Comtesse de Ségur - Les malheurs de Sophie

Kyselin jokin aika sitten toisaalla joitain vinkkejä ranskalaisista suosituista lastenkirjoista ja joitain nimiä sainkin. Osa oli jo ennestään tuttuja (mm. muutama sarjauvaklassikko jotka Suomessakin ovat suosittuja) mutta mainittiin myös tämä Comtesse de Ségur joka ei ehkä nykyään ole enää suosionsa huipulla mutta ilmeisesti kuitenkin eittämätön klassikko.

Kirja on julkaistu alunperin 1858 ja sille on myös kaksi jatko-osaa: tyyliltään se on varsin episodimainen, kertoen ilmeisen hyvin toimeentulevan  perheen nelivuotiaan Sophie-tyttösen monenlaisista sattumuksista. Sophien ikä oli lähinnä hämmentävä, toisaalta lapsellisuus näkyi mutta toisaalta oli vaikea uskoa että nelivuotiaan annettaisiin seikkailla näin vapaasti (edes kuusivuotiaan serkkunsa Paulin seurassa).

Heti ensimmäisessä luvussa aloin kohitella kulmiani, kun Sophie saa uuden nuken ja, no, meno sen kanssa on huomattavasti epäsentimentaalisempaa kuin vaikka Toy Story -elokuvissa (toisessa luvussa nukelle vietetään hautajaiset koska se on leikkien jälkeen niin pahoin kärsinyt, hautajaisissa kaikilla osallistujilla on kuitenkin tavattoman hauskaa).
Tätä seuraavat luvut menevät suurin osa aika yksinkertaisella kaavalla: Sophie ei tottele tai käyttäytyy muuten huonosti ja sitten saa kärsiä ja hävetä. Joidenkin tapahtumien mahdollisuutta hieman ihmettelin (mutta FB-kaverit vahvistivat mm. että hevosen puremasta voi tulla verta vuotava haava, samoin oravan) ja kulmien kohottelu lisääntyi kun eläinkuolleisuus alkoi nousta varsin merkittäväksi: tuota purevaa hevosta lukuunottamatta jokainen eläin joka tarinoissa esiteltiin kuoli, ja niitä oli aika paljon. Kirjaa ei siis voi mitenkään suositella kovin eläinrakkaille ja/tai herkille lukijoille...

Olen varmaan joskus aiemmin maininnut huomion että kun puhutaan eri maiden kirjallisista kulttuureista niin lastenkirjallisuus usein jätetään mainitsematta ja yhdessä kulttuuripiirissä suositut lastenkirjat voivat olla täysin tuntemattomia muualla. Tämä siitä huolimatta että suosituimpien lastenkirjojen penetraatio kulttuurissa voi olla hyvinkin huomattava, suurempi kuin millään muulla kirjalla: jos kirjaa luetaan paljon kouluissa tai päiväkodeissa tai se on muuten suosittu, todella suuri osuus ikäluokasta tuntee kyseisen kirjan, ja klassikko-ryhmässä näitä ikäluokkia on useita. Lastenkirjat sekä kertovat kulttuuristaan että muovaavat sitä, ehkä voimakkaammin kuin mitkään muut kirjat (ja ne kummittelevat muussa kirjallisuudessa viittauksina, parodioina, teemoina yms. Wiki mainitsee Sophien päätyneen mm. Nabokovin tuotantoon...)

Tästä syystä minä tämänkin kirjan halusin lukea: juoni, henkilöt tai kirjallinen tyyli ei sinänsä niin paljoa kiinnostaneet (vaikka myönnetään, yltiöimpulsiivinen ja ah-niin-tottelematon Sophie oli yhtäaikaa ärsyttävä ja kiinnostava hahmo). Sen sijaan aloin pohtia laajemminkin ranskalaisen kirjallisuuden, sarjakuvat mukaan lukien, lapsikuvaa.
Verrokkeina löytyy vaikka Pikku Nikke, Titeuf, Quick & Flupke, Pikku Piko ja niin edelleen...tuntuu että ranskalaiset suosivat jonkinlaista "pikku idiootti"-tyyppiä: lapsia jotka ovat todella ajattelemattomia ja tekevät kaikenlaisia tyhmyyksiä (ja saavat usein kärsiä seurauksista tai saada muut kärsimään). Toisaalta lapset tuntuvat saavan kohtalaisen paljon vapauksia, toisaalta heitä ei todellakaan oteta millään tavalla vakavasti.

Kontrasti on erityisen raju anglo-amerikkalaisiin rationaalilapsiin jotka ratkovat rikoksia ja pelastavat aika ajoin maailman (Viisikko, Harry Potter jne jne) tai ovat vähintään filosofisia pikkuaikuisia (Tenavat). Aikoinaan luin amerikkalaisten kommentteja siitä kuinka hankala ja outo Titeuf oli, kun ei moista räävitöntä hölmöilyä oltu nähty edes Bart Simpsonilta, vaikka tunnustettiinkin että kyllä, oikeasti pienet lapset muistuttavat enemmän Titeufia kuin vaikka Jaska Jokusta...
Toisaalta ranskalaisessa seikkailuperinteessä seikkailijat ovat yleensä aikuisia (Tintti, Piko ja Fantasio, Asterix, Tim ja Tom, Yoko Tsuno jne) joskin lukija voi ajoittain ihmetellä kuinka vapaita nämä ovatkaan joistain normaaliin aikuisen elämään liittyvistä piirteistä (ja ajoittain tehdä myös pitkällevietyjä johtopäätöksiä).

Pohjoismaisissa kirjallisissa lapsissa on ehkä hieman samaa realistista ajattelemattomuutta ja kohellusta kuin ranskalaisissakin, vaikka useimmiten ei ehkä niin pitkälle vietyä (dekkariperinteen Sivar Ahlrudin Etsiväkaksosetkin ovat aika koheltajia Viisikkoihin yms verrattuna) ja tuntuisi että näihin Peppeihin, Eemeleihin, Pikku Myihin, Tatuun ja Patuun yms sisältyisi myös enemmän ihailua: lapsuuden spontaaniutta, nonkonformismia ja oman pään mukaan tekemistä pidetään positiivisempina piirteinä.
Jos lähtökohdat ovat samat niin onko ranskalaiselle kulttuurille lapsuus eräänlainen sairaus josta pitää oppia pois sivistyneen yhteiskunnan jäseneksi, kun taas pohjoismaissa lapsuus nähtäisiin enemmän sopeutumattomuuden ja nonkonformismin ylläpidettävänä kipinänä kuten metsäläisille sopiikin? (joo, törkeää yleistystä, siksi tuollaista pohdintaa onkin hauska tehdä)