Mangan ehkä tärkeimmän tekijän Osamu Tezukan sarjoja olen jonkin verran lueskellut aiemminkin, nyt sitten tartuin yhteen ehdokkaaseen tekijän magnum opukseksi (muitakin ehdokkaita on), Buddha-sarjakuvaan jossa esitellään Siddharta Gautaman elämä ja keskeiset opetukset. Ja olihan tämä loistava.
Sarja on julkaistu englanniksi kahdeksassa osassa (viimeisen kansi yllä), kunkin niteen pituus siellä 400 sivun tienoilla joten koko tarina on sellaiset 3000 sivua pitkä, ja mittaan sopivasti tyyli on häpeilemättömän eeppinen: kuvaavaa on että prinssi Siddharta syntyy vasta ensimmäisen osan lopussa, kerronta polveilee moneen suuntaan, varsin perinpohjaisesti käsitellään mm. maailman jossa Siddharta eli todellisuutta, erityisesti kastilaitosta, ja lukuisien muidenkin henkilöiden elämänvaiheet tulivat käsitellyiksi (ja monella näillä olikin tärkeä rooli tarinassa, mm. Tatta, Devadatta ja Crystal Prince olivat mukana sarjan alusta loppuun...)
Ilmeisesti tästä saisi vähän enemmän irti jos tuntisi ennalta vähän paremmin prinssi Siddhartan elämän vaiheita, Tezuka ei kuitenkaan niin paljoa selittele ja ilmeisesti suuri osa niistä muista henkilöistä on yleisesti tunnettuja vaikka Tezuka olisikin päättänyt esittää nämä omalla tavallaan (ja luultavasti keksinyt myös itse joukon henkilöitä ja tapahtumia). Eipä silti, hyvin tätä pystyi seuraamaan myös niillä vähäisillä tiedoilla joita koulun uskontotunneilla on aiheesta saanut...
Joitain lukijoita saattaa häiritä Tezukan varsin karikatyyrimäinen piirrostyyli ja outo huumori jossa mm. harjoitetaan paljon metaviittauksia ja viljellään anakronismeja, ja erityisesti voimakkaat siirtymät hönökomedian ja tragedian välillä (ylläolevassa kannessa Buddha oli aiemmin saanut aikaan rauhan Kosalan ja Kapilavastun välillä, mutta ei pystynyt katkaisemaan koston kierrettä jonka seurauksena lopulta kaikki Kapilavastun asukkaat tapetaan...).
Tavallaan huumoria ja karikatyyrejä tarvitaan tasapainottamaan sarjan lukuisia synkempiä sävyjä, joitain tapahtumia ei voisi mielekkäästi esittää niin suoraan realistisesti (tai silloin ne olisivat saaneet liikaa mässäilyn sävyjä ja näin siirtäneet tarinan fokuksen toisaalle).
Ja Tezukan tapa käyttää anakronismeja on kiinnostava, koska usein niillä on kerronnallinen funktio. Joissain tapauksissa kyseessä on "lampshade hanging", arvataan että lukija tekee jostain tapahtumasta jonkin epäasiallisen assosiaation joten tehdäänkin se assosiaatio itse, jolloin lukijan ei tarvitse jäädä märehtimään asiaa (esim. tässä osassa eräs kohtaus muistuttaa erästä kohtausta E.T.-filmistä, joten sarjaan laitetaan henkilö sanomaan se ääneen).
Toinen idea on käyttää anakronismeja ikoneina: jos jostain ohimenevästä seikasta halutaan tuoda ilmi mikä se on, voidaan realistinen ilmiö korvata jollain nykyaikaisella tunnistettavalla käsitteellä. Esim. jos pitää kertoa jonkin henkilön terveydentila niin ei esitellä jotain henkilöä kuninkaalliseksi henkilääkäriksi vain sitä varten että tämä voisi todeta prinssin olevan hyvin sairas, lämäistään vain yhteen ruutuun modernin lääkärin näköinen tyyppi valkoisine takkeineen ja stetoskooppeineen toteamaan että prinssi on hyvin sairas. Tai jos pitää kertoa lukijalle että jokin paikka on merkittävä paikalliskeskus, laitetaan henkilö vertaamaan sitä New Yorkiin, Pariisiin ja Tokioon.
Kun lukija saadana hyväksymään tuollaiset outoudet osaksi tyyliä, ne notkeuttavat huomattavasti tarinankerrontaa, ja tarinankerronnassa Tezuka on mestari. Ja tämä sarja on erinomainen osoitus aiheesta.
Osallistun tällä teoksella Reetan Elämäkertahaasteeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti