On jo pitempään ollut tarkoitus lukea tämä kirja: Anne Tyler on mainittu amerikkalaisverrokiksi noista brittikirjailijoista joista olen pitänyt, Pymista ja Bowenista ja Bainbridgesta ja Sparkista ja Taylorista ja Fitzgeraldista, kirjan nimi oli kutkuttava (en tosin arvannut sen olevan ihan noin konkreettinen, että päivällisellä Koti-Ikävä-nimisessä ravintolassa olisi keskeinen osa) ja se on mainittu tuotantonsa parhaimmistoon (mm. itse tekijänsä toimesta).
Kirja kertoo baltimorelaisperheestä, äiti Pearl Tullista ja kolmesta lapsesta Codysta, Ezrasta ja Jennysta (ja myöhemmin näiden perheistä): perheen isä Beck jättää perheen lasten ollessa pieniä.
Pearl Tull ei selvästikään ole helppo ihminen, vaikka eri lapsilla on hieman eri tulkinnat kuinka vaikea tämä lopulta oli: kirjan keskeinen aihe on kuinka eri henkilöillä on samoista tapahtumista hieman eri muistot, Cody muistaa lapsuuden hyvin kauheana ja negatiivisena ja aikuisena pyrkii pysymään paljon erossa muusta perheestä, kun taas Ezran muistot ovat positiivisempia. Osittain tämä heijastaa tietysti myös todellisuutta mutta toisaalta on myös persoona- ja valintakysymys...
Kaikkien lapsien myöhempään elämään myös vaikuttaa lapsuus, tietyt piirteet siirtyvät sukupolvelta toiselle vaikka ei haluaisi, ja samoin kontrastoidaan jokaisen perheenjäsenen suhteellista ulkoista menestystä noin keskiluokkaisessa mielessä ja kauniin kuvan takaisia jännitteitä ja rikkonaisuutta. Nämä tulevat kaikkein vahvimmin esiin loppukohtauksessa, kun ulkopuolelta tuleva kommentointi, kuinka sille päivälliselle Koti-Ikävän ravintolaan kokoontuva perhe kaikkine lapsineen, puolisoineen ja lapsenlapsineen näyttää idylliseltä klaanilta, aiheuttaa "sinä et tiedä mitään"-puuskahduksen...
Tämä oli, no, ihan kiva. Sujuvasti luin ja näin arvostamisen arvoisia seikkojakin sen verran että tämä sijoittuu kategoriaan "laadukas lukuromaani" (jossa "lukuromaani" ei ole haukkumasana) mutta en nyt mitenkään ihastunut: hiven karsimista olisi ehkä terävöittänyt kirjaa, hiven jotain enemmän ja jotain vähemmän, en tiedä. Ainakin tämä tuntui hieman turhan depressiiviseltä ja huumorittomalta verrattuna noihin yllämainittuihin verrokkeihin...En kuitenkaan pidä poissuljettuna että lukisin jotain muutakin Tyleriltä.
Muutama muu bloggaus kirjasta löytyy, ainakin Jenni, Kirsi-Maria, Liisa, Hanna (joka olikin valinnut saman sitaatin jonka itsekin halusin, ja näköjään muutkin lukevat tätä kirjaa heinäkuussa 2017...)
Itse asiassa he luultavasti tapasivat toisiaan tiuhemmin kuin onnelliset perheet. Vaikutti melkein siltä, että heidän oli toistuvasti palattava sen ääreen, mikä ei ottanut luonnistuakseen. (Eli jos he joskus todella saisivat päivällisen päätökseen, niin nousisivatko he ja hyvästelisivät toisensa ikuisiksi ajoiksi?)
3 kommenttia:
Tyler on suosittu ja arvostettu, mutta ei minun suosikkejani. Olen lukenut häneltä kolme romaania ja pitänyt vain yhdestä niistä.
Juuri äsken suljin tämän saman kirjan kannet. Pidin tästä hirmuisesti, mutta en oikein osaa selittää vielä miksi... Perhesuhteet ovat aina kiinnostavia. Oli eka Tylerini ikinä.
Elina, postausta odotellessa. Huomasin kommenttisi Hannan blogissa ja huvitti että tätä sattui lukemaan yhtäaikaa useampi bloggaaja.
Margit, jep, näen syitä arvostukselle mutta...
Lähetä kommentti