Lisää Penguinin pikkumustia, lisää runoutta, vaikka tällä kertaa ollaan siirrytty vähän lähemmäs nykyhetkeä, noin sadan vuoden päähän: Wilfred Owenin aiheena on ensimmäinen maailmansota, ja kirjan nimi kertookin näkökulman. Suuri osa tuotannosta julkaistiin postuumisti, koska Owen kaatui sodassa 1918 25-vuotiaana.
'I shall be one with nature, herb and stone,'
Shelley would tell me. Shelley would be stunned:
The dullest Tommy hugs that fancy now.
'Pushing the daisies' is their creed, you know.
Aihe ja käsittelykin on tuttuja mm. Jylhän ja Kupiaisen vastaavista sotakokoelmista, ja sama lyyrisyyden ja groteskiuden ristiriita on käytössä tässäkin, mitoilla ja kaunofraaseilla mennään mutta sisältö rikkoo.
Ja siinä missä Jylhä on vielä jotenkin ylevä, ja Kupiainen taas väsynyt ja ahdistunut, niin Owen on ehkä eniten irvaileva ja vihainen: historialliset seikat eittämättä vaikuttavat, ensimmäisessä maailmansodassa Iso-Britanniassa ylevä propaganda oli huipussaan ja ristiriita todellisuuteen ja juhlavien sanojen tyhjyys ehkä koettiin sitäkin suurempana, ja yllämainitussa esimerkissä myös Shelelyn romantiikka saa osansa...
Owen liikuttelee näkökulmaa laajasti, viljelee puhekielisiä fraaseja (ja esim. The Chances on käytännössä kokonaan puhekielistä) ja kuvailee yksittäisiä kokemuksia ja yksittäisiä kohtaloita, mutta myös laajempia kohtaloita, vaikka kokonaista sukupolvia kuten nimirunossa tai The Parable of the Old Man and the Youngissa, jossa vanha Abraham on uhraamassa nuorta poikaansa Iisakia eikä välitäkään enkelin keskeytyksestä...
Tämäkin teos vanhentuu sitten kun maailmasta ovat sodat loppuneet, ei ennen.
Dulce et Decorum Est
Bent double, like old beggars under sacks,
Knock-kneed, coughing like hags, we cursed through sludge,
Till on the haunting flares we turned our backs
And towards our distant rest began to trudge.
Men marched asleep. Many had lost their boots
But limped on, blood-shod. All went lame, all blind;
Drunk with fatigue; deaf even to the hoots
Of tired, outstripped Five-nines that dropped behind.
Gas! GAS! Quick, boys! - An ecstacy of fumbling,
Fitting the clumsy helmets just in time;
But someone still was yelling out and stumbling,
And flound'ring like a man in fire or lime...
Dim, through the misty panes and thick green light,
As under a green sea, I saw him drowning.
In all my dreams, before my helpless sight,
He plunges at me, guttering, choking, drowning.
If in some smothering dreams you too could pace
Behind the wagon that we flung him in,
And watch the white eyes writhing in his face,
His hanging face, like a devil's sick of sin;
If you could hear, at every jolt, the blood
Come gargling from the froth-corrupted lungs,
Obscene as cancer, bitter as the cud
Of vile, incurable sores on innocent tongues, -
My friend, you would not tell with such hight zest
To children ardent for some desperate glory,
The old Lie: Dulce et decorum est
Pro patria mori.
2 kommenttia:
Kumma miten hankala minun oli saada selvää mitä tuossa Pro patria runossa tapahtuu, vaikka se on siinä ihan isolla kirjoitettuna. Aika kamala kuvaus ja silti runollinen, niin että tyylilaji ja tarkoitus lyövät kättä keskenään.
Ja päivänkakkaroita tosiaan puskee maasta, jos ei sitä maata käännä mieluiten vuosittain. Tosin onhan nekin kauniita kukkia.
Joo, lyyrinen kieli menee joskus sen verran lennokkaaksi että lukija ei aina pysy mukana, mutta olennainen kyllä välittyy.
Lähetä kommentti