Luin ensimmäisen Runotyttö-kirjan jokunen vuosi sitten: Montgomeryyn toki pitää ihan klassikkomaineen vuoksi tutustua ja näitä vinkattiin hyvinä. Hieman tämä pitkä tauko ensimmäisen ja toisen kirjan välillä haittasi alussa, muistin perustapahtumat mutta sivuhenkilöt olivat vähän hakusessa, mitenkäs näihin Perryyn ja Ilseen nyt oltiinkaan tutustuttu ja mikä se myrkytystapaus oli johon viitattiin ohimennen jne.
Mutta aika pian tuosta pääsi yli, tässä kirjassa kun vaihdettiin koulua ja asuinpaikkaa lähikaupunkiin ja (näin kauniisti sanottuna) eivät ne sivuhenkilöt niin tärkeitä tässä kirjassa ole, tämä on täysin Emilian tarina.
Niin, Emilia, orpotyttö joka päätyy ankarien (mutta loppujen lopuksi usein hyvää tarkoittavien) vanhempien tätien holhoukseen ja joka osoittaa poikkeuksellista herkkyyttä, tarkkanäköisyyttä ja kirjallista lahjakkuutta. Tätä on ilmeisesti tulkittu jossain määrin kirjailijan omiin kokemuksiin perustuviksi, mutta onneksi Montgomery välttää ilmeisimmät ihannehehkutukset: kirjassa tulee esiin myös että tietystä ymmärtäväisyydestä huolimatta Emilia vaikuttaa myös hieman itsekeskeiseltä ja luonteesta löytyy myös aimo annos ylpeyttä, jyrkkyyttä ja yllin kyllin sarkasmia. Tietysti me hurraamme kun Emilia on kova koville mutta joskus muutkin saavat hieman sympatiaa puolelleen, on tässä kestämistä...
Tässä kirjassa Emilia siis vaihtaa koulua ja päättäväisesti pyrkii kehittymään kirjailijana. Kun ikävuosissakin siirrytään 13-vuotiaasta 17-vuotiaaksi niin tapahtumien episodimaisuudesta huolimatta kirjan läpi kulki vahva kasvutarinan draivi.
Hieman kohottelin kulmia kun kirjan alussa kohtalaisen paljon vanhempi Dean Priest osoittaa selkeitä romanttisen mielenkiinnon viitteitä 13-vuotiasta tyttöä kohtaan, ja ilmeisesti Emiliaa itseään lukuunottamatta kaikki muutkin asiaan kiinnittivät hieman huolestunutta huomiota (ei kuitenkaan niin huolestunutta kuin varmaan nykyaikana...)
Kulmia kohottelin myös vähän myöhemmin kirkkoepisodissa osoitettuihin epämääräisiin viitteisiin telepaattisista voimista: olenko minä eksynyt vahingossa taikatyttögenren pariin? Kun vähän pitemmälle edettiin niin kyllä se on tunnustettava: lukuunottamatta sitä että tämä on Kanadassa 20-luvulla julkaistu kirja, tämä on lähes tyylipuhdasta shojo-mangaa, jossa Magic Haiku Girl Emilia kilvoittelee kehittyäkseen erikoistaidossaan haasteiden ja hassujen sattumusten läpi, saa rapsodisen vahvoja elämyksiä jne. Pystyin näkemään päässäni kokonaisia sivusommitelmia tästä.
Täydelliseen tyylipuhtauteen olisi ehkä vaadittu että Teddy ja Perry olisivat olleet hieman keskeisemmässä roolissa mahdollisen romanttisen mielenkiinnon merkeissä ja että Evelyn olisi ollut oikeasti hieman parempi runoilija kuin tässä annettiin ymmärtää (vaikkei tietenkään ihan niin hyvä kuin Emilia parhaimmillaan).
Mielenkiintoinen ratkaisu oli myös lopun anti-cliffhanger: Emilialle tarjotaan suurta mahdollisuutta jatkaa valitulla urallaan ja samalla huomattavaa elämänmuutosta, mutta tämä kieltäytyy ja päättää pysyä kotonaan. (maalaa spoileriteksti hiirellä näkyviin). Pitänee varmaan hakea pikapuoliin seuraava osa että näkee miten tilanteet tästä kehittyvät...
Kirjan on kääntänyt I.K.Inha aikoinaan 40-luvulla; muistelen kuulleeni että nämä vanhemmat Montgomery-käännökset olisi tehty vähän sinne päin mm. karsien joitain kappaleita kokonaan pois. Onko näissä moista, tietäääkö joku?
5 kommenttia:
Luin kaikki Runotytöt uudelleen viime vuoden alussa. Omistan koko trilogian yhteisniteenä, joten siksi tulin lukeneeksi kaikki peräkkäin, vaikka aika harvoin teen niin sarjojen kanssa. Edellisen kirjan tapahtumat eivät ainakaan päässeet unohtumaan.
Minäkin hämmästelin tuota Dean Priest -tapausta. Se tuntui varsinkin nykylukijan näkökulmasta hyvin epäilyttävältä.
Olen lukenut kaikki Runotytöt moneen kertaan lapsena. En ole uskaltanut palata niihin aikuisena - ettei vain lumous häviäisi. Kirjat ovat kyllä hyllyssäni, alun perin ne kuuluivat äidilleni.
Mielenkiintoinen tuo manga-vertaus.
Yhteisniteenä tämä olisi varmaan liian iso pala kerralla luettavaksi, mutta seuraavaa osaa ei sovi ihan liikaa varmaan lykätä.
Luulen että luin tätä aika erilaisilla silmillä kuin olisin lukenut lapsena tai teininä, mutta hyvin toimivat näinkin. Olen ollut käsittävinäni että Anna-sarja olisi, no, herttaisempi kuin tämä mikä todennäköisesti olisi aikuisena hankalampaa, Emilia on tarpeeksi ristiriitainen ja aikalaistapojen ja elämän kuvaus tekee kirjasta kiinnostavan.
Olen lukenut runotyttötrigologian vanhat käännökset, ne ensimmäiset ja niissä on paljon sellaista, mitä 60-luvun uudistetuissa käännöksissä ei ole. En sitten tiedä, mitä kaikkea on jätetty pois alkuperäisiin nähden vai onko alkupään painokset tekstiuskollisempia kuin uudemmat.
Emilian tarina on yksi minun kirjasuosikeistani kautta aikojen. En osaa sanoa, kuinka moneen kertaan olenkaan sen lukenut.
Aa, eli tässä välissä olisi ollut uusittu karsittu käännös (Tässä vähän uudemmassa niteessä kun mainitaan käännöksen olevan 40-luvulta).
Lähetä kommentti