Kun puhutaan romaanin historiasta, aloitetaan yleensä jostain renessanssin tietämiltä, tai ehkä Shikibu Murakamin Genjin tarinasta tai pohjoisista saagoista, mutta näköjään jo helleenit tuottivat proosafiktiota. Ja näistä varhaisimpana pidetään ilmeisesti tätä, Kallirhoen tarinaa joka on säilynyt noin ensimmäiseltä vuosisadalta yhtenä manuskriptinä (ja siitäkin puuttuu muutama pätkä, parissa kohtaa tapahtumissa on aukkoja). Sen tapahtumat taas sijoittuvat muutamaa sataa vuotta varhaisemmaksi, eli kyseessä on paitsi varhainen rakkausromaani myös historiallinen romaani. Ihan liian tiukasti ei anneta historiallisten faktojen sitoa, todelliset henkilöt eivät eläneet yhtä aikaa jne (suomentaja Maarit Kaimio on kirjoittanut myös lyhyen esittelyn kirjan alkuun).
Niinkuin kunnon klassikkoromaanilta sopii odottaakin, tässä riittää kimurantteja juonenkäänteitä ja aimo annos seksiä, väkivaltaa, ihmeellisiä yhteensattumia ja jumalten ja kohtalon johdatusta. Nimihenkilö Kallirhoe on uskomattoman kaunis nainen johon useampi mies rakastuu (ja näistä seuraakin suuri osa kirjan probleemeista) joka kirjan alussa menee naimisiin Khaireaan kanssa. Mutta vaikka he rakastavatkin toisiaan, Khaireasta vaivaa mustasukkaisuus jonka puuskassa hän potkaisee Kallirhoeta joka kaatuu valekuolleena maahan. Hänet haudataan mutta haudanryöstäjät vievät muiden aarteiden mukana Kallirhoen myydäkseen tämän muualla orjaksi...miten käy, löytävätkä kallirhoe ja Khaireas taas toisensa? (no tästä ei liene epäselvyyttä, kysymys on mitä sitä ennen tapahtuu).
Kirja myös ystävällisesti tarjoaa viimeisillä sivuillaan tiivistelmän koko juonesta.
Oma viehättävä piirteensä kirjassa oli että se oli loppujen lopuksi hyvin ymmärtäväinen kaikkia kohtaan, varsinaisia pahiksia ei kirjasta juuri löydy (okei, useiden henkilöiden toimet olisivat nykyaikana arveluttavia mutta kuitenkin): helleenit ovat pääosin järkeviä, tolkullisia ja jaloja ja konfliktit tulevat kohtalon oikuista, ja barbaaritkin ovat ihan symppiksiä vaikka heillä onkin outoja tapoja, mutta sellaisia ne barbaarit ovat.
4 kommenttia:
Jaahas, tämähän tulee sitten toivottavasti jossain vaiheessa luettua, kun kirjankin jo itselleni sain. Kiinnostavaa, pidempi ajallinen perspektiivi on ihan toivottavaa. 2000-luku alkaakin jo paikoin kyllästyttää...
Mietinkin että kukas sen kirjan ottikaan...
Mulla on tää jossain, mutta muutossa kirjat meni uuteen järjestykseen.
Antiikkia luen varmaan jatkossa enempi, joten tämä putoaa siihen teemaan. Apuleiuksen Kultainen aasi on toiselta vuosisadalta.
Antiikista pitäisi lukea joskus lisää Euripidesta (ja yhtään Sofoklesta, Aristofanesta ja ketä heittiä on).
Näistä helleeniromansseista en ole niin varma jaksaako niitä kovin montaa lukea ainakaan lähekkäin, mutta tietysti olisi noita Kultaisia aaseja ja Georgicoja yms
Lähetä kommentti