Huomasin Tuntemattomat kirjaston hyllystä samalla kun olin hakemassa ensi perjantain lukumaratonille suunnittelemaani kirjaa, joten otin sen luettavaksi: Kirsti Ellilän tuotantoa on tullut luettua ennenkin (ja kirjailija on myös sen verran tuttu että jos tämä kirja olisi tosi huono niin olisi ehkä diskreetisti hiljaa, ja jatkossa tulevia arvotuslauseita voi sen perusteella filtteröidä) ja tämä oli jo ehtinyt saada positiivista kaikua blogeissa ja muissa medioissa...
Kirja liikkuu kahdessa aikatasossa ja vihjaa hieman muihinkin. Nykyhetkessä Tuuli tulee selvittelemään juuri kuolleen isänsä jäämistöä ja joutuu puimaan niin omaa kuin läheistensäkin menneisyyttä aina isovanhempien sukupolveen saakka; toisaalta erityisen huomion saa vuoden 1918 sisällissodan tapahtumat sekä sotaa seuraavan Tammisaaren vankileirin olot joissa osa henkilöistä kuolee ja osa säilyy hengissä ja joutuu elämään sen kanssa.
Niin huomionarvoinen kuin historiallinen osuus onkin, nykyhetki on kuitenkin tärkeämpi ja kirja keskittyy voimakkaasti siihen miten menneisyys vaikuttaa nykyhetkeen: piilossa olevien ja unohdettujen asioidein pintaannouseminen on keskeinen kysymys. Kirjan alkupuolella Ellilä punoo hengästyttävän tiheää symbolisuhteiden verkkoa jossa menneiden sukupolvien syyllisyys, nuorudenrakkaus, lahottajasieni, pellosta nousevat luukappaleet ja perunat, perinnöllinen taipumus astmaan, asbesti ja ties mikä kietoutuu toisiinsa ja se mitä sanotaan yhdestä pätee toiseenkin (ja tähän viitataan myös itse kirjassakin, Tuuli huomioi tutkivansa menneisyyden jäänteitä rituaalinomaisesti nähden merkityksiä kaikessa sellaisessakin missä niitä ei välttämättä olekaan).
Kirjan edetessä näissä keskitytään vähän selvemmin muutamaan juonteeseen ja joidenkin sivuuttaminen on ehkä harkittuakin: linkittyykö kirjan alkupuolella runsaasti käsitellyt astmaoireet joista ei paljoa puhuta loppupuolella piiloonpainettuihin menneisyyden salaisuuksiin, ja samalla kun salaisuudet tulevat esiin myös hengittäminen helpottuu? Ellilän henkilöt ovat fyysis-psyykkis-sosiaalisia kokonaisuuksia joissa kaikki vaikuttaa kaikkeen ja vapaus valita ja olla mitä ikinä todella tahtoo on jossain määrin huono vitsi.
Ellilän kirjoitustyyli on yhä erinomaisen sujuvaa, ja se halukkuuden pohtia isoja asioita kanssa tekee hyvin kiinnostavan kombon. Aihevalinta ei ehkä ollut sopiva sille huumorin hienoiselle pohjavireelle joka on aiempia teoksia piristänyt, ja vähän myös tuntui että kirjan loppupuoli ei vastannut täysin alkupuolen asettamiin ennakko-odotuksiin; tavallaan tällainen kirja ei edes voisi päättyä mitenkään, ja tavallaan ne resoluutiot mitä saatiin olivat sitten vähän liiankin siistejä. No, en tiedä, oli tämä kuitenkin hyvä kirja (vaikka lopulta saatoinkin pitää Kaivatuista enemmän).
Isoihin teemoihin tarttuminen tuntui kyllä myös kirjan nimessä, loppusivujen tapahtumista tuli mieleen että tämähän on viittaus Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen. Paitsi että tässä kirjassa on vähänlaisesti sotilaita.
Kirjaa ovat lukeneet mm. Tuija, Leena Lumi, Irene Vehanen, Liisa Keitaanpää, Ulla, Kuutar...
7 kommenttia:
En lue mielelläni näitä kotimaisia perhe ja sukudraamoja. Viime vuonna näitä oli enemmän tarjolla, mutta en viehättynyt niistä. Ellilän kerronta viehättää minua etenkin suppean henkilögallerian takia. Luen kotimaista muttenkin vähän. Pidin tästä yllättävän paljon.
Tämä oli mielenkiintoinen lukukokemus. Oikeastaan kiinnostavinta taisi lopulta olla tarina siitä, miten kirja vaati tulla kirjoitetuksi (Ellilä on avannut sitä useassa haastattelussa). Olen myös tietävinäni, että kirja on ollut pitkään työn alla.
Olen itse liian juonivetoinen lukija, jotta olisin tullut kiinnittäneeksi huomiota esimerkiksi noihin astama-kuvioihin, ja lattiasienestä omakohtaista tietoa taitaa olla liikaakin, mutta joitakin symboleja sentään minäkin havaitsin. En pitänyt kirjan loppuhuipennuksen trillerikuvioita täysin onnistuneina, ja esimerkiksi poliisin toiminta oli ala-arvoisen kehnoa (vai soittiko lopulta kukaan hätänumeroon? Ehkä sekin oli vain metaforista?). Mutta mielenkiintoinen kirja, kaiken kaikkiaan. Ja Ellilä kirjoittaa luistavasti.
Ulla, ollaan aika samanlaisia lukijoita eli itsekin luen aika vähän kotimaista enkä innostu kauheasti laajoista sukudraamoista, siksi hyvä että tämä keskittyikin yhteen henkilöön ja aikaan ja muu historia koettiin sidoksissa tähän...
Kirsi, olin myös taustoista kuullut ja tavallaan siitä tuli mieleen että oliko lopun trillerivedossa vähän kirjailijan omaakin halukkuutta vain saada kirja loppuun, koska minustakin se oli aika kummallinen (lopun jälkipyykissä palataan taas raiteille).
Kiitos mielenkiinnosta kirjaani kohtaan. Semmoinen selityksen sana noista astmoista ja muista, sekä lopun oudosta väkivaltapurskahduksesta, että tarkoitukseni oli yksinkertaisesti vain kuvata sitä, miten minun käsitykseni mukaan se mitä tässä maailmassa on tapahtunut ennen meitä, vaikuttaa meihin, vaikka emme tietäisi mitään edes tapahtuneen. Maailmassa on paljon pahaa oloa jonka syvintä syytä emme ymmärrä, varsinkin kun sellaiset käsitteet kuin synti, perisynti, alkusynti ovat menettäneet merkityksensä eikä niiden selitysvoimaa osata nähdä eikä ottaa todesta. Väkivalta on minun käsitykseni mukaan useimmiten nimenomaan käsittämätöntä, järjetöntä. Dekkareissa siitä tehdään jollakin tavalla loogista ja järkevää, sotakirjoissa samoin. Meillä on paljon väkivaltaviihdettä joka perustuu ajatukselle, että väkivalta on loogista. No on tässäkin tarinassa väkivallalle "syy", mutta ne jotka joutuvat sen kohteeksi eivät voi käsittää mihin se liittyy. Vähän niin kuin yksinäinen kadullakulkija voi joutua toisten silmittömän hyökkäyksen kohteeksi. Silloinkin väkivallalla kyllä on syy, ja jokin on laukaussut sen, että juuri tämä nimenomainen tyyppi saa turpaan, mutta se syy on piilossa ja jää piiloon. Suomihan on perinteisesti ollut hyvin väkivaltainen maa ja meillä on edelleen paljon väkivaltaa, meillä on myös paljon kovuutta ihmissuhteissa. Romaani ei ole sosiologinen väitöskirjatutkimus, eikä mikään muukaan tutkimus, mutta tämä on silti minun yhteenvedonomainen väitteeni kotimaani henkisestä tilasta.
Tuon astma-pointin tajusinkin vaikka kiinnitinkin huomiota enemmän siihen että sen oirehdinta tuntui syystä tai toisesta katoavan kirjan edetessä...
Väkivaltakuvauksissa kiinnostavaa oli kuinka niissä menneisyyden tapahtumissa se oli lopulta aika satunnaista miten kellekin kävi (periaatteessa kaikki tapahtumat itsessään olivat jotenkin järkeviä mutta kun ne laitettiin sarjaksi niin henkilöt toimivat tietämättä kaikkia vaikuttimia tai koko tapahtumasarjaa, jolloin tekoihin tuli satunnaisuuden sävy) ja kuinka taas nykyaikana Tuuli ja ajoittain muutkin halusivat kovasti vain sivuuttaa nämä selityksellä "no se oli sotaa" mutteivät oikein pystyneet...mutta loppukohtaukseen olisi kai sitten tarvinnut vähän enemmän rautalankaa (tai sitten luin sitä väsyneenä tai jotain).
Yllä oleva Kirsin huomio poliisin toiminnasta on tietysti myös samanlaisen satunnaisesti etenevän tapahtumasarjan tulos, hätäkeskuksia keskittäessä ja resurssien puuttuessa päädytään epäilemättä tilanteeseen jossa poliisin toimintamahdollisuudet voivat rajoittua suunnilleen lausuntoon "voi voi, yritä nyt olla kuolematta".
Olis siihen varmaan tarvittu enemmän rautalankaa, ja oikeasti eniten siihen, että olisi mennyt paremmin perille se Teivon asia. Kun jollakin tavalla sen kohtalo oli minusta itsestäni niin kauhistuttava. Luulin, että se tulisi selväksi, mutta sitten lukijat kokevatkin, että siinä on jotenkin niin lempeästi sovitettu se juttu...Tosin tässä ei nyt viitattu siihen, mutta jossain muualla.
Jooh, Teivo..."muista nyt olla kiitollinen"-junttaus antoi Teivon hahmolle aika ahdistavan/ahdistuneen sävyn mutta toisaalta se tuntui olevan aika lailla rivien välissä eli menee kyllä varmaan myös ohi osalta lukijoista.
Lähetä kommentti