Maaliskuun luetut

Mercè Rodoreda - Timanttiaukio
Naguib Mahfouz - Adrift on the Nile
Hermann Hesse - Ihmeellinen viesti toiselta tähdeltä
Julya Rabinowich - Splithead
Adelbert von Chamisso - Varjoa vailla
Hella Haasse - The Black Lake
Doris Gercke - Snapsia lapsille
Helvi Juvonen - Kootut runot
Gianni Celati - Tasankojen kertojia
Anna Seghers - St. Barbaran kalastajien kapina
Juhani Aho - Yksin
Beryl Bainbridge - The Bottle Factory Outing

Emil Anton - Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan

Olipas tämä jotenkin pitkäntuntuinen maaliskuu, luettuja kirjoja tuli ja Blogistanian kirjapalkinnot jaettiin ja kirjoitin ja pakisin myös naiskirjallisuudesta ja lukuvalmennuksesta ja reformaation merkkivuodesta ja suunnitella paria tulevaa juttua (toisesta pari teistä tietääkin jo mistä puhun ja loput kuulette lähiaikoina, toisesta ehkä joskus jos siitä jotain sanottavaa tulee) ja minulle kuten niin monelle muullekin tuli shokkina Lukutoukka-Kristan äkillinen kuolema muutama päivä sitten...

Huhtikuuta odotellessa.

	mies	nainen	muu
englanti	87	91	2	180
suomi	47	37		84
ranska	32	10	2	44
saksa	38	6		44
japani	34	9		43
italia	34	1		35
ruotsi	21	9		30
venäjä	24	3	1	28
norja	12	2		14
tsekki	12	1		13
espanja	8	2	1	11
arabia	6	1	1	8
puola	3	3		6
unkari	5		1	6
tanska	5	1		6
viro	4			4
portugali	2	2		4
kiina	3	1		4
islanti	2		2	4
slovenia	2		1	3
slovakia	2	1		3
muu			3	3
serbo-kroatia	2	1		3
hollanti	1	2		3
kreikka	2			2
iiri			1	1
turkki	1			1
latina		1		1
albania	1			1
urdu	1			1
bulgaria			1	1
latvia	1			1
malta	1			1
katalaani		1		1
	393	185	16	594

Beryl Bainbridge - The Bottle Factory Outing

Ensimmäisenä totean, että sijoittaisin tuon kannen aika korkealle "rumimmat kirjankannet"-kilpailussa. Mutta tämä onkin Beryl Bainbridgen The Bottle Factory Outing, kirjan luonteeseen ei sopisi liian sievä kansi...

Kyseinen tehdas on viinipullottamo Lontoossa, jonka omistaja ja suuri osa työntekijöistä on italialaisia, irlantilaista autokuskia lukuunottamatta ainoat britit (ja firman työläispuolelta 2/3 naisista) ovat etikettiliimaajat Brenda ja Freda, jotka jakavat myös pienen asunnon.
Parin keskinäinen dynamiikka muistutti hieman aiemmin lukemaani Harriet Said -kirjaa. Freda on äänekäs ja räväkkä, jolla on ideoita, haaveita ja suunnitelmia, ryhtyä näyttelemään tai ehkä edetä yhteiskunnassa hyvällä naimakaupalla (ja nyt on kiikarissa Vittorio, pullottamon omistajan veljenpoika), Brenda taas hiljaisempi, hyvin kasvatettu (mikä tarkoittaa, että jos haluaa toisen palan kakkua niin siitä pitää kieltäytyä, mutta jos ei halua niin se pitää ottaa ja niellä vaikka kyyneleet silmissä), ja passiivisemmin menee mukana Fredan suunnitelmissa (eikä pane liikoja vastaan myöskään Rossin ahdisteluille työpaikalla) mutta löytyy hänessäkin ajoittain sisua ja omaa luonnetta jonka johdosta on jättänyt juopon miehensä Stanleyn ja alunperin päätynyt Lontooseen, Fredan seuraan ja pullotehtaalle.

Nyt Freda on keksinyt organisoida tehtaalle virkistyspäivän, päiväretken lähiseudun kartanolle, taka-ajatuksena saada asiat edistymään Vittorion kanssa, mutta asiat kehittyvät omia polkujaan ja lopussa kieltämättä on juhlavuutta mutta...

The men who had not been on the unforgettable Outing revelled in the unaccustomed festivity of the moment. The rest, worn out from the previous day and hours spent emptying the consignment of sherry at breakneck speed, rubbed their creased foreheads, and stifled yawns. Maria sat in an armchair heavy with dust; her legs did not reach the floor. Grey hair, escaping from the bunch of her neck, spilled down her back, as she rocked back and forth gulping her champagne. She remembered other places, other deaths. Her lips moved.
"Ah well," sighed Rossi. "It cannot be helped. It is life."
"Aye, aye," agreed the men, though life it was not.

Bainbridge viljelee mustaa huumoria umpienglantilaisittain, joten voitte olettaa että teidän työpaikkanne virkistyspäivät tapaavat mennä vähän paremmin kuin tässä kirjassa. Samalla hän kuitenkin välttelee liioiteltua karrikointia tai groteskiutta, jolloin kuivakkaa huumoria sävyttää, no, pateettisuus, näillä ihmisillä on haluja, toiveita ja pelkoja, eikä edes mitenkään kohtuuttomia.
Jonkin verran ilmeisesti myös pohjataan kirjailijan omiin kokemuksiin, ymmärtääkseni kirjailija työskenteli jossain vaiheessa pullottamissa ja huomasin maininnan että tosielämässä myös hänen anoppinsa yritti ampua hänet...

Bainbridge jatkaa pysymistä varsinaisen ihastumisen ulkopuolella mutta kuitenkin merkillisen koukuttavia nämä ovat.
Helmet-lukuhaasteessa tämä on 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään (alunperin tämä oli kirja jota kirjailijalta suositeltiin, olen vain tässä välissä lukenut kolme muuta kirjaansa), lisäksi tämä sopii
Muuttoliikkeessä-haasteeseen (pääparia lukuunottamatta kirjan muut keskeiset henkilöt ovat kotoisin muualta).

Juhani Aho - Yksin (lisäksi lukuvalmennuksesta)

 

Kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksessa Juhani Aho on nimi joka tulee säännöllisesti vastaan, mutta en voi myöntää kovin laajaa tuntemusta tuotannostaan: Rautatie luettiin joskus ala-asteella, samoin kuin Siihen aikaan kun isä lampun osti -tarina, ja Juhasta minulla on joku käsitys, ja muuta tuotantoa on, mutta mitä?

Syystä johon palaan myöhemmin bloggauksessa tartuin sitten tähän pienoisromaaniin nimettömästä kertojasta ahdistuneena Helsingissä ja Pariisissa vuonna 1890. Kertoja on palavasti rakastunut ystävänsä pikkusisareen, huomattavasti nuorempaan Annaan, mutta vastakaikua ei oikein tule joten matkustetaan Pariisin maailmannäyttelyyn miettimään mitä sitä tekisi elämällään ja haaveilemaan että nyt kun lähdin pois niin ehkä Anna tajuaakin että oikeasti onkin aina rakastanut minua jne jne.
Eipä tässä kummempaa sisältöä tarvitsekaan, tyylilaji on psykologinen realismi joten vellonnalla pärjätään, miljöökuvaus niin Suomen kuin Ranskankin osalta mainiona lisänä ja aihehan, yksipuolinen rakkaus, ei ihan heti kai vanhene (joskin jotkut siihen liittyvät asiat ehkä muuttuvat, ystävän neuvot ovat sensuuntaisia että ei moisia nykykirjallisuudessa voisi laittaa...). Myönnän myös olleeni yllättynyt että Aho oli tämän ilmestyessä vasta 29-vuotias, kirja henkii vähän vanhempaa näkökulmaa...aikakauden ranskalaisella kirjallisuudella on epäilemättä myös ollut vaikutusta teokseen.
Mieleen tuli myös että vaikka mielikuva kirjailijasta onkin hieman, no, pölyinen, niin tuossa tietämässäni kirjallisuudessa tämä kuitenkin käsitteli ajan uudemman teknologian kohtaamista, oli kyse sitten öljylampusta tai rautatiestä tai tässä kirjassa Eiffel-tornista: nyky-Aho sitten varmaan kirjoittaisi tulevia klassikoita 3D-tulostimista tai Netflixistä?

--------------------------------------
Arvelin, että Helmet-lukuhaasteessa yksi hankalammista rasteista tulee olemaan 27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja, kun ottaa huomioon tämän vaatimukseni, että kotimaisen kirjailijan pitää olla kuolleena vähintään 50 vuotta. Helsinki sinänsä on helppo paikka, mutta kun rajataan pois nykykirjailijat samoin kuin muutama muu ilmeinen tyyliin Mika Waltari ja Helvi Hämäläinen, niin jäljelle jäävistä kirjailijoista mieleen tulevat ovat joko sellaisia että teoksissaan ei juuri paikkakunta näy (kuten moni runoilija) tai sitten ovat sijoittaneet keskeiset teoksensa esim. landelle (johon tässä yhteydessä lasketaan mm. Tampere ja Oulu).

Olin kuullut kirjastojen tarjoamasta lukuvalmennuksesta, jossa kirjastolainen keksii kiinnostavia lukuvinkkejä tarpeiden mukaan: haluaako tutustua johonkin uuteen aiheeseen, alueeseen tai genreen vai etsiikö vain "hyviä kirjoja", mitä on jo lukenut ja mitä ei ainakaan halua...Linnea oli tästä aiheesta kirjoittanut ja asia kiinnosti...joten keksinkin että ulkoistan tämän aiheen asiantuntijalle. Kerroin sähköpostitse reunaehdot (Helsinki, kirjailijan kuolemasta 50v, muuten kelpaa romaanit, novellit, näytelmät, runot, tunnetut tai tuntemattomat) ja jäin odottamaan vastauksia.
Valmentaja Anja Karppala laittoi vielä tarkentavan kysymyksen että luenko ruotsiksi (en tarpeeksi hyvin) ja jonkin ajan päästä sainkin sitten sähköpostiini pitkän dokumentin, listan mahdollisia kirjoja ja kustakin jotain luonnehdintaa, takakansitekstiä tai kuvailuja muista lähteistä (mm. parista blogista, Kiiltomadosta tai Kirjasammosta), ja kun olin niitä obskuriteettejakin kysynyt niin mukana oli myös kirja pari joista ei ollut oikein muuta tietoa kuin että niiden kohdalle oli laitettu avainsanaksi Helsinki...

Vinkattu lista on seuraava:
Juhani Aho: -Yksin
-Rauhan erakko
-Helsinkiin
Arvid Järnefelt: -Veljekset
-Minun Marttani
-Isänmaa
Olavi Kallio: -Herran vanki
-Kiirastuli
Marja-Liisa Vartio: -Kaikki naiset näkevät unia
Maila Talvio: -Linnoituksen iloiset rouvat
Reino Rauanheimo: -Aseveli-ilta
Otto Olavi Siippainen: -Suuntana läntinen
Elmer Diktonius: -Janne Kuutio
Elsa Soini: -Muikkuja ja musiikkia
Klaus U Suomela: -Hopeakihlajaiset
Anni Swan: -Iris rukka

Yhtään noista en ollut aiemmin lukenut, enkä Ahoa lukuunottamatta myöskään muuta kirjailijoilta, muutama oli niminä tuttuja ja muutamasta en ollut kuullutkaan, mutta parin Ahon ohella ainakin Vartio kuulosti kiinnostavalta, ja Talviotakin kai pitää kokeilla, ja ehkä myös jotain noista tuntemattomammista tyyliin Suomela tai Kallio...joistain näistä tullette kuulemaan täällä tulevina kuukausina.
Ja kun ajattelin poimia tuosta listasta jotain muutakin luettavaa, niin sijoitankin tämän kirjan kohtaan
3. Suomalainen klassikkokirja. 

Kiitos Kallion kirjaston lukuvalmennukselle, suosittelen tutustumaan.

Anna Seghers - St. Barbaran kalastajien kapina

Miten kirjassa käy selviää jo avauskappaleesta:

St. Barbaran kalastajien kapina päättyi siihen, että pyyntiin lähdettiin tavallista myöhemmin entisin, neljä vuotta voimassa ollein ehdoin. Voi sanoa, että kapina oikeastaan oli lopussa jo ennenkuin Hull kuljetettiin Port Sebastianiin ja Andreas sai surmansa kallioille paetessaan. Maaherra matkusti pois ilmoitettuaan pääkaupunkiin, että lahdelle oli palautettu rauha. St. Barbarassa oli nyt todellakin samannäköistä kuin minä kesänä tahansa. Mutta vielä kauan jälkeen päin, sotilaitten lähdettyä ja kalastajain ollessa merellä, kapina yhä viipyi tyhjällä, valkealla, kesäisen autiolla torilla ja mietti levollisesti omiaan, jotka se oli synnyttänyt ja kasvattanut ja joita se oli hoitanut ja varjellut kutakin elämänosaansa varten.

St. Barbara on kalastajakylä jossain rannikolla, ja kalastuskausi ei ole ollut erityisen hyvä, niinpä talvelle on luvassa niukkuutta ja nälkää. Parempia tariffeja kaivataan, ja kun paikalle saapuu Hull, joka on ollut osallisena eräässä toisessa kylässä aiemmin tapahtuneessa työtaistelussa, päättävät kalastajat seuraavan kalastuskauden alussa mennä lakkoon: St. Barbarasta ei lähtisi yksikään laiva kalaan ennenkuin paremmista ehdoista on sovittu.

Tämä Anna Seghersin lyhyt romaani (suom. Elvi Sinervo) julkaistiin alunperin 1928, samana vuonna kun kirjoittaja liittyi kommunistipuolueen jäseneksi, ja lajityyppinä on sosialistinen realismi: kalastajia, näiden perheitä ja elämää kuvataan vuoden ajalta runsaasti ennen varsinaista lakkoa, tunnelma on varsin ankea ja toivoton (kun Kedennekin perheeseen syntyy uusi lapsi, ovat kaikki heti varsin varmoja että ei se tule kauaa elämään) eikä vaikuta että edes kapinan tuomaan muutokseen uskottaisiin kovin vahvasti...
Mutta ehkä tässä on sitten myös tiettyä kohtalokkuutta, ja tapahtumien ja tilanteiden kuvauksissa kyllä mainiota fraseerausta: miten käy tulee ilmi tosiaan jo kirjan alusta, mutta miten sinne päästään ja miksi, se on toinen juttu.

Lisää poimintoja Frau, Signora & Bibi -haasteeseen, johon löytyy lisää luettavaa sitä mukaa kun haaste etenee, kirjastosta nappasin pari kirjaa ja muistilistaan laitoin muutaman nimikkeen...pääosin sellaisia kirjoja joita ei olisi muuten ehkä huomioinutkaan, vaikka tämän kirjan olinkin huomioinut aiemmin divareissa (joitain muita kirjoja olen tästä WSOY:n Pieni kirjasto -sarjasta lukenut).
Helmet-lukuhaasteessa tämä on 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.

Emil Anton - Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan

Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan ja reformaation 500-vuotismuiston (tästä näkökulmasta jälkimmäisestä ei puhuta "juhlavuodesta") osuminen tähän samaan vuoteen on tuottanut tämän Emil Antonin kompaktin aikamatkan Suomen historiaan. Keskeisenä "juonena" on tietysti kristinusko sen katolisessa ja luterilaisessa muodossa ja myös näiden ekumeenisessa hengessä, ja näkökulma on katolilaisen eli lähihistoriassakin keskitytään tuomaan tätä vähemmistöämme näkyviin, vaikka linjana on tietysti koko Suomen historia.

Toinen keskeinen idea on tuoda esiin yhteyksiä nykyhetkeen: vaikka kirjan luvuiksi onkin laitettu vuosisadat alkaen 1100-luvun piispa Henrikistä ja jatkuen mm. 1200-luvun dominikaaneihin Turussa, 1400-luvun birgittalaisiin Naantalissa, 1500-luvun Agricolaan ja 1800-luvun kansallisromantismiin ja herätysliikkeisiin, joka luvussa tuodaan esiin yhteyksiä nykyaikaan: vähemmän mitä silloin tapahtui ja enemmän miten tämä näkyy nykyhetkessä: fyysisiä paikkoja, kulttuuriviitteitä, tapahtumia, ajatuksia jne jne. Piispa Henrikin yhteydessä puhutaan enemmän miten Henrik nähdään tänään ja myös miten Henrik voidaan nähdä tulevaisuudessa kuin analysoidaan aikalaistoimintaansa tai miltä piispa Henrikiin liittyvät paikat näyttävät tänään (kirjailija olettaa lukijan tuntevan piispa Henrikin tarinan pääpiirteissään), ja samaa linjaa noudatetaan muissakin luvuissa: 1200-lukuluvun alussa esitellään nyky-Helsingissä asuva henkilö joka on allekirjoittanutta nuorempi...(taustatieto-oletuksissa ollaan myös vähän väljempiä, koulun historiatuntien opetuksella pärjännee).
Joka luvun päättää paitsi pari lukuvinkkiä myös menovinkkejä meillä ja maailmalla, Hattulan kirkolta Helsingin Mannerheim-patsaan ja Saksan Wittenbergin kautta Rooman Santa Maria sopra Minerva -kirkkoon (miksi näihin, lukekaa kirjasta) ja myös taidevinkki joita löytyy vaikka Googlesta tai Youtubesta.
Myös kirjan lopussa oleva kirjallisuusluettelo on erinomainen kattaus.

Tyylilajina on populaarihistoria, Antonin tyyli on erinomaisen miellyttävää lukea (ja tausta apologiakirjoittamisessa tulee kyllä näkyviin). Osa asioista oli ainakin minulle ennestään tuttuja ja sen puolesta ei silmään osunut asiavirheitä kun en sellaisia etsinyt, joskin joitain mutkat-suoriksi-kohtia (esim. piispa Tuomaan kuulumisesta ainakaan piispuuden aikana dominikaaneihin ei ymmärtääkseni ole oikein riittäviä todisteita suuntaan tai toiseen, että siitä kannattaisi puhua muuna kuin epäilynä) ja tietysti mieleen tuli myös lukuisia ajatuksia että senkin asian olisi voinut mainita ja sen ja sen...mutta rajaukset ovat rajauksia, mainitusta kirjallisuudesta löytyy sitten lisää. Ja minulle uuttakin tietoa kyllä riitti, ja muita kiinnostavia ajatuksia ja näkökulmia.

Samoin tämän jälkeen jäi houkuttamaan ajatus samantyylisestä kirjasta Suomen historiasta vaikkapa ortodoksi-, juutalais-, helluntalais- tai musliminäkökulmasta (aikaskaala päätyisi varmaan olemaan lyhyempi tai aukkoisempi mutta kuitenkin). Mitä esim. Ruskeat tytöt haluaisi nostaa esiin Suomen historiasta?
Tai luterilaisuuteenkin keskittyvä populaarihistoria voisi olla kiinnostava...
Kirja on luettu myös Ota ja lue -blogissa.
--------------------------------

Rikon nyt tässä asettamaani moratoriota kotimaiselle kirjallisuudelle blogissa, kirjailija Anton elää ja voi (oletettavasti) hyvin.
Syy tähän oli kummastus kuinka asia, joka on ollut varsin hyvin esillä yhdessä sosiaalisessa kuplassani on täysin näkymätön toisessa, vaikka en näe järkevää syytä moiseen: puhe on tietysti reformaation 500-vuotismuistosta, josta kristillisissä piireissä puhutaan aika paljon, on seminaaria ja paneelikeskustelua ja näitä tietokirjojakin näyttää tulevan, mutta kotimaisen (kauno)kirjallisuuden piirissä aiheesta en ole nähnyt minkäänlaista reaktiota: en ole huomannut uutuuskirjoja joissa aihe olisi esillä, saati sitten aiheeseen liittyviä artikkeleita uutismedioissa tai Parnasson tai Nuoren voiman tapaisissa lehdissä, enkä myöskään tiedä onko aihe teemana jossain kirjallisuustapahtumassa (jos joku tietää tällaisista, huudelkoon kommenteissa, olen kiinnostunut).

Ottaen huomioon reformaation ja sen osapuolten vaikutuksen niin Suomen, Euroopan kuin maailmankin historiaan ja nykypäivään, eikö tuollaisen merkkitapahtuman sivuuttaminen tarkoittaisi että suomalainen kirjallisuus olisi kädestä suuhun elävän historiatonta, pienen maan mitättömästi näköalatonta, epärelevanttia, sanalla sanoen sivistymätöntä kirjallisuutta? (Muotoilin tuon retorisista syistä kysymykseksi, oikeasti minulla on jo tarjota vastaus jonka vastaista dataa toki näkisin mielelläni. Samoin kuin rauhan maailmassa ja ihmisillä hyvän tahdon.)

Ja sainpahan Helmet-lukuhaasteesta kohdan 49. Vuoden 2017 uutuuskirja.

Gianni Celati - Tasankojen kertojia

 

Joskus puhutaan kirjallisesta alalajista "karttafantasia", fantasiakirjoista joiden ensimmäisellä aukeamalla on kartta kirjan maailmasta ja joissa on syytä odottaa, että kirjan aikana sankarit tulevat käymään kaikissa kartassa näkyvistä paikoista.
Gianni Celatin kirja (suom. Hannimari Heino) on lajityyppiin aika ohut, ja karttakin esittää Po-joen laaksoa mutta kaikissa kartan paikoissa kyllä jollain tavalla käydään kirjan 30 novellissa. Eikä niissä nyt niin paljoa fantasiaakaan ole, mutta luonteeltaan ne kyllä muistuttavat suullisen kerronnan perinnettä jossa päähenkilönä on "eräs parmalainen opiskelija", "eräs parturi", "mies", "nainen", "pojat"...ja kuulija uskokoon mitä uskoo.

Olin aiempaa lukemaani kirjaa nimittänyt Calvino-liteksi ja kyllä sitä tässäkin parissa jutussa näkyy, ja suullisen tarinan tyylistä kun pidän niin tämän luin mielelläni, mutta toisaalta en nyt mitenkään ihastunutkaan, sympaattinen muttei mitenkään erityislaatuinen. Celati tuntuu sijoittuvan minulla "ihan kiva"-kategoriaan.

Novellihaaste etenee kuitenkin 30:lla, yhteismäärä on nyt 173, ja Helmet-haasteessa tämä on 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.

Helvi Juvonen - Kootut runot

Olen tätä kirjaa lueskellut pikkuhiljaa puuskittain jo jonkin aikaa: varsinaisesti näitä "kootut"-kokoelmia ei kai olisikaan tarkoitus lukea ihan kirjatyylillä kannesta kanteen, mutta kun en yksittäisiä runoja siellä täällä lukuunottamatta ollut juuri tuotantoonsa tutustunut...

Helvi Juvosen runotuotanto tiivistyy noin kymmeneen vuoteen ja kuuteen kokoelmaan, jossa on omien tuotantojen mukana myös jonkin verran käännöksiä (Emily Dickinsonia määrällisesti eniten), ja tästä tiiviydestä syntyy myös yhtenäisyyttä: jonkin verran kokoelmissa on eroja mutta enemmän yhteistä niin aiheissa kuin niiden ilmaisussa.

Juvosen kuvastossa on paljon luontoaiheita, usein joko pienuutta, haurautta tai hiljaista yksinäisyyttä kuvaavaa: myyriä, ruohonkorsia, hiiriä, jäkäliä, sirpaleita, mutta myös karhuja tai siirtolohkareita. Itse asiassa Juvonen sopii hyvin tähän vuoenaikaan, vähän harmaaseen ja viileään mutta jossa kevään hiljainen ponnistus on jo läsnä ja aurinkokin hetkittäin lämmittää jos suoraan paisteeseen osuu. Ja toisaalta kaikessa on hieman surumielinen sävy, mutta onko se lopulta pessimistinen vaikka siltä ensisilmäyksellä näyttäisi...

Tuskin silmät maasta nostain
tuntea voi tuttavaa,
on aina käännyttävä jostain
joka on vain maailmaa,
(Yön katakombit, ote)

Varsinaisena luontorunoilijana en voi kuitenkaan Juvosta pitää (ja hyvä niin, minusta) koska ennen kaikkea kysymys on korkeammasta voimasta, Jumalasta, pyrkimyksestä johon kaikki on suuntautunut: luontoaiheet ovat sormi joka osoittaa kuuta. Olen kuitenkin eri mieltä Mikko Kilven esipuheen kanssa, jossa Juvosen runot nähdään panteistisina: olisi erehdys vain katsoa sormea ja luulla sitä kuuksi.
Luontomystikoksi, paino mystiikalla, Juvosta voi toki luonnehtia ja tässä juuri korostuvat pienuuden, haurauden ja yksinäisyyden kokemukset: virsirunoilua ei harrasteta, mutta uskonnollisena kirjailijana hänessä tuntuu olevan hieman samaa kristillisen realismin karuutta kuin Flannery O'Connorissa (runollisena luontomystikkoversiona).

Tätä heijastaa myös kielellinen ilmaisu, jossa ollaan modernismin äärellä, mitallisuus on vapaata ja riimejä käytetään kun siltä tuntuu, mutta tekti on tiivistä, riisuttua ja karuakin, kuvaston pienuus heijastuu usein myös muodossa, mutta tässäkään ei asetuta tiukkaan mittaan, mukana on myös laajempaa ja mahtipontisempaakin hieman mukana mutta ehkä niissäkin lopulta nähdään mikrokosminen yhteys (kuten alempana esimerkissä).

Ensilukemalla kuudesta kirjasta minua eniten miellyttivät toinen (Kuningas Kultatakki) ja viimeinen (Sanantuoja) mutta kuten sanottu on koko kootuissa yhtenäisyyttä, ja vaikuttaa myös siltä että tätä viiniä ei ole vielä juotu pohjaan saakka, osa meni nyt ohi mutta tiedä sitten miten näyttäytyvät joskus muulloin...

Osallistun tällä Runohaasteeseen, ja Helmet-lukuhaasteesta otan kohdan 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

Kuningas Kultatakki
Matt. 16:29

Kaikki kaupungin kadut eivät meitä auta.
Kaikki puistot ja kirkot eivät meitä auta.
Me kuljemme kysymystä kantaen,
me elämme siinä, se elää meissä:
Onko tämä totta ja kannattaako.
Asiat liukuvat ohitsemme,
ja vaellamme vajaina ilmiöissä.
Leikkikentällä, keinulaudalla seisoo kuningas Kultatakki.
Maata hän ei ole, hän ei ole taivasta,
hän on kuningas Kultatakki,
keinulaudan voittaja,
sillä paenneet ovat kentältä toiset lapset,
yksinäisyyden voittaja,
sillä toiset ovat paenneet.
Oikealla ja vasemmalla keinuu tyhjä
rautaisten ketjujen varassa.
Miksi me olemme kuningas Kultatakki,
kannattaako se ja merkitseekö se mitään.
Miksi me olemme voittaneet,
ja mitä on voittaminen.
Se, joka loi sinisen krusifiksin
taidekaupan ikkunaan,
tiesi varmaan,
että kuljemme vajaina ja kysymme,
koska kaikki kaupungin kadut eivät meitä auta,
koska kaikki kaupungin puistot ja kirkot eivät meitä auta.
Kun niiden ylle ja räikeitten valojen ylle
yö yön jälkeen on musta risti naulattu,
me olemme saaneet avun,
me, jotka emmem anoneet, olemme saaneet.
Me näemme sen, koska sitä ei ole.
Me koemme sen, koska se ei ole totta.
Ja kuningas Kultatakki,
tyhjyyden voittaja,
on hiljaa ja nukkuu.
Nyt hän on yhtä kaikkien kanssa.

Doris Gercke - Snapsia lapsille

 

Jatkan teoksilla jotka on bongattu kirjastonhyllystä niiden sopivuuden Frau, Signora & Bibi -haasteeseen vuoksi: kun en niin aktiivisesti dekkarimaailmaa seuraa niin saksalainen Doris Gercke ei ollut tuttu vaikka tuotantoaan on näköjään julkaistu useampikin teos SaPo-sarjassa (tämän suomensi Anja Meripirtti), ja jos haluaa lukea näitä järjestyksessä niin tämä ei ole ensimmäinen, mutta varsin itsenäinen teos kuitenkin.

Ensikosketus tuntui vähän epäilyttävältä: viime aikoina toisaalla oli puhetta dekkareista joissa keskeisenä koukkuna on että pahoja asioita tapahtuu lapsille, koska sellaisella rankistelulla saa halvasti tuotettua "eiksookauheeta"-järkyttelyä ja, no, tässä tulee alusta ilmi että pahoja asioita tapahtuu lapsille (tässä tapauksessa pääosin varhaisteineille mutta kyllä muutkin saavat osansa) ja lisäksi varsinaisen ongelmadekkarin sijaan tässä ollaan yhteiskunnallisesti tiedostavia ja ryypätään paljon raakaa viinaa. Olenko minä vahingossa päätynyt lukemaan skandinaavidekkaria saksalaisuuden hämäämänä?

Hampurin eräässä betonilähiössä on lyhyen ajan sisällä kolme varhaisteinityttöä tappanut itsensä (tai ainakin vaikuttavat itsemurhilta), ja tämä jää vaivaamaan erästä alueella partioivaa poliisia. Vinkistä tämä päättää kysyä apua entiseltä poliisilta, entiseltä salapoliisilta Bella Blockilta, joka suhtautuu aiheeseen lähinnä välinpitämättömästi mutta päättääkin sitten itsekseen lähteä katsomaan mitä saisi selville.

Monessa dekkarissa keskeinen tekijä on päähenkilön persoona, ja Gercke tekee tässä mielenkiintoisen ratkaisun, Bella Blockia voisi luonnehtia varsin epämiellyttäväksi henkilöksi: Blockia ohjaa kyllä oikeudentunto mutta kanssaihmisiään hän kohtelee varsin tylysti ja katselee heitä nenänvarttaan pitkin. Ja Hoffnungsbergin lähiössä riittää alaspäin katsottavaa, sen verran reippaaksi lähiöhelvettikuvaus menee.

Teosta leimaa myös alkuperäinen julkaisuajankohta 1991 ja vasemmistolainen ajattelu: Bella Blockin äiti Olga on vakaumuksellinen kommunisti joka viittailee Leniniin, ja vasemmistolainen kasvatus heijastuu myös Bellan ajattelussa vaikkakin irvokkaammantuntuisesti (samoin ymmärtääkseni kirjailija Gercke on poliittisesti aktiivinen vasemmistolainen), ja Saksa on tietysti vastikään yhdistynyt eikä se kuitenkaan ihan kivuton prosessi ole...

En mitenkään ihastunut tähän mutta ärsyttävyys teki tästä kuitenkin varsin mielenkiintoisen kokemuksen, Gercke ei halua lukijan viihtyvän ja niin näkökulmahenkilön epämiellyttävyyden (joka ei ole mitään sympaattista renttuutta) tuottama ristiriita on kiinnostavaa.
Ja myönnän että haluaisin kuulla mitä muutamat tutut lähiöromanttiset vasemmistoaktiivit ajattelisivat tästä kirjasta, terveisiä vain sinne Kontulaan...

Helmet-lukuhaasteessa tällä kirjalla ei oteta kohtaa 24. Kirjassa selvitetään rikos, tämä ei ole sellainen dekkari. Ihan äänteellisellä, vaikkei sisällöllisellä, tasolla tämä sopisi kohtaan 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis mutten taida sitä silti siihen laittaa...(alkukielinen nimi Kinderkorn viittaa samaan lapsien ja raa'an viinan yhteyteen mutta mietin onko se myös kääntynyt viittaus Stephen Kingin Maissilapsiin...)

Hella Haasse - The Black Lake

 

Esikoisromaanissaan Hella Haasse sijoittuu pääosin toista maailmansotaa edeltäviin vuosiin Alankomaiden Itä-Intiassa (nykyisessä Indonesiassa): kertoja on hollantilaisen teefarmin omistajan ainoa poika joka paras ystävä lapsuudesta asti on paikallisen perheen poika Oeroeg, ja kertojan ja Oeroegin elämä kulkee pitkään osin samoja polkuja mutta samalla selvästi erottuvia...ja lopulta kun kertoja, opiskeltuaan muutaman vuoden Alankomaissa, palaa toisen maailmansodan jälkeen Jaavalle, tekee kasvava itsenäisyysliike ja Oeroeg sen mukana selväksi että kertoja ei ole enää tervetullut saarelle jota tämä ajatteli kodikseen...

Kirja on rakenteellisesti varsin suoraviivainen kasvuromaani ja kieleltäänkin kikkailematon; ilmeisesti tätä luetaan paljon myös kouluissa Alankomaissa (ja jos kirjoittaisin hollanniksi, tulisi tänne varmaan hakuosumia "Oeroeg juoni"-varaatioilla...)
Kolonialismista kuitenkin on puhe, ja kun kertojana on kasvava eurooppalaisten lapsi niin kokemukset ovat ristiriitaisia: kertoja on eittämättä aidosti Oeroegin ystävä, hyvää tarkoittava ja suhtautuu kasvuseutuunsa kotina, mutta myös aika naiivi suhtautumisessaan ympäristöönsä ja vaikka onkin Oeroegin ystävä, ei kuitenkaan kovin hyvin ymmärrä tämän kokemuksia toisella puolen juopaa (samalla kertoja kuitenkin pitää erästä toista henkilöä kirjassa naiivina...)
Kertojan kokemuksiin sopivasti paremmin kuvataan myös muita eurooppalaisia natiivien jäädessä etäisemmiksi, kertojan isä on etäisen muodollinen ja koulutoverit tietävät kolonialistis-rasistisesti olevansa parempia mutta sillai leppoisan itsestäänselvästi, toisaalta kotiopettaja Gerard on niin ihastunut luonnontutkimukseen että vähät välittää sosiaalisista konventioista ja Lida taas on äidillinen idealisti...sinänsä ilmeistä pahuutta tässä ei harrasta kukaan mutta samalla tulee selväksi että "ei synny rakkautta ilman oikeutta", yksilöiden hyvä tahto ei poista kolonialismin kaltaisten epätasa-arvoisten rakenteiden ongelmia.

Tavallaan tästä tuli mieleen myös nykyisemmät keskustelut mm. kulttuurisesta omimisesta ja muista valtaväestön ja vähemmistöjen suhteiden piirteistä, valtaväestön edustaja voi yksilönä olla kuinka ystävällinen ja hyvää tarkoittava tahansa, mutta ei silti ymmärrä toisessa asemassa olevan yksilön kokemuksia...

Lukuhaasteiden kannalta tämä oli erinomaisesti kombottava kirja: kirja sopii sekä Frau, Signora & Bibi
että Muuttoliikkeessä -haasteeseen, ja avaapa myös Kaakkois-Aasiaan keskittyvän Kukko kainalossa -haasteen. Helmet-haasteessakin sopisi pariin kohtaan, otan tällä kohdan 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis (ainakin minun silmääni tuo estetiikka miellyttää).

Adelbert von Chamisso - Varjoa vailla

 

Kannessa lukee "kuvitettu novelli" mutta kyllä tämä on pienoisromaani, reilu sata sivua ja jaettu lukuihin...

Kirjan kertoja Peter Schlemihl vierailee erään tuttavansa luona, ja kiinnittää huomiota tuttavansa seurueen liepeillä olevan harmaapukuisen miehen. Kun seurueessa eräs henkilö loukkaa kätensä, on miehellä tarjota taskustaan laastari, ja kun seurue haluaa pysähtyä hetkeksi puistossa, mies kaivaa taskustaan maton jolla naiset voivat levätä...ja ison teltan suojaamaan, ja pari hevostakin löytyy taskusta. Kukaan muu seurueesta ei kiinnitä asiaan sen kummempaa huomiota, ja sitten mies ehdottaakin Peterille pientä kauppaa: Peterin varjo kiinnostaa miestä, mitä hän haluaisi vaihdossa?
Peter vaihtaa varjonsa Fortunatoksen kukkaroon, josta löytyy rajattomasti kultaa, mutta pian vaihtokaupan jälkeen huomaa että ihmiset tapaavat suhtautua kovin epäluuloisesti, vihamielisestikin, mieheen jolla ei ole varjoa...

Adelbert von Chamisso on 1800-luvun saksalaisromantikkoja ja jonkin verran tästä tulee mieleen Goethen Faust (arvaatte varmaan kuka harmaapukuinen mies on?), joskin kun tämä on alunperin lapsille tarkoitettu, tarina kerrotaan faabelimaisemmin. Mutta on tässä kuitenkin myös karuutta, ja varmaan heijastelee myös Chamisson omia kokemuksia, tämä kun on alunperin ranskalainen vaikka Saksassa ison osan elämästä viettikin, ja tästä tuli ulkopuolisuutta jota päätyy kokemaan myös Peter Schlemihl (suomentaja Hemminki Karjalaisen esipuhe tarjoaa lyhyen kuvauksen Chamisson elämästä). Ja miten sitten tuohon kirjan loppuun pitäisi suhtautua...

Symppis kirja tämä kuitenkin on, ja Helmet-haasteessa tämä sopisi ehkä kohtaan "muun alan ammattilaisen kirjoittama kirja" (Chamisso oli myös ansioitunut botanisti, ja tähänkin puoleen muuten viitataan kirjassa) mutta laitan nyt kuitenkin kohtaan 31. Fantasiakirja.

Julya Rabinowich - Splithead

 

Kirjastonhyllystä pengottua "mitäs Frau, Signora & Bibi -sopivaa kirjallisuutta löytyy".
Mischka on seitsemänvuotias kun venäjänjuutalainen perheensä muuttaa Neuvostoliitosta Itävaltaan, ja muutos on tietysti raju, vaatien sopeutumista uuteen elämään (jossa eri perheenjäsenet onnistuvat kuka mitenkin) ja yhteyksien katkeamista entiseen kotimaahan jääneisiin sukulaisiin ja ystäviin (kirjeet eivät oletettavasti päädy perille, ainakaan niihin ei vastata), ja kerrottava aikaskaala on pitkä, aikanaan Mischkakin on aikuinen ja pienen lapsen äiti ja Neuvostoliittokin hajoaa ja rajat aukenevat...

Aika paljon taitaa Julya Rabinowich käyttää omia kokemuksiaan (syntyi Leningradissa 1970, muutti Wieniin 1977, vanhempansa olivat taiteilijoita...ja kirjoittaa siis saksaksi) ja minäkertoja Mischkan hankaluuksista huolimatta kerronnassa on kyllä myös itsetietoista huumoria, mutta maastamuuttajan (erityisesti sellaisen jolla ei ole paluuta lähtömaahan) kokemus tulee kyllä eletyn oloisesti läpi. Pidin myös siitä kuinka arkista kokemusta väritti myös satujen ja myyttien taso, entisen kotimaan kulttuuri seuraa näkymättömänä ja myös sen kautta nykyhetkeä tarkastellaan...
Minäkertojan seassa oli myös kappaleita jossa kertojana on joku muu kuin Mischka mutta usein oli aika vaikea pysyä mukana kuka, oliko Mischkan vanhempia vai isoäiti Ada vai näkymätön tunnevampyyriolento Splithead vai onko noilla paljon eroa (muidenkin perheenjäsenien elämänvaiheita käsitellään kohtalaisen paljon ja kaikissa ei aina pysynyt mukana)...sen tajunnanvirtaisemmat osiot kävivät usein vähemmän mieluisiksi. Samoin jälkipuolella kun aika kului aika haipakkaa niin Mischkankin kerronta karkasi turhan usein tajunnanvirraksi josta en niin pidä...

She lends me her high-heeled boots that are two sizes too big for me.
I slip and slide behind her on the way to the ice-cream parlour.
Later, she will be a model.
Not long after that, she will be miserable as sin, withered and alone.
She will trade her red shoes for an old, dog-coloured cardigan.
But here, now, in the bright, glass-walled ice-cream parlour, we're in a good place. She cheers me up. We shovel down dumplings filled with raspberry sorbet and covered with poppy seeds, smear patterns of sauce round the white plates and complain about our mothers.
Hers is cold and beautiful, like my mother, but meaner.
While she is still battling the wicked queen, I have long ago hidden myself away in the forest of my excess weight, where I am hoping a helpful hunter will find me. 

Hankala kirja, noin puolesta pidin, noin puolesta en niin paljoa, ja nuo osiot olivat jakautuneet pitkin kirjaa (parempi osa painottuneena tosin alkupuolelle). Jos Muuttoliikkeessä-haaste kiinnostaa niin tämä on kyllä erinomaisen sopiva siihen.

Hermann Hesse - Ihmeellinen viesti toiselta tähdeltä ja muita tarinoita

 

Kolmas Hesse vuoden sisään, ja tuntuu että tuotantonsa parissa tullee jatkettua, ehkä seuraavaksi vaihteeksi romaanejaan.

Tämä Aarno Peromiehen suomennos on nimensä mukaisesti yhdeksän tarinan mittainen kokoelma, nimittääkö näitä sitten novelleiksi vai saduiksi vai miksi. Saduiksi (Märchen) Hesse näitä itse kutsuu ja sieltä näissä ammennetaan, vaikka lastensatuja nämä eivät olekaan (vertailukohdaksi nostan taas Leena Krohnin jossain Oofirin kullan tienoilla, runollismaalailevaa filosofista spefiä).

Aikuisten satuihin muotona ehkä viittaa myös aihe jonka huomasin muutamassa kertomuksessa: henkilö oli tehnyt pitkän matkan (kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti), mahdollisesti umpikujaan ja palaaminen entiseen on välttämätöntä, että voi taas jatkaa...kehoitetaan ehkä siis myös lukemaan taas satuja, muoto ja sisältö saatetaan yhteneväiseksi.

En lähde yksittäisiä tarinoita sen enempää puimaan, osasta pidin enemmän (nimitarina, Augustus, Iiris, Faldum), osasta en oikein saanut tolkkua (Unisarja, Vaikea tie) ja ei tämä nyt niin suurta vaikutusta tehnyt kuin vaikka Matka aamun maahan, mutta hyvä kun luin.

Novellihaaste etenee yhdeksällä, kokonaismäärä siis 143, ja Helmet-haasteesta otan kohdan 41. Kirjan kannessa on eläin (niminovellin suuri lintu).

Tyttö on tanssiva karhu (eli, kirjallisuudesta naistenpäivänä)

Naisten päivän kunniaksi en jakele ruusuja vaan jotain mitä pidän arvokkaampana: hypoteesin että nainenkin voi olla ihminen.

Näissä sekalaisissa mietteissä tullaan käsittelemään naiskirjailijoita ja siinä sivussa hieman miehiäkin. Olen nyt reilun parin kuukauden ajan osoittanut hieman suurempaa huomiota aiheelle Frau, Signora & Bibi -haasteesta johtuen, joskin kysymys millä perusteella lukija, kuka tahansa lukija, tekee valintoja lukemisistaan on minua kiinnostanut jo pitempään (mm. täällä).

Useinhan kuulee väitteen että mieslukijat suosivat ensisijaisesti, tai joskus melkein pelkästään, mieskirjailijoiden teoksia, siinä missä naislukijat lukevat tasaisemmin sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja. Tästä löytyy sen verran runsaasti havaintoja että lähden siitä että väite on totta, ero on tilastollisesti havaittava.
Samalla pidän sitä valitettavana, pidän suotavana että kaikki lukijat lukisivat kirjallisuutta monipuolisesti (myös muilla parametreillä kuin tekijän sukupuolen mukaan). Siksipä haluan lähteä pohtimaan tätä hieman perusteellisemmin, koska oletan että ainakin osalla lukijoista vaikuttavana tekijänä on ennemmin rakenteellinen epätasa-arvo kuin aktiivinen misogynia, ja rakenteisiin taas on vaikea vaikuttaa jos ei edes tiedä mitä ne ovat.

Ylempänä linkkaamassani aiemmassa bloggauksessa olen maininnit Goodreads-palvelun tuottamaa tilastotietoa (siihen linkkaamatta, etsikää jos löydätte tai vaihtoehtoisesti tarjotkaa kumoavia tilastoja), että lukijoissa syntyy huomattavaa eroa myös toisessa tekijässä kuin kirjailijan sukupuolessa: naiset lukevat enemmän uutuuskirjoja (tänä ja edellisenä vuotena julkaistuja) ja miehet vanhempia kirjoja. En lähde spekuloimaan mahdollisia syitä, mutta näiden kahden painotuksen yhteisvaikutuksesta kun naiskirjailija julkaisee uutuuskirjan, lähes kaikki lukijansa ovat naisia, mutta myös mieskirjailijan uutuuden lukijoista enemmistö on naisia.
Tästä erosta on huomattavasti vähemmän puhetta, enkä myöskään tiedä onko tätä useammassakin yhteydessä tilastoitu, en ole ainakaan nähnyt.
Mainitsen kuitenkin anekdotaalisen havainnon: pyörin ajoittain myös eräällä netin musiikkifoorumilla, jossa on yleisesti tiedossa että kyseisen foorumin käyttäjistä suurin osa on miehiä (naisia on, mutta vähemmän kuin miehiä suomalaisten kirjabloggaajien joukossa). Kyseisellä foorumilla on sivussa myös kirjallisuusalue jossa puhutaan lukemisista: kyseinen alue on ehkä hieman snobistinen (tyyliin Dostojevski, Joyce, Pynchon, Infinite Jest) mutta huomionarvoista on että siellä ei juuri lainkaan puhuta uutuuksista, painotus on paljon vahvemmin klassikoissa. Ja myönnetään, mieskirjailijoissa, vaikka osansa huomiosta ovatkin saaneet mm. Austen, Christie, Woolf, Carter, Rowling...

Tästä johdosta vaikuttaa siltä että tämä ei menekään niin että kaikki lukijat innokkaasti selaavat kustantajien syys- ja kevätkatalogeja paitsi että mieslukijat repivät katalogeista irti naisista kertovat sivut ja sytyttävät niillä saunanpesän, vaan kirjoja valitaan luettavaksi muilla perusteilla, miten?

------------------------------------

Fanny oli yksin kotona lukemassa uutta romaania. Hän luki aina uutuudet, mutta ei koskaan siteerannut muita kuin Flaubertia ja Racinea, sillä hän tiesi mitkä kirjailijat olivat sen arvoisia, että kannatti osata ulkoa. (Françoise Sagan - Varjoa vajaat)

Ei liene epäilystä siitä että kirjallisuuden kaanon tapaa olla aika miesvoittoinen. Osasyynsä on varmasti ollut Virginia Woolfin kuvaamalla oman huonene tärkeydellä, naisilla on ollut rajallisemmat mahdollisuudet tuottaa kirjallisuutta joten luonnollisesti myös mahdollisuudet tuottaa suurta kirjallisuutta ovat olleet rajallisemmat, mutta samoin osasyynsä on epäilemättä ollut valintaprosesseilla, vuosikymmenien ja -satojen aikana tapahtuneella marginalisoinnilla.
Mutta vaikka olisikin rakenteellisesti ongelmallinen niin kaanon on kaanon, Shakespearen sisaren tekstejä ei ole saatavilla, ja jos kirjaa arvioidaan sen vaikutusten perusteella niin valkoiset miehet kategoriaa historiallisesti hallitsevat eikä tilanne muutu olis-kiva-josseilemalla. Kirjallisessa laadussa taas kenttä on ehkä tasaisempi, mutta laadukkaiden teosten löytäminen tunnetun kaanonin ulkopuolelta vaatii aktiivista työtä ja tietysti laatuansiot ovat subjektiivisia...

(kuva: George Charles Beresford)

Olen joskus tilastojen puolesta pohtinut myös käännetäänkö naisia samassa suhteessa kuin miehiä, vai miksi tuntuu olevan niin vaikea löytää kiinnostavia naiskirjailijoita silloin kun en lue alkukielellä (eli omassa tapauksessani suomeksi tai englanniksi): onko näitä ylipäänsä vaikea löytää vai eikö heitä vain käännetä? Tästä olisi kiinnostava nähdä jotain kunnollista tilastodataa.

Ongelma tuli esiin kuitenkin hyvin kun aloin etsiä potentiaalisia kirjoja Frau, Signora & Bibi -haasteeseen ja kokeilin etsiä Librarythingissa inspiraatiota, muutamia nimiä joista aloittaa.
Käytin samaa metodia jota olen joskus aiemminkin kokeillut ja joka on yleensä jotain hyviä löytöjä esiin nostanut: muodostin oman osaston aiheeseen sopivista kirjoista (tässä tapauksessa jo lukemani kirjat joiden kirjoittaja tulee haasteeseen sopivilta kielialueilta), jolloin Librarything etsii tämän osaston perusteella sata läheisintä käyttäjää joilla on niitä samoja kirjoja hyllyssä, ja laatii myös yhteislistan näiden sadan käyttäjän kirjoista yleisyyden mukaan.
Tällä listalla ovat yleensä edustettuina kaikkein suosituimmat kirjat Harry Pottereista Rikokseen ja rangaistukseen, mutta yleensä joukosta löytyy myös hyvin lisää sen aihepiirin kirjoja joiden perusteella käyttäjäjoukko oli koottu.
Paitsi ei tällä kertaa. Paljon oli miesten kirjoittamia kirjoja, jonkin verran englanniksi tai ranskaksi kirjoittavien naisten kirjoittamia kirjoja, mutta muut kielialueet yleisesti ottaen eivät olleet edustettuina.
Vaikutti siltä että esim. saksaksi, italiaksi, espanjaksi, venäjäksi, arabiaksi yms. kirjoittavat naiset eivät ole nousseet kansainvälisiksi nimiksi joita luetaan yleisesti, jotakuinkin ainoa esille tuleva naiskirjailija oli Isabel Allende. Ja kun toiseen koriin tulee Dostojevskia, Kafkaa, Garcia Marquezia ja ties keitä ja toiseen yksin Isabel Allende, niin luulenpa että itse Allendekin pitää vertailua hivenen epäreiluna...

(kuva: Lori Barra)

Kaanonin rakenteessa ainakin minua kiinnostavaa on yleensäkin se, ketkä ovat namedropattuja kirjailijoita, ei sillä tasolla että kuka on juuri tällä hetkellä myyntitilastojen ykkönen tai kriitikkojen lemmikki vaan (ylläolevan Saganin sitaatin mukaisesti) keitä siteerataan, keihin nykyisiä kirjailijoita verrataan, ketkä ovat referenssejä joihin aina voi palata. Pelkään että tässä naiskirjailijat ovat selvästi aliedustettuina.
Tommi Melender puhuu Thomas Bernhardista, Antti Nylén Baudelairesta, Sofi Oksanenkin Solzenitsynista, mutta kuka puhuu naisista ja kenestä naisista puhutaan?

Ja millä tavalla?

----------------------------------

Pian vietetään Minna Canthin päivää, joka on myös tasa-arvon päivä ja Canthista tiedetään ja korostetaan että hän oli naisasianainen jonka kirjoissa käsitellään naisasiallisesti millaista on olla nainen, ja nämä naisasia-ansiot ovat Canthin tuotannossa keskeiset.
Onko Canthilla muita kirjallisia ansioita, terävää psykologista silmää, hyvää dialogia, dramaattista tajua? En tiedä, niistä harvemmin puhutaan, mistä voikin ehkä vetää johtopäätöksiä, mielikuvaksi jää suomalaisen kirjallisuuden Justiina Puupää.

(kuva: tuntematon)

Tässä vaiheessa on hyvä todeta että minusta "millaista on olla nainen" ei ole mitenkään kirjallisuuden suosikkiaiheitani, kai sitäkin hieman menee muun muassa mutta ei tuon korostaminen minulle kirjaa myy. Ei minua niin kauheasti kiinnosta myöskään "millaista on olla mies"-kirjallisuus, "millaista on olla ihminen" sen sijaan on jo kiinnostavampi aihe. Lisäksi tiedän, että tendenssikirjallisuus tapaa ikääntyä aika huonosti...

Simone de Beavoir tuo esiin 'Toisessa sukupuolessa' kulttuurisen piirteen että mies on normi ja nainen poikkeus normista, mies nähdään paitsi miehenä myös neutraalina, ihmisenä, siinä missä nainen on aina "toinen" eikä näin ollen kai yleispätevästi "ihminen" (tulkitsen muistinvaraisesti).
Naiskirjailijan kirjat käsittelevät aina naiseutta, ja naishahmot ovat olemassa vain naiseuden kautta, ei yleispätevien inhimillisten ongelmien kautta. Kun sen sanoo noin, se kuulostaa absurdilta, eiksje?

Yllämainitun FS&B-haasteen vuoksi olen nyt kierrellyt kirjastojen hyllyjä ja lukenut runsaasti kirjojen takakansitekstejä, kirjojen joita katson juuri siksi että kirjoittaja on nainen. Tämän lukemisen perusteella on kyllä todettava että kamoon naiset, yrittäkää edes olla ihmisiä. Ei kaikki mutta hätkähdyttävän suuri osa kirjoista käsittelee kansien perusteella Naiseutta, Millaista On Olla Nainen, Suhdetta Mieheen (tai sitä että Korostetusti Ei Ole Suhteessa Mieheen), intohimoisen sensuellisti tai kohuaherättävän rajusti tai jollain muilla iltapäivälehtien viikonloppuliitteet mieleen tuovilla fraaseilla. Venla Hiidensalon Mediahuorako näitä kirjoja kirjoittaa, vaiko vain kansitekstit?

Noin vinkkinä, jos lukija etsii jotain vakavampaa proosaa niin mielleyhtymät iltapäivälehtiin ei välttämättä ole se naula joka vetää. Esitän myös ajatuksen että proosakirjallisuus on yksi niistä tuotteista, joiden myyntiä alaston nainen ei lisää. Valitettavaa myös on että oletan että ainakin osassa kirjoista takakansi on tosiaan harhaanjohtava...

On myös mahdollista, että tässä vaikuttaa myös käännösten julkaisupolitiikka. Samaan tapaan kuin Afrikasta haluaa länsimainen lukija lukea niitä kirjoja joissa on savimajoja ja muita korostetusti afrikkalaisuuteen miellettäviä elementtejä, ehkä joistain kulttuuripiireistä käännetään korostetusti niitä kirjailijoita joiden julkisesta lukemisesta saa tiedostavuuspisteitä  koska niissä kerrotaan Millaista On Olla Nainen kyseisessä kulttuurissa, ja ne naiskirjailijat jotka kirjoittavat ihmisyydestä tai muista aiheista sivuutetaan.

Muutenkin ihmettelin (yhä takakansitekstejä lukien, mutta vähän myös kirjojakin) kuinka tärkeää on määrittää kirjojen naiset, tai useammin nainen, miehen tai miesten tai miehenmuotoisen tyhjiön kautta. Moni mieskirjailija ihan vahingossakin saattaa unohtaa kirjoittaa kirjaansa yhtään naishahmoa, tai kirjoittavat naishahmoja jotka ovat lähinnä MacGuffineja, kirjan henkilöille ehkä tärkeitä mutta tarinan kannalta lähinnä tasoa "Vosu #3". Ja vaikka tuollainen onkin kirjallisesti hieman arveluttavaa, soisin kuitenkin useamman naiskirjailijan leikkaavan siitä siivun omaan tuotantoonsa.

Toisaalla käytiin keskustelua ystävyyskuvauksista kirjallisuudessa, minkä verran miesten välisiä ystävyyksiä ja millaisia kirjallisuudessa on, entä naisten, ja aloin silmäillä läpi tänä vuonna lukemiani kirjoja katsellen minkä verran niissä oli kuvattu aikuisten naisten, jotka eivät olleet toisilleen sukua, välisiä ystävällismielisiä sosiaalisia suhteita. Ja tuntui että ne olivat yllättävänkin harvinaisia, jos luki pois myös suhteet joissa toinen maksoi toiselle palkkaa. Toki muutama löytyi, mutta yllättävää oli kuinka monessa teoksessa (mm. Suutelen postinkantajaa, Petra Delicado, The taste of a man, Alkulukujen yksinäisyyden aikuisvaihe...) keskeiselle naishenkilölle ei kuvata oikein mitään ystävällismielisiä sosiaalisia suhteita toisten naisten kanssa, suhteita on vain miesten kanssa (ja samaan aikaan Petra Delicadon työpari alkaa hengata sujuvasti Petran ex-miehen baarissa...)

(kuva: Cassandra Austen)

Samalla mieleen tuli Jane Austenin kirjat, joissa saatetaan ehkä puida naima-asioita mutta kun päähenkilö on nainen ja samoin ympäröivä yhteiskunta ja sosiaaliset suhteet painottuvat muihin naisiin, kääntyykin tämä lopulta kuvaukseksi henkilöstä joka hakee yhteiskunnallista asemaansa: tässä tapauksessa naimakauppojen kautta. Tässä tapauksessa aletaan itse asiassa lähestyä yllämainittua macguffiniutta, herra Darcy ei aivan Vosu #3 ole mutta ei hänen persoonansa tarinan kannalta nyt niin tärkeä ole (ja vielä vähemmän parin muun Austenin sankarin...)
Yllämainitussa ystävyyskuvauskeskustelussa mainittiin muutenkin että chick lit sisältää varsin paljon naisten välisten ystävyyksien kuvauksia, joten kierosti tulee mieleen että itse asiassa kyseinen lajityyppi saattaisi olla hyvinkin antoisa esittelemään naispuolisia itsenäisesti olemassa olevia ihmisiä. 
Lajityypin satunnaiselle lukijalle tulee kuitenkin valitettavasti ongelmaksi, että koska kyseinen lajityyppi ei nauti kritiikin huomiosta, kirjallisilta ansioiltaan antoisampien teosten erottaminen tusinatavarasta on hankalaa, ja sama kritiikin puute haittaa myös taiteellista kehitystä (paitsi ilmeisesti Iso-Britanniassa jossa Austenin, Brontejen ja Gaskellin jälkeen on tullut mm. Elizabeth Bowenin ja Barbara Pymin tasoisia kirjoittajia).
Kriitikkojen tehtävä on kuulemma kirjailijoiden kera kehittää kirjallisuutta paremmaksi, joten missä olette kriitikot, miksette tee työtänne?

--------------------------

 (kuva: tuntematon)

Lukija tekee valintaa kahden kirjan välillä. Toista niistä kutsutaan yhdeksi maailmanhistorian parhaimmista romaaneista jota leimaa rikas ja syvällinen rikollisen psykologiaan kohdistuva analyysi, ja se on eksistentialistisen romaanin esikuva joka on tehnyt suuren vaikutuksen mm. Hessen, Proustin, Kafkan ja Nietzschen tuotantoon (kiitos JYU) ja toisen ansioiksi taas kerrotaan että sen on kirjoittanut nainen ja se kuvaa tosi koskettavasti naisen elämää. Kumman lukija valitsee?

Kirjailijan pitää tietysti kirjoittaa sellaisia kirjoja jotka vaativat tulla kirjoitetuksi, niin hyvin kuin mahdollista (mutta perspektiivi on tietysti hyvä muistaa).

Lukija taas valitsee kirjoja jollain perusteella, yleensä jonkinlaisilla ennakko-odotuksilla (aika harva meistä taitaa ihan satunnaisesti käteen osuvia kirjoja lukea, en esim. muista kenenkään maininneen lukeneensa läpi yhtään puhelinluetteloa vaikka niitä on julkaistu ja painettu aika monta). Lukijalta voi tietysti toivoa rohkeutta kokeilla rajojaan ja monipuolisuutta, mutta samalla on ymmärrettävää että ainakin jos lukee kirjoja harvakseltaan, toivoo niiden olevan "hyviä" (me jotka luemme vuosittain useampia kymmeniä kirjoja voimme rohkeammin valita kaikenlaista outoa. Emme sitä silti välttämättä tee).
Induktio on tunnetusti ongelmallista, mutta käytännössä se on kuitenkin käytössä ja vaikuttaa valintoihin, ja tällöin on aika tärkeä tutustua lukijan ennakkokäsityksiin ja arvostuksiin jos niitä haluaa muuttaa. On kirjallisuusvihamielistä olettaa, että mikä tahansa kirja olisi korvattavissa millä tahansa toisella kirjalla ja että kun lukija pitää kirjailijan M tuotannosta niin tietysti hänen pitäisi lukea myös kirjailijaa N, ymmärtämättä mistä lukija pitää M:ssä ja onko niitä samoja piirteitä N:n tuotannossa (ei, se ei riitä että kumpikin kirjoittaa dekkareita).

Mutta useimmiten kirjailijan ja lukijan välissä on yksi tai useampi toimija, joiden toimintaan on syytä kiinnittää huomiota koska näissä piilevät ne rakenteelliset epätasa-arvon ongelmat jotka vääristävät lukijan ja kirjailijan kohtaamisia.

Millä perusteella kustannuspäätökset tehdään? Miltä näyttää kirjan markkinointi? Kuinka avoimesti kirjaa kohdennetaan jollekin tietylle kohderyhmälle?

Mitä kirjoja, ja mitä piirteitä kirjoista, toimittajat, kriitikot ja muut julkisen kirjapuheen tuottajat (bloggaajat, kirjailijat, opettajat yms) nostavat esiin ja mistä vaikenevat?
Julkinen kirjapuhe viime kädessä vaikuttaa kaanonin muodostumiseen, ja kanonisointi tai unohtaminen vaikuttavat lukupäätöksiin (ja kuten alussa totesin, mahdollisesti enemmän miehillä kuin naisilla).
Tässä on kuitenkin myös hyvä pitää mielessä että representaatio (tai, herraparatkoon, oikeaoppisuus) on kirjallisen laadun rinnalla varsin huono kanonisointiperuste. Jos kirjan keskeinen, tai ainoa, ansio on että sen kirjoitti nainen aikana jolloin naiset eivät niin paljoa kirjoja kirjoittaneet ja se käsittelee naisten oikeuksia ja naisen asemaa yhteiskunnassa, niin se voi olla ihan kiinnostavaa ajankuvaa alan harrastajille tai historiallinen kuriositeetti, mutta miksi sen pitäisi kiinnostaa lukijaa joka etsii jotain hyvää luettavaa? Miksi valita naiskirjailija kirjailijan sijaan?

Samalla niitä ansiokkaita kirjailijoita, jotka ovat naisia, kuitenkin on, ja osa heistä saattaa kirjoittaa jopa naisen asemasta yhteiskunnassa (osa taas pääosin jostain muusta). Voivatko nämä olla ensisijaisesti kirjailijoita?

----------------------------
Yhtenä julkisen kirjapuheen harjoittajana katson peiliin. Joitakuita saattaa ehkä ärsyttääkin että tilastoin julkisesti blogissani lukemieni kirjailijoiden sukupuolia ja jaottelen näin mies- ja naiskirjailijoita, ja tässä aloittamassani FS&B-haasteessa nimenomaan korostan kirjailijan sukupuolta, eikös se ole ristiriidassa yllämainittujen mietteiden kanssa?
Tilastoin kirjailijoiden sukupuolta koska se on suhteellisen helppo parametri seurattavaksi ja jos siinä näkyy trendejä niin onhan niihin hyvä kiinnittää huomiota, ja näihin havaittuihin trendeihin (josta syytän enemmän rakenteellista epätasa-arvoa kuin omia misogynistisia taipumuksiani) reagoin lukuhaasteella.
Luultavasti suosin omaa sukupuoltani jonkin verran sillä että luen maskuliinikoodattuja aiheita ehkä neutraalimpina kuin ne ovat ja feminiinikoodattuja taas toiseutta korostaen (esim. sotilaat rintamalla ovat yleensä ihmisiä poikkeusolosuhteissa, ei sinänsä miesaihe). Tästä ei luultavasti pääse eroon, joskin samalla totean että minua noin yleensä ottaen kiinnostaa toiseus ja eksotiikka, luenhan mielelläni myös eri aikakausien ja maiden kirjallisuutta. Mutta samalla hermostun kliseisiin ja tendenssikirjallisuus taas on usein ikävystyttävää, erityisesti tendenssikirjallisuus joka ei anna minulle mitään uutta näkökulmaa.
Tietoinen pyrkimykseni on kuitenkin löytää hyviä kirjailijoita jotka kirjoittavat hyviä kirjoja ja ainakin yritän nostaa esiin muita näkökulmia ja aiheita kuin sukupuolen (osassa kirjoista sukupuoli tietysti on keskeinen teema, ja mikäs siinä, aihe siinä missä muutkin, mutta kovin rajoittunuttahan se on olla olemassa vain sukupuolensa kautta).

Naguib Mahfouz - Adrift on the Nile

 

Jatkamme Naguib Mahfouzin tuotannon parissa, tällä kertaa aiemmin lukemiani varhaisempi teos vuodelta 1966, ja tyyli on taas vähän erilainen.

Kirja kertoo asuntolaivasta Niilillä jossa asuu virkamies Anis: joka ilta laivalle kokoontuu muuta väkeä, miehiä ja naisia, virkamiehiä, kirjoittajia jne polttamaan pilveä ja puhumaan "fiksuja". Eräänä iltana joukkoon liittyy myös nuori nainen Samara, toimittaja, joka haluaa näytelmäkirjailijaksi, ja asenteeltaan vakavampi kuin kyyniseen nihilismiin suuntautuneet pilven veikot...

Kirja on aika säästeliäs varsinaisessa juonessa, pääosa kirjasta sijoittuu asuntolaivan mikrokosmokseen ja kun sieltä poistutaan niin ongelmiahan siitä seuraa...ja laivan henkilötkin hieman sekoittuvat keskenään (joskin kirja ystävällisesti sijoittaa puoliväliin mainion metatiivistelmän, Samaran muistikirjan jossa tämä on luonnehtinut kaikki henkilöt ja suunnitelmiaan näitä käsittelevää näytelmäänsä varten). Kirjan sisälle sijoittuvan näytelmän joka kuvastaa kirjan tapahtumia ideaa Mahfouz käytti myös myöhemmin The Wedding Songissa, ja henkilöjoukosta tuli myös mieleen aiemmin lukemani mutta myöhempi Rakhan The Crocodiles, jonka yhteiskunnallisissa radikaaleissa on samanlaista sisäänpäinkääntynyttä toivottomuutta, paljon puhetta mutta ei juuri muuta (ja kun Rakhan kirjassa kommentoidaan myös aiempien sukupolvien radikaalien valumista santaan niin nämä kaksi kirjaa peilaavat mainiosti toisiaan ja sanovat ehkä jotain yleispätevämpää Egyptistä ja ehkä maailmastakin...)
Niin, Rikoksen ja rangaistuksenkin Mahfouz on varmaan lukenut.

Kirjallisia ansioita kiistatta on, ja tämä oli myös kiinnostava välähdys Egyptistä jollaista ei niin usein esille nosteta, mutta olihan tämä myös aika masentava teos...

"How sweet you are - but you wouldn't care for me."
"Why?"
"Because it is too much if the girl is serious."
"But I only ever invite serious girls!"
"Really?"
"All the street girls are serious."
"God forgive you!"
"They don't know what absurdity is. They work until the crack of dawn, and there's no fun or pleasure in it. But they have a truly progressive aim . and that is to lead better lives!"
"Shame on you all! None of you can tell the difference between seriousness and frivolity!"
"Seriousness and frivolity are two names for the same thing."

Helmet-lukuhaasteesta otan kohdan 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

Mercè Rodoreda - Timanttiaukio

 

Nuori Natàlia, myyjä barcelonalaisessa konditoriassa, kohtaa Timanttiaukion tansseissa puuseppä Quimetin joka ensitapaamisella kutsuu häntä Colometaksi, kyyhkystytyöksi, ja ilmoittaa hänestä tulevan vaimonsa.
Ja niinhän sitten käy, ja lapsiakin tulee pari ja kotiin kyyhkyslakka ja kodin ulkopuolelle Espanjan sisällissota...

Kirja keskittyy voimakkaasti kertojan, Natàlian, näkökulmaan, paljon tapahtuu yhdessä asunnossa josta poistutaan sen verran mitä muualla käydään, ja kauempaa kuuluvat tapahtumat kuuluvat vain toisen käden tietoina (eli jos ei tiedä että taustalla oleva sota on Espanjan sisällissota, kirja ei sitä, sen syitä ja tapahtumia, sen kummemmin valota) ja ensimmäisen käden vaikutuksina.
Lopulta kyse on selviytymisestä, elämästä selviytymisestä. Kirjallinen tyyli on hyvin toteavaa, lyhyitä lukuja, peruslausetta pitempänä ja lyhyempänä, mistä tuli hieman nakuttava tunne mutta toisaalta se luo sopivan stressaantuneen tunnelman ja kuvastaa myös että Natàlia ei niin paljoa edes ehdi reflektoimaan syvemmin, kunhan nyt pärjää seuraavaan lauseeseen ja lukuun asti (ja tästä lisää kirjan lopussa).
(Quimetin käytös ärsytti myös aika ajoin mutta vaikutti kyllä myös että molemminpuolista rakkauttakin on riittämiin)
Ja tällaisena teos nouseekin yleispätevämmäksi, aika lailla samanlaisia tilanteita on varmasti ollut samoilla vuosikymmenillä Suomessa eivätkä nämä varmaan ole tuntemattomia aiemmin tai myöhemmin muuallakaan...

Mercè Rodoredan ainoaa suomennosta (suom. Jyrki Lappi-Seppälä) pidetään katalaaninkielisen kirjallisuuden klassikkona ja tutustumisen arvoinen tämä olikin.
Kirja osuu Frau, Signora & Bibi -haasteeseen (jonka kommenteissa Margit tämän kirjan mainitseekin).
Helmet-lukuhaasteesta nappaan tällä kohdan 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen: harrastukseksi se kyyhkystenkasvatus jääkin vaikka Quimet elätteleekin ajatuksia ammattimaisemmasta toiminnasta...