Lukevan työläisen kysymyksiä

Suvi Aholan pääkirjoitus Hesarissa tuotti kohtalaisen määrän keskustelua naamakirjan puolella, keskustelusta tuli mieleen sen verran ajatuksia että aihe ansaitsee oman postauksen.

Yleisesti ottaen olen samaa mieltä Aholan pointeista, että vain yhden sukupuolen kirjoittamia kirjoja lukemalla saa varsin yksipuolisen kuvan maailmasta, kun kokemukset maailmassa eivät lähtökohtaisesti ole ihan samoja. Kaunokirjallisuuden ansiona kun pitäisi olla mahdollisuus tavoittaa myös toisenlaisia elämänkokemuksia ja ehkä ymmärtääkin niitä.

Ahola jättää aiheen kehittelyn kuitenkin puolitiehen (no, pääkirjoitusmuoto ei anna mahdollisuuksiakaan käsitellä aihetta koko sen laajuudessa).
Ensimmäinen ongelma on nostaa esiin vain sukupuoli, ikään kuin se olisi ainoa mahdollinen määrittävä tekijä. Esim. Yhdysvalloissa esitetään vastaava kysymys jo lähes rutiininomaisesti myös etnisyydestä, ovatko valkoiset, mustat, latinot, aasialaiset, natiivit yms huomioitu tasapuolisesti. Sama kysymys voidaan esittää myös vaikkapa yhteiskuntaluokista, koulutuksesta, ammatista, poliittisista ja uskonnollisista sidoksista ja mielipiteistä, fyysisistä ja psyykkisistä rajoitteista, iästä ja monista muista tekijöistä joiden puitteissa sijoitumme yhteiskuntaan. Kaikki nuo vaikuttavat elämänkokemuksiimme, kaikki nuo vaikuttavat maailmankuvaamme, kaikki nuo vaikuttavat kaunokirjallisuuteen jota mahdollisesti kirjoitamme. Ja paitsi että ovat yksittäisiä tekijöitä, jotkut noista tekijöistä korreloivat keskenään...

Toinen ongelma on olettaa että naisten ja miesten kirjat olisivat muuten täsmälleen identtisiä paitsi että toisia kirjoittavat miehet ja toisia naiset (mikä olisikin paradoksaalista ottaen huomioon perusväittämä) ja että naisten ja miesten kirjoittamiset jakautuisivat tasaisesti genrejen, aihepiirien ja muiden rajojen yli.
Ahola esittää väitteen että naiset lukevat sekä miesten että naisten kirjoittamaa kirjallisuutta kun taas miehet pääosin miesten kirjoittamaa kirjallisuutta. Olen nähnyt tämänsuuntaisia tuloksia myös kunnolla tilastoituina (mm. Goodreadsissa) eli suhtaudun väitteeseen ainakin huomioonotettavana trendinä. Mutta mistä tämä trendi tulee? Oma lehmä ojassa -hengessä haluan kyseenalaistaa implikoidun ajatuksen institutionalisoidusta naisvihasta esittämällä joitain muita hypoteesejä joita voi testata jos jaksaa ja pystyy.

Olen itse tilastoinut jo jonkin aikaa lukemisiani sukupuolijakauman suhteen ja huomannut heti yhden seikan: kieli korreloi sukupuolen kanssa. Kymmenestä suurimmasta alkukielestä (joiden kirjaotos on yli viisi) lähelle miesten ja naisten tasapainoa päästään suomessa, ruotsissa ja englannissa. Japanissa ja ranskassa on vähän yritystä vaikka miesten puoleen olenkin kallellani, ja italia, saksa, venäjä, espanja ja tsekki ovat lähes täysin miesten varassa. Miksi?

Luen itse aika lailla vanhempaa kirjallisuutta: vaikuttaako se johonkin? (ja tuosta löytyi muuten myös mielenkiintoinen tilasto Goodreadsista, jota voisi pohtia: tilastoiduista joukoista havaittiin että naiset lukevat kaksi kertaa miehiä enemmän kuluvana vuonna julkaistuja uutuuskirjoja. Miksi? Ja miten tämä vaikuttaa luettuun kirjallisuuteen?)
Yllämainitussa keskustelussa nostettiin esiin kysymys julkaistaanko miesten ja naisten kirjoja edes yhtä paljon. Nykyajasta en uskalla sanoa mitään, historiallisesti sen sijaan mutuilisin että miehet ovat paremmin edustettuina määrällisesti, ja näiden kirjoja on jäänyt suurempi osa elämään klassikkoina. Aiheesta tai aiheetta: jotkut nykykustantamot ovat ottaneet missiokseen etsiä myös mahdollisesti aiheetta unohdettuja naiskirjailijoita (esim. Virago ja Persephone).
Samalla täytyy myös pitää mielessä Virginia Woolfin huomio oman huoneen tarpeellisuudesta kirjailijalle: on täysin mahdollista että naiskirjoittajien kirjat ovat olleet keskimäärin heikompia koska näillä on ollut huomattavasti rajallisemmat mahdollisuudet kirjoittaa ja kehittyä kirjailijana (saattaa tietysti olla niinkin että naiskirjailijan on täytynyt kamppailla enemmän saadakseen teoksensa tehdyksi ja julkaistuksi, mikä on nostanut tasoa).
Maiden kirjallisuuskulttuureissa voi tietysti olla myös eroa. Iso-Britanniassa on suhteellisen vahva naiskirjailijoiden perinne, merkittäviä oli useita jo 1800-luvulla joten etumatkaa moniin muihin maihin verrattuna löytyy (oma ansionsa on varmasti myös siinä että 1900-luvun kirjailijan ei välttämättä ole tarvinnut olla "se naiskirjailija"  jonka tehtävänä on kuvata naisasiaa vaan on ajoittain ehkä voinut olla ihan vaan kirjailija). Toki vaikuttaa myös se että romaanikirjallisuutta pidettiin vähempiarvoisena puuhasteluna jota joutilaat parempien yhteiskuntaluokkien rouvat ja neidit saattoivat harrastaa siinä missä harpunsoittoa ja ristipistojakin. Löytyikö vastaavaa kulttuuria vaikkapa Saksasta tai Venäjältä, ja jos löytyi, miksi se ei tuottanut oikein mitään merkittävää kirjallisuutta? Kuinka paljon naiskirjallisuuden historia linkittyy yhteiskuntaluokkiin? Pahaa pelkään että paljon.

Niin, mitäs muita maailmankuvarajauksia sitä onkaan olemassa? Yksittäisten kirjapostausten ohella olen aiemmin marmattanut jo vaikkapa koulutustaustan ja ammatin vaikutuksesta tai seksistä, uskonnoista ja politiikasta kirjallisuudessa. Kaikki nuo vaikuttavat ja niitä tulisi myös seurata julkaisuluetteloissa, henkilö X:n suosikkikirjailijoissa tai Hesarin palstamillimetreissä.
Noiden välillä pitäisi huomioida myös korrelaatiot. Jos luen vaikkapa afrikkalaista kirjallisuutta, mitä minä luen? Onko kirjoittaja mies vai nainen? Asuuko hän Lagosissa, Kairossa, Pariisissa vai Lontoossa? Jos luen vain eurooppalaistuneiden naisten kirjoittamia kirjoja, jää minulta suuri osa Afrikasta kokematta...

Koulutus herätti jonkin verran keskustelua, ja siihen kiinnitän kyllä itse huomiota koska itselläni on akateeminen koulutus muulta alalta kuin kirjallisuudesta tai muista lähialoista, joten kiinnitän myös eri tavalla huomiota siihen osaako kirjailija "ajatella kunnolla" tai millaisista henkilöistä, miljöistä tai aiheista tämä kirjoittaa (esim. Primo Levi ja Veikko Huovinen saavat peukutusta, sen sijaan esim. Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuosi oli ihan viehättävä mutta ei sen yliopistolla ole yhtään mitään tekemistä minun yliopistoni kanssa).  
Huomionarvoista on myös että luonnontieteisiin painottuvassa tuttavapiirissäni luetaan paljon scifiä ja muuta spekulatiivista fiktiota ja vähemmän sitten ei-genreittöytynyttä kaunokirjallisuutta, ja luulen myös että jos itse kirjoittaisivat kaunoa niin kirjoittaisivat spefiä. Ja vaikka tilanne tasoittuukin, niin scifikirjailijoissa taitavat yhä olla enemmistönä miehet...
Olen pitänyt hieman ongelmallisena sitä että kirjoja, erityisesti ei-genre-kirjoja, kirjoittavat pääasiassa kirjallisuuden opiskelijat joilla on ehkä kokemusta korkeintaan journalismista tai mainonnasta, koska tuo yksipuolistaa kirjallisuutta ihan yhtä lailla kuin jos kirjoja kirjoittaisivat vain miehet. Näkyviä poikkeuksia toki on, mieleen tulevat ainakin DI Antti Tuuri ja poliisi Matti Yrjänä Joensuu, mutta kysyn silti että löytyykö kirjailijoista tarpeeksi ammatillista variaatiota? Onko variaatio jakautunut tasaisesti genrejen välillä tai vaikka Hesarin kritiikeissä? Onko naisilla ja miehillä yhtäläiset mahdollisuudet tulla kirjailijoiksi ilman "muodollista akateemista pätevyyttä"?

Jos vaikkapa insinööri (joista suurin osa on miehiä) pitää vaikkapa insinööriproosasta ja kovasta scifistä (joita kirjoittavat pääasiassa miehet), saadaan lopputulokseksi että mieslukija lukee mieluiten miesten kirjoittamia kirjoja, vaikka valintaperusteena onkin ollut muu tekijä kuin sukupuoli. Onko miesten ja naisten kirjoittaminen yhtä monipuolista? Onko aihealueita, genrejä tai muuta vastaavaa joista naiset eivät kirjoita tai joista miehet eivät kirjoita? Miksi eivät? Pitäisikö?

Mitä me luemme ja miksi juuri sitä?