(siinä on hintalapun jämät, ei kuulu varsinaisesti kanteen)
Muutaman vuoden takainen bestseller, Paolo Giordano nappasi tällä esikoisromaanillaan Premio Stregan (Italian isoin kirjallisuuspalkinto), Helinä Kankaan suomennos ilmestyi pari vuotta myöhemmin ja tämä on ollut potentiaalisesti kiinnostavien listalla jo pitkään...
Kahden aika rikkinäisen ja yksinäisen ihmisen, Mattian ja Alicen välille, syntyy eräänlainen suhde, luontainen yhteensopivuus jossa säilyy kuitenkin myös jatkuva etäisyys. Mattia on ehkä jonnekin autismispektrille sijoittuva matemaatikkolahjakkuus, joka lapsuudessaan aiheuttaa kehitysvammaisen kaksoissiskonsa katoamisen, ehkä kuoleman (joskin oikeasti vanhemmat, koulu jne, miten te tämän hoiditte...) ja Alice kolhii itsensä pahasti lapsena lasketteluonnettomuudessa ja tätä seuraa anoreksia ja yleinen päämäärättömyys elämässä...kumpikaan henkilö ei ole erityisen miellyttävä mutta, no, entäs sitten?
Tämän varsin erikoislaatuisten henkilöiden erikoislaatuisen suhteen kehitystä sitten seurataan usean vuoden ajalla, tiettyihin välähdyksiin keskittyen. Kerronta on hillittyä, liikoja ei selitellä (ei mainita ääneen mitään autismia, kehitysvammaisuutta, anoreksiaa, vähänlaisesti viiltelyäkin...) mutta tarina etenee kuitenkin hyvin sujuvasti ja selkeästi. Ja mikä mainioita, ne helpoimmat, sentimentaalisimmat ratkaisut vältetään vaikka niiden suuntaan flirttaillaankin...
Sitten kaikki neljä jäivät sanattomiksi. Tuntui kuin Mattian isä olisi katsellut jotakin Alicen lävitse, ja Alice yritti jakaa painonsa tasaisesti molemmille jaloille näyttääkseen vähemmän rammalta. Hän ajatteli, että hänen äitinsä ei koskaan tutustuisi Mattian vanhempiin, ja se tuntui hänestä vähän surulliselta, mutta vielä surullisemmalta tuntui olla ainoa ihminen, joka ajatteli sellaista.
Kiva kirja, ymmärrettäviä ovat sekä suuri kirjallisuuspalkinto että suosio lukijoiden keskuudessa, minäkin etenin viihtyen hyvin tämän parissa. Muiston pysyvyydestä en tosin uskalla sanoa mitään.
Tässäkin kirjassa sivutaan Muuttoliikkeessä-haastetta mutta taas sen verran marginaalisesti että en ole suoraan tätä siihen ilmoittamassa. Helmet-haasteessa tämä sopii kohtaan 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.
Tätä on myös blogattu aika paljon, linkitän tässä nyt vaikka Kiiltomatoon, Sariin, Mannilaiseen, Hannaan, Nannaan...mutta toinenkin Google-sivu näytti olevan täynnä bloggauksia. Ja näköjään jotkut muutkin ihmettelivät että mihin ihmeen pohjoiseen kaupunkiin Mattia voi mennä, jossa maksetaan euroilla ja jossa voi katsoa auringonnousua Pohjanmeren yli...
5 kommenttia:
Minäkin ole harkinnut tämän lukemista (lähinnä nimen vuoksi). Kirjoituksesi perusteella voisin pitääkin kirjasta.
Minä olen taas ajatellut jättää tämän väliin, lähinnä nimen vuoksi :) Se ilmeisesti selittyy sitten toisen päähenkilön matemaattisuudella. Mutta tämä arviosi taas muuttaa asennoitumistani aika lailla, samoin tuo valitsemasi sitaatti. Koskettava.
Tämän varsinainen matemaattinen osuus on hyvin kevyttä, keskeisenä lähinnä se ajatus alkulukupareista, jonka jotkut muut bloggaajat olivat siteeranneet (esim. Ogawan Professori ja taloudenhoitajassa on paljon enemmän numero-oppia). Tutustumisen arvoinen teos joka tapauksessa.
Minä muistan tämän kirjan valtavan surullisena ja kauniina kuvauksena siitä miten jotkut ihmiset kulkevat toistensa ohi eivätkä koskaan kohtaa. Miten toisilleen tarkoitetut ihmiset eivät anna itselleen lupaa onneen, koska ovat niin rikki, ettei siihen yhtälöön millään mahdu rakkautta ja hyväksyntää. Kirja jätti jotenkin todella voimakkaan muistijäljen, nimenomaan se haikean lohduton tunnelma. Lukija niin kovasti toivoo päähenkilöille vapautusta syyllisyydestä ja ahdistuksesta, mutta mikään ei auta.
Voi pohtia onko mukana sitten myös itsekeskeisyyttä, että ahdistuksesta ei ehkä edes varsinaisesti haluta päästää irti tai itserankaisulla rankaistaankin ympäristöä...selviä vastauksia ei ole (ja lopussa on kuitenkin häivähdyksiä toivosta vaikka varsinaisia läpilyöntejä ei annetakaan...)
Lähetä kommentti