltä että ihmisen on hyvä lukea mitä monenlaisimpia kirjoja, mitä laveammin sitä parempi. Ja että "hömppä"-määritelmäni on paitsi arvotusneutraali myös aika lavea (listaamistani seitsemästä kirjasta joku muu ehkä laskisi varsinaiseksi "hömpäksi" ehkä vain Watsonin, ja ehkä Pymin).

Pekka Turunen kirjoitti...

En malta olla osallistumatta keskusteluun, sillä tämä "hömpän" ja "paremman " kirjallisuuden suhde on mietityttänyt minua aina. Olen näet suuri kirjallisuuden ystävä, mutta olen myös aina pitänyt monista kirjallisuuden lajeista, jotka lasketaan "hömpäksi". En mainitusta naisten viihteestä, mutta dekkareista, tieteiskirjallisuudesta, fantasiasta, huumorista ja sarjakuvista. Siitä huolimatta olen pitänyt myös ns. vakavammastakin kirjallisuudesta. Kaikilla näillä on minulle oma arvonsa. En osaa edes ohjeistaa, että ihmisten pitäisi pyrkiä kohti "vaativampaa" kirjallisuutta.

Silti asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Esimekiksi dekkareissa on helmien ohessa paljon kirjoja, joita voi pitää turhanpäiväisinä. Niin myös korkeakirjallisuudessa, niin vakavissaan pakertaen kuin ne ehkä onkin kirjoitettu.

Ehkäpä oman näkemykseni voisi muotoilla niin, että annetaan arvo "hyvälle" kirjallisuudelle, oli sen lajityyppi mikä tahansa ja olivat sen ansiot millaisia tahansa. Muistetaan, että kirjallisuuden arvot voivat olla tavattoman moninaisia, usein ehkä ennennäkemättömiäkin. Vastustetaan toisaalta "huonoa" kirjallisuutta, taas lajityypistä riippumatta. Ja muistaen koko ajan, että nämä ovat sitten lopulta kuitenkin makuasioita. Jos joku pitää kirjasta, joka minun silmissäni on mitäänsanomaton, olkoon minulla viisautta hyväksyä erilainen näkemys nöyrästi.

Keskustelu kuitenkin jatkukoon ja olkoon avointa ja erilaisia mielipiteitä kunnioittavaa.

Omppu Martin/ Reader, why did I marry him? kirjoitti...

Pekka, tosi kiinnostava tuo sun kommentti ja osittain nyt osut siihen, mitä itsekin ajattelen. Piti jo tuossa aiemmin tulla kommentoimaan, että omassa päässäni olen sekoittanut hömpän ja huonon kirjallisuuden, mutta pääsin nyt vasta koneelle eli kärjistäen niin, että mulle hömppää on ns. huono kirjallisuus. Tämä nyt ei sinänsä tätä ongelmaa mitenkään ratkaise, koska on varmaan epäkorrektia kutsua jotain kirjallisuutta huonoksi ja kyllä sillä huonollakin kirjallisuudella voi olla monelle arvonsa ja tehtävänsä.

Myönnän, että en osaa ajatella niin, että kaikki kirjallisuus olisi yhtä hyvää objektiivisessa mielessä ja se nyt varmaan on selvää, että jostakin pitäminen ja sen jonkin kirjallinen hyvyys voi olla täysin eri asioita.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Anteeksi, jos menen vähän sivuun varsinaisesta aiheesta. Tämä koskee kuitenkin jaottelua ja arvottamista.

Viime aikoina kirjallisissa keskusteluissa ja kritiikeissä on noussut esiin eräs sellainen piirre, jota kavahdan, tietynlainen poliittisesti korrekti puhdistaminen rasismista ja sukupuolten näkemisestä perinteisessä mielessä.

Esimerkkinä tästä on torstain HS:n kulttuurisivuilla ollut Arla Kanervan arvostelu Essi Kummun romaanista Hyvästi pojat. Siinä hän poimii esiin kohdan, joka tuohdutti hänet, niin että piti pitää lukutauko. Päähenkilö on yökerhossa ja tuntee vetoa kuubalaiseen mieheen, jonka machoilu ja peittelmätön seksin tarve viehättää naista ja saa tämän rentoutumaan ja nauramaan. Tässä toimittaja näkee rasistisen stereotypian. Voi, kun minusta tuntuu, että se on nyt toimittaja itse, joka yleistää! Ja mitä pahaa siinä on, vaikka todettaisiinkin, että suomalaiset naiset kokevat kuubalaismiehet kuumina ja viettelevinä, keinuvat lantiot jne. Kokevathan miehetkin Marilynin tietyllä tavalla! Vai eikö saa enää kokea?
Olen huomannut samalla toimittajalla ennenkin tietyllä haetulla tavalla katsomista. Hän näki eräässä romaanissa naisen alistamista, jota siinä ei todellakaan ollut.
Miksi näin?
Tulee mieleen montakin arvostettua amerikkalaista kirjailijaa, joiden teosten julkaisu olisi nykypäivänä vaarassa, koska ne eivät täyttäisi poliittisen korrektiuden vaatimuksia.

Pitääkö kirjoittaa ihanteellisen todellisuuden mukaisesti vai kuten asiat ovat todellisessa todellisuudessa.

Tähän liittyy myös puhdistus jota tehdään vanhojen kirjojen uusissa käännöksissä. Historia romukoppaan, kunhan on poliittisesti korrektia nykyajan silmissä.
Kun natsirouvan puhe roduista, muutetaan puheeksi kansoista, niin siinä tapahtuu sumutus.

Minua ei ainakaan tällä tavalla sensuroitu kirjallisuus kiinnosta. Se jos mikä on todellisudelle vierasta hömppää! (pääsinkin lopuksi hd:n aiheeseen)

hdcanis kirjoitti...

Tämä onkin inspiroiva aihe :)

Osittain kyse on tosiaan termeistä, tuota hömppää on ainakin yritetty vallata takaisin kuvaavaksi muttei arvottavaksi genretermiksi mutta onko sitten varsinaisesti onnistuttu, matkaa ainakin on vielä. Jolloin tulee sitten näitä ohipuhumisia kun ihmiset tarkoittavat hieman eri asioita samoilla sanoilla.

Ja Pekan pointti on tärkeä, ja aivan täyden "annetaan kaikkien kukkien kukkia"-asenteen sijaan kannattaisin että kritiikkiä, taidearvostelmaa, ulotetaan kaikille kirjallisuuden aloille juurikin seulomaan sieltä parempaa huonommasta ja ehkä jopa edistämään että parempi voisi olla vielä parempaa.
Esim dekkareissa ja scifissä tätä kohtuullisesti tapahtuu, Tähtivaeltajat ja Ruumiinkulttuurit ja asialle harrastuneet blogit ja muut sivustot tekevät tätä, joten asiasta kiinnostuneen on ainakin jotain mahdollisuuksia löytää lajityypin laadukkaammat edustajat ja kuulla niistä heikommista, jossain romanttisessa viihdekirjallisuudessa vastaavia ei juuri ole joten lukija joutuu liikkumaan satunnaisotannalla tai sillä mitä kustantaja nyt sattuu näkyvimmin markkinoimaan. Ja tällöin osuma on turhan todennäköisesti heikkoa...

Marjatan viimeinen kommentti osuu itse asiassa aika hyvin aiheeseen niin kuin sen näen, koska minusta yksi piirre joka "hyvässä hömpässä" on mahdollista toteuttaa hyvin on juuri fenomenologisuus, kokemukset ja asenteet tulevat niinkuin ne ovat, ja toisaalta niitä tarkkaillaan myös tietyllä (mutta usein lämpimän ymmärtävällä) ironialla. Tämä on Austenin juju, aikansa tiettyjen yhteiskuntaluokkien nuorten naisten elämän määritti naimakaupat, joten ne täyttävät myös kirjat, ja näissä on kuitenkin myös jännitteenä ristiriita ihanteellisuuden ja että kyseessä usein tosiaan ovat naimakaupat välillä...
Samaan joukkoon liitän myös stereotyyppisen hahmon esiintymisen stereotyyppisenä ilman että taustalla on joku valistaja selittämässä että ymmärrättehän että stereotyypit ovat väärin, kun kuitenkin aika moni ensinnäkin tunnistaa stereotyypin ja usein myös suhtautuu niiden mukaisesti.

SusuPetal kirjoitti...

Hömpän helmet, nostalgista. Olin ihan unohtanut tuon upean blogin, vaikka itsekin osallistuin siellä kirjoittamalla sinne aika paljon.
Ehkä siksi en niin enää jaksa mietti koko aihetta, hömppää, tuntuu, että silloin ja sitä ennenkin tuli taisteltua tuulimyllyjä ja jaotteluja vastaan. Mikään ei ole siis muuttunut :D

Hömpän helmissä on kyllä mielenkiintoisia puheenvuoroja esim. viihteen kirjoittamisesta. Muistaakseni Kirsti, Lehtisen Tuija ja muutama muukin vanha Kolmiokirjalainen kirjoitti blogissa näkemyksistään.

Sen verran jaksoin kaivaa blogia guuglettemalla, että löysin oman (totta kai...) juttuni miehen kirjoittamasta hömpästä. Pitäisi käydä tuota blogia enemmänkin läpi.
https://homppa.vuodatus.net/lue/2007/07/miehen-kirjoittamaa-homppaa

hdcanis kirjoitti...

Tässä asiassa tuskin tulee kummoista edistystä suuntaan tai toiseen...
Mutta soisin kyllä että Hömpän helmien tapaisia omien alojensa erikoistuneita kirjallisuusblogeja olisi, erityisesti juuri jos ne liikkuvat alueilla jotka jäävät normaalikirjallisuuskeskusteluissa katveeseen.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Mainitsiko joku tuolla edellä termin jormakirjallisuus, en jaksa enää lukea koko ketjua läpi. Mutta siis, ihan kauhea termi! Minusta pitäisi miettiä ennen kuin otetaan ihmisten nimiä yleisnimiksi. Ihanat miehet Jorma Panula, Jorma Uotinen, Jorma Hynninen ... en tiedä yhtään huonoa Jormaa. Sukupuolielimeenhän tässä tietty leikillisesti viitataan, mutta minusta perttiproosa olisi parempi, jos nimiä käytetään. :) Äijäproosa käy mimmiproosan vastineeksi. Ja hömppä sopii molemmille tai kaikille sukupuolivariaatioille.

hdcanis kirjoitti...

Nimeä "jormaproosa" en itse käytä enkä halua. Äijäproosa menee, joskin lajityyppi on osittain levittäytynyt monen genren alueelle, on eräkirjoja ja dekkari/jännäreissä on näitä (ne kirjat joiden keskeinen sisältö on kapakassa istuminen, huulenheitto, nopeat autot ja kuumat böönat ja siinä sivussa on joku rikos jota selvitellään. Tai tehdään itse) ja mitä muita...
Ja kun olen lukenut vaikka noita historiallisia veijariromaaneja, Apuleiusta ja Alain Rene le Sagea ja muita niin onhan ne oikeasti kanssa aika äijäviihdettä.
Leffojen parissa olen joskus törmännyt "men wearing hats"-genrenimitykseen jonka piiriin kuuluvat länkkärit, mafiaelokuvat, Humphrey Bogart -noir yms mutta kirjoihin se ei sovellu niin hyvin, hatut eivät ole aina ilmeisiä.

Sinänsä muuten sortteerattu genrevalikoima on vähentänyt tarvetta löytää suurelle osalle äijäviihteestä jotain yleisnimitystä, mutta onhan sitten jotain teoksia jotka eivät siististi asetu oikein mihinkään näistä.