I. Grekova - Leskien laiva

Tässä ollaan sitten kirjamessujen impulssiostosten parissa: en ollut kirjailijasta tai kirjasta ennen kuullutkaan ja vähänlaisesti olen lukenut Neuvostoliiton kirjallisuutta, mutta miksipä ei.

I.Grekova on salanimi, oikealta nimeltään Jelena Venttsel ja kaunokirjailijuuden ohella on myös matematiikan professori (ja julkaissut kirjoja myös mm. peliteoriasta), tämä Marja-Leena Jaakkolan suomennos taitaa kuitenkin olla ainoa suomennettu...
Leskien laiva on viiden huoneen yhteisasunto Moskovassa, jonne kertoja Olga päätyy asumaan sodan lopulla: mies on kuollut rintamalla, äiti ja tytär kuolivat pommituksessa ja Olga itse loukkaantui niin ettei enää voinut jatkaa pianistin uraansa vaan päätyi lastentarhaan musiikinopettajaksi. Muut asukkaat ovat myös leskiä tai muuten yksinäisiä naisia ja yhteisasuminen on jatkuvaa ystävyyttä ja riitelyä, vaihtuvia liittoutumia ja vaatimatonta elämää.

Kertojaratkaisu on hieman erikoinen: kirjalla on minäkertoja Olga, joka kuitenkin pyrkii pitämään etäisyyttä muihin, pysyy ulkopuolisena tarkkailijana joka ei liikoja sotkeennu muiden asukkaiden asioihin (ja joka on äänensävyltään viehättävän kyyninen ja välinpitämätön, eikä erityisen armelias myöskään itseään kohtaan) mutta varsin perusteellisesti käsiteltiin myös toisen asukkaan Anfisan ja tämän pojan Vadimin asioita ikäänkuin kaikkitietävän kertojan silmin. Muut asukkaat, Kapa, Ada ja Panka, jäivät lähinnä tyypeiksi varsin korostettuine piirteineen samoin kuin muut ohimenevät hahmot.
Tämä kertojaratkaisu oli hieman häiritsevä, en osannut sanoa että onko se tarkoituksella näin tehty (ja mahdollisesti tarkoituksessa on epäonnistuttu) vai onko tässä ollut epävarmuutta miten tämä nyt oikein pitäisikään kertoa, onko tämä Olgan, Anfisan vai yhteisön tarina.

Lajityyppi on tietysti realismi, kerrontatyyli oli varsin toteavaa ja hillittyä (ja sellaisena aika viehättävää, tässähän on vähän insinööriproosaa) joskin dialogi tuntui joskus myös aika oudolta, epätodelliselta verrattuna kerrontaan (mutta ehkä venäläiset puhuvat noin, en tunne asiaa tarpeeksi).
Ei tämä nyt mikään suuri ja mullistava lukuelämys ollut, mutta sodanjälkeisen neuvostoarjen kuvauksena kuitenkin tarpeeksi kiinnostava, että hyvä että luin.

Sairaalasta pääsyn aikoihin huomasin, että olin osittain menettänyt sormieni liikuntakyvyn, se merkitsi vielä yhtä pistettä elämässäni - olen ammatiltani pianisti. Tosin tuo piste oli merkityksetön muiden rinnalla. Ehkä en ollut todella lahjakas. Lahjakasta minussa oli vain julma omatunto, joka pakotti harjoittelemaan alinomaa, päivisin flyygelillä ja öisin ilman sitä, silloin rummutin polviini, sekä raju tyytymättömyys itseeni, ja se on vähän. Minut luokiteltiin kolmannen asteen invalidiksi ja laskettiin elämään elämääni.