Sarjakuvasession paluu

Vaikka sarjakuvia suht paljon luenkin ei niistä tule blogiin kirjoitettua, ja kun on nyt taas kertynyt kohtalainen pino luettavaa (niin ostettuja, saatuja kuin lainattujakin) ja tässä ei ole sen kummempaa ohjelmaa seuraavan 24 tunnin aikana, niin voisipa taas harrastaa sessiomaisen luennan jossa keskitytään sarjakuviin, taas vähän maratonin tyyliin vaikka sivumääriä en laskekaan. Viimeksihän olen tällaista harrastanut noin vuosi sitten...

Raportoin edistymisiä tänne sitä mukaa kun etenen, ja kuviakin pitänee lisäillä luetuista, joten postaus päivittyy.
Aloitan nyt 14.30 Batman-kirjalla jota olen jo ehtinyt vähän matkaa lukea.

16.00
Kaksi kirjaa luettu.
Ensimmäinen oli Greg Ruckan ja Klaus Jansonin Batman: Death and the Maidens, jonka olin jo ehtinyt aloittaa eilen. Molempia tekijöitä on tullut luettua ennenkin, ja Rucka on kirjoittajana ollut sen verran tasokas että suunnilleen kaikki missä on mukana on ainakin potentiaalisesti kiinnostavaa...vaikka tämä päätyikin nyt olemaan ihan ok. Lähinnä siitä syystä että Batman-vihulaisista Ra's al Ghul ja tyttärensä Talia ovat jääneet jokseenkin tuntemattomiksi, sellaisiksi joita on nähnyt vain toisen käden viittauksina tai muuten ohimennen, joten tarina ei sen kummemmin resonoinut. Mutta ei näiltä tekijöiltä nyt huonoa voi olettaa tulevan.

Toinen kirja oli sitten Chester Brownin En koskaan pitänyt sinusta, omaelämäkerrallista tarinointia teini-iästä, mm. tytöistä.
Brownilta olen muutaman muun sarjakuvan aiemmin lukenut ja niistä omaelämäkerrallisemmissa kuten Paying For It on kyllä välittynyt tietty viileys ja vähän robottimaisen looginen suhtautuminen asioihin, ja se kyllä heijastuu tässäkin, vaikka mukana on myös teinimäistä epävarmuutta...

17.30
Jatkoin Marshal Blueberry-albumeilla. Jean Giraud & Jean-Michel Charlierin varsinaisen Blueberry-sarjan olin lukenut joku aika sitten ja vaikken nyt niin suuri länkkärifani olekaan niin olivat silti erinomaisen viihdyttäviä juttuja, ja nyt sitten luin tämän spinoffina syntyneen edellisen sarjan jatkoksi syntynyt albumitrilogian, jossa Mike Blueberry päätyy selvittelemään Heavenin kaupungissa Arizonassa toimivaa aseiden salakuljetusjuttua...
Ekan albumin alussa meni hetki totutellessa että mistäs tässä onkaan kyse, mutta sitten juttu alkoikin rullata tehokkaasti. Piirtäjä on vaihtunut, William Vance on tunnettu luottomies jonka kuvitus on kuitenkin vähän karumpaa ja harmaampaa kuin Charlierin, ei niin hyvä, ja kolmannen albumin piirtäjä Michel Rouge on askel taas vähän alaspäin, vaikka luettavana homma säilyykin...
Ilmeisesti tätä ei sitten tullut enempää kuin nämä kolme albumia, sitten olisi vielä toinen spinoff-sarja Blueberryn nuoruudesta. Kai sitäkin pitää joskus katsoa.

(edit: varsinaisessa sarjassa piirtäjä oli siis Giraud, ja Charlier oli kirjoittaja)

19.00
Sitten toisaalle, eli viides osa Keiji Nakazawan Barefoot Gen -sarjasta: kymmenosaisesta sarjasta on pari ensimmäistä osaa ilmestynyt suomeksikin nimellä Hiroshiman poika, ja nimi vinkanneekin aiheen: omaelämäkerrallisessa teoksessa käsitellään elämää Hiroshimassa 40-luvun jälkipuoliskolla, ensimmäisessä osassa ennen pommia ja lopuissa pommin jälkeen.
Ja nyt olen päässyt puoleenväliin sarjaa ja ei, tätä ei mielellään lue, mutta jos toiset ovat tämän eläneet niin vähintä mitä voi tehdä on lukea siitä, sellaisella suoruudella Nakazawa aihetta käsittelee.
Mutta en etene tässä mitenkään nopeasti, oikeasti minulla olisi seuraavakin osa kirjastosta lainassa mutta saattaa mennä hetki ennen kuin siihen tartun...

20.15
Jatkamme japanilaisessa sarjakuvassa mutta ihan eri lajityypissä, ja vihdoin naistenviikko huomioidaan naistekijällä. Olin aiemmin lukenut Fumi Yoshinagalta erinomaista vaihtoehtohistoriasarjaa Ooku (jossa shogunaatin aikana Japaniin iskee kulkutauti joka tappaa valtaosan miehistä naisten ollessa immuuneja...miten tämä sitten vaikuttaa yhteiskuntaan kun naiset tekevät kaiken ja jäljelläolevista miehistä tulee kallisarvoisia, suojeltuja ja holhottuja ylellisyyksiä). Muuhunkin tuotantoonsa piti siis tutustua, ja siitä suurin osa on ymmärtääkseni tällaisia lyhyempiä romanttisia tarinoita, kuten tämäkin Garden Dreams, yhteen kirjaan mahtuva juttu joka noin periaatteessa sijoittuu massiivisesti romantisoituun käsitykseen eurooppalaisesta keskiajasta ja painopiste on Suurissa Tunteissa.
Tämä on hillittömästi estetisoitua korkeaoktaanista Hömppää, ja täytyy kyllä todeta että hieman säälittävät lukijat jotka eivät tällaisesta kykene nauttimaan...

21.45
Jatketaan naistekijöillä.
Madéleine Floresin The Girl and the Gorilla kertoo aloittelevasta kirjailijasta jota masentaa tyrmäävä hylkäyskirje, ja sitten hän sattuu kadulla kulkiessaan huomaamaan puhuvan gorillan, joka johdattaa päähenkilön Luovuuden valtakuntaan...ja, no, tämän luki mutta en ollut erityisemmin vaikuttunut.

Faith Erin Hicksin The Nameless City sen sijaan oli oikein symppis, näitä nuortenfantasiasarjoja nuoren soturioppilaan ja katuvarkaan ystävyydestä jne, ei sinänsä mitään radikaalin mullistavaa mutta kiva tarina, kiva toteutus, ja kiva miljöö (suuri kaupunki joka lainailee ulkoista tyyliään enemmän itä-Aasian kuin Euroopan pseudokeskiajasta), ja tälle oli ilmeisesti jatkoakin (Hicksin The Adventures of the Superhero Girl oli erinomaisen hauska ja Friends With Boys ihan ok, sinänsä hyvin tehty mutta kouluteinidraama oli sellaista että olin samantyylisiä tarinoita nähnyt jo ihan tarpeeksi)

23.15
Sitten pari teosta Hideshi "jumalauta tää on sekaisin" Hinolta, japanilaisen kauhusarjakuvan yhdeltä legendalta...ensimmäisessä varsin omalaatuinen perhe asuu varsin omalaatuisessa talossa ja punainen käärme (joka on varmaan peilin takaa tuleva demoni) aiheuttaa tuhoa ja hävitystä, ja toisessa poika muuttuu valtavaksi ötökäksi. Molemmissa on paljon kipeää kuvastoa, body horroria ja muuta jännää (tolkkua sen sijaan vain nimeksi). Näitäkin olen lukenut jo muutamia, ja on niitä vielä jotain jäljellä...
Tämä liittyy vähän tuohon Hiroshiman poikaan, Hinon yhdeksi tärkeäksi inspiraationlähteeksi on mainittu kasvaminen sodanjälkeisessä Tokiossa.

Jep, jotain muuta taas ennen nukkumaanmenoa.

9.30
Illalla luin vielä ensimmäisen osan Ksenofonin ja Petri Hiltusen Anabasista ja vähän matkaa Lena Ackebon Gud va hemskt!iä, ja nyt aamulla Anabasiksen toisen osan ja vähän lisää Ackeboa.

Anabasis on sarjakuvasovitus Ksenofonin, Sokrateen oppilaan silminnäkijäreportaasi Kyyroksen sotaretkestä, tai oikeastaan enemmän sen loppupuolesta, koska Kyyros kuolee nopeasti ja varsinainen tarina käsittelee kreikkalaissotilaiden paluumatkaa takaisin Kreikkaan vihamielisen ympäristön läpi...ja sovitus on Hiltusta, jonkinlaiseen historialliseen uskottavuuteen pyritään mutta toisaalta kerrontakin pidetään dramaattisena.

Gud va hemskt! taas on runsas kokoelma Lena Ackebon lyhyitä sarjoja vuosien varrelta: ei tät liian suurina annoksina pidä lukea mutta teos sisältää lähes kaiken mitä pitää tietää Ruotsista ja/tai elämästä. Ackeboa ei ole kai ikinä julkaistu suomeksi, mikä on vähän sääli mutta sinänsä ymmärrettävää koska sarjat pommittavat niin kovaa tahtia umpiruotsalaista puhetta, populaarikulttuuria, mainoksia yms yms siinä määrin että paljon viittauksia menee kyllä minulta ohi ja kerronnassa puhuvilla päillä on iso rooli, mutta noin yleissävyltään tämä kyllä osuu minun huumorintajuuni. Gierth-Ove, c'est moi.

 Mitäs seuraavaksi.

11.15
Siinä missä yllämainitun Jean Giraudin jutuista olenkin pitänyt, niin alter egonsa Moebiuksen sarjat eivät ole oikein ikinä minulle toimineet, ja nyt kun luin vuosien jälkeen uudestaan Aedenan puutarhat niin en ole mielipidettäni vieläkään muuttamassa. Pastellisävyistä hippifuturismia ja kosmista leijuntaa, ei kiitos.

Gilbert Hernandezin sarjoista sen sijaan olen pitänyt, ja niin myös nyt teoksestaan Sloth vaikka sekin on aika outo (eikä vapaa kosmisesta leijunnasta), tarina  pojasta ja tytöstä ja toisesta pojasta ja sitruunatarhan hirviöstä ja koomasta pikkukaupungissa...

14.30
Kävin ulkona kun oli nätti sää, ja sitten palasin lukemaan lisää.
Marcel Ruijtersin sarjakuvia olin lukenut aiemminkin, ja niissä oli samaa tyyliä kuin tässä All Saintsissa paitsi vielä vähemmän tekstiä. Tarinoita joiden kuvitustyyli ja ideat on lainailtu keskiaikaisista manuskripteistä, ja tässäkin kerrotaan pyhistä naisista joita uhkaavat paholainen, metsien villit, rutto, kerettiläiset ja monet muut vaarat ja vaaroista selvitään (tai ollaan selviämättä) mitä moninaisimmilla tavoilla...hilpeä teos.

Willy Vandersteenin Anu & Antti -sarjoista olin aikoinaan lapsena jotenkin tietoinen mutten ollut niitä koskaan lukenut ennen kuin ihan viime aikoina pari albumia ja nyt sitten yksi lisää. Ja, no, ehkei ollut mikään suuri menetys vaikken näitä lapsena lukenut...Vähän kuin lainailtaisiin Hergén Veikko, Tette & Jykkeä paitsi että varsinaiset nimihenkilöt ovat vähän sivussa tapahtumista ja meno on kovin hapokasta, tarina etenee kiihkeällä tahdilla tolkuttomasta juonenkäänteestä toiseen.

Ja lopuksi luin vähän lisää Lena Ackebota, joka on ihan paras.

Luettuja sarjiksia tuli päivän aikana aikamoinen pino, mukana oli nyt paljon kohtuumittaisia albumeja ja paksummat teokset taas olivat suht nopealukuisia. Mutta tämä oli nyt tässä.