Joulukuun ja vuoden kootut

Lordi Dunsany - Haltiamaan kuninkaantytär
Karel Čapek - R.U.R.
Marcel Pagnol - Naïs
Doris Lessing - Eloonjääneen muistelmat
Dashiell Hammett - Maltan haukka
Anonyymi - Egill Yksikätinen: Muinaissaagoja Pohjolasta
Seicho Matsumoto - The Voice
Marco Malvaldi - Viiden korttipeli

Bruno H Vanderberghe - John of the Golden Mouth
Jari Lehtinen - Animaation historia

Joulukuu ja vuosi lähestyy loppuaan, ja luettuja kirjoja tuli taas aika nippu (noiden tässä lueteltujen lisäksi viisi runokokoelmaa). Emilien kuun alussa asettamaan lukuhaasteeseenkin tuli ihan yrittämättä H-E-R-N-E joka ei kyllä oikein järkevästi liity jouluun (ainakaan minun perinteisiini) mutta kun Matsumoton kirja tulkitaan T:ksi ja Hammettin, Lessingin, Capekin ja saagojen seuraksi liitetään Niemisen ja Sirowitzin runokokoelmat sekä unkarilainen antologia saadaan kirjoitetuksi M-Y-S-T-E-E-R-I joka myös Rilken kokoelmassa oli keskeisenä aiheena (Sirowitz ja unkarilaiset lainattiin kirjastosta ihan vain tätä haastetta silmälläpitäen, muut olivat muutenkin tyrkyllä luettavaksi).

Ja kun joulukuussa ollaan, on hyvä katsella myös vähän koko vuoden lukemisia. Kävin läpi näitä kuukausisummauksia ja kun laskin kaunokirjoja (ihan kaikkia tietokirjoja en ole tänne listaillut ja sarjiksia vain satunnaisesti), sekä proosaa että runoutta, sain tämän vuoden lukusaldoksi 108 kirjaa joista suomeksi olen lukenut 80, englanniksi 25 ja ranskaksi 3 (viimeisessä luvussa on eniten kyseenalaistettavaa, koska olen itse asiassa lukenut ihan runsaan nipun ranskankielisiä lasten kuvakirjoja, mutta laskin niistä mukaan vain Babarin joka on otsikoitu omaksi postaukseksi). Joka tapauksessa tälläkin lukemalla luettuja kirjoja kertyi reilu parikymmentä enemmän kuin viime vuonna (sivumääristä en sano mitään, aika paljon löytyy pienoisromaaneja ja ohuita novellikokoelmia, tiiliskiviä vähänlaisesti...)

Englanninkieliset kirjat muodostivat siis noin neljänneksen luetuista ja niistä noin puolet oli alkukielisiä ja puolet käännöksiä (pääosin japanista, tsekki, italia, arabia ja espanja olivat muut edustetut kielet, yksi kutakin). Eli vaikka joskus muuta luulenkin, suurin osa kaunosta tulee kuitenkin luettua suomeksi, mutta tästä osuudesta alkukieliset suomalaiset kattavat vain neljäsosan, loput ovat käännöksiä (ja suomenkielisistäkin valtaosa on runoutta, proosaa olen näköjään lukenut viimeksi heinäkuussa...)

Sinänsä huvittavasti juuri tänään oli YLEssä juttua käännöskirjallisuuden ahdingosta, yhä vähemmän käännetään ja vain varmimpia tapauksia. Itsehän lainaan toki suuren osan kirjoista kirjastosta, ostellut olen jonkin verran lähinnä pienemmiltä kustantajilta ja suurelta osin mm. kirjamessuilla, joten runsaista käännöslukemisistani huolimatta en varmaan paljoa auta perinteisiä kirjakauppoja tai isoja kustantajia...
Toisaalta ei minua myöskään juuri kiinnosta moni "varma tapaus", en lue skandinaavidekkareita enkä niin valtavasti amerikkalaisiakaan, ja lukemistani ymmärrän myös että jotain Magrista tai Colluraa käännettäneen lähinnä käännöstuen avulla, ei niiden odotetakaan myyvän joten niitä ei mainosteta ja niinpä niitä löytänee luettavaksi lähinnä vahingossa...
Bongailin tässä myös vähän lukuvinkkejä Librarythingista ja kun katsoin Helmetistä mitä potentiaalisesti kiinnostavia kirjoja löytyi, huomattava osa niistä jotka on käännetty majailevat nykyään yhden tai kahden kappaleen voimin Pasilan kirjavarastossa koska ovat käännetty menneillä vuosikymmenillä ilman uusintapainoksia tai uusia käännöksiä. Varaston tarjontaa tullee esille ensi vuoden puolella.

Niin, mitäs minä oikein sitten luen. Alkukielien jakauma näyttää tältä:

Viime vuoden ykköskielet englanti, suomi ja japani ovat säilyttäneet absoluuttiset määränsä aika hyvin (no, suomi menettänyt pari) mutta suhteelliset osuudet ovat kaventuneet kun kaksi uutta, ranska ja italia, ovat kiilanneet vahvoihin asemiin. Kumpaakin vauhditti tämän vuoden lukuhaasteet ja italialaista kirjallisuutta on tullut harrastettua toki kohtalaisesti aiemminkin, ranska on lisännyt kiinnostusta ihan muuten vaan. Eivätkä nuo saksa, tsekki ja espanjakaan ihan huonosti ole pärjänneet. Yhteensä alkukieliä kertyi kuusitoista.
Olen tähän jakaumaan jo kohtuullisen tyytyväinen, en ole rajoittunut yhteen tai kahteen kielialueeseen. Toki venäläisiä voisi lukea lisää, skandinaaveja varmaan tulee ensi vuonna kerättyä haasteen myötä jne ja olenhan minä aika Eurooppa-keskeinen lukija...

Kirjailijoiden sukupuolijakaumassakin on tapahtunut nitkahdusta miehisempään suuntaan.

No, selittynee monipuolistuneemmalla kielivalikoimalla, pitkäaikaistilastoissa sukupuolijakauma on aika tasainen englannissa, suomessa ja ruotsissa mutta muunkieliset luetut kirjailijat ovat useimmiten miehiä...enkä ole kokenut kuitenkana tarpeelliseksi ehdoin tahdoin kiinnittää huomiota sukupuoleen lukuvalinnoissani.

Itse asiassa voisin yksinkertaistaen sanoa että olen lukenut suunnilleen samalla lailla kuin edellisenäkin vuonna, paitsi että niiden lisäksi olen lukenut myös parisenkymmentä italiaksi tai ranskaksi kirjoittavan miehen kirjaa suomenkielisinä käännöksinä (tai pari alkukielellä ranskaksi).

Jos on tänne asti jaksanut, ansaitsee hieman vinkkivalikoimaa vuoden parhaista lukukokemuksista. Näitä voisi haarukoida monella tapaa, valitsen nyt sitten vaikka yhden joka kuulta. Parin kohdalla en ehkä ole blogatessa ollut niin innoissani mutta ovat jääneet kummittelemaan mieleen...

J.M.Coetzee - Michael K:n elämä
Naguib Mahfouz - Before the Throne
Vera Caspary - Laura
Wisława Szymborska - Täällä
Kenzaburo Oe - Nip the Buds, Shoot the Kids
Geoff Ryman - Unconquered Countries
Ludvík Vaculík - Marsut
Stefano Benni - Baol
Aldous Huxley - Uljas uusi maailma
Barbara Pym - The Sweet Dove Died
William March - Komppania K
Lordi Dunsany - Haltiamaan kuninkaantytär


Ja lopuksi vielä pitkäaikaistilastot 38 kuukaudelta.

	mies	nainen	muu
englanti	60	49	1	110
suomi	39	30		69
japani	20	4		24
ranska	18	5	1	24
italia	21			21
saksa	13	1		14
ruotsi	6	5		11
venäjä	7			7
espanja	6		1	7
tsekki	6			6
islanti	1		2	3
viro	2			2
norja	2			2
unkari	1		1	2
puola		2		2
serbo-kroatia	2			2
arabia	1		1	2
muu			2	2
hollanti	1			1
tanska	1			1
portugali		1		1
kiina	1			1
slovakia	1			1
iiri			1	1
turkki	1			1
latina		1		1
slovenia			1	1
	210	98	11	319

Juho Nieminen - Saattaa sisältää pähkinää

Sain tämän kirjan arvostelukappaleena viime vuoden puolella (ja juu, nyt on joulukuun loppu) mutta silloin vaivasi runojumi enkä saanut luettua, mutta jos vaikka nyt...

Kirja kantaa alaotsikkoa "randomia runoutta" joka kuvaa sisältöä hyvin, mukana on hyvin kirjava ja fragmenttinen valikoima monenlaisia tekstilajeja, mietteitä, havaintoja, tunnelmia, remiksauksia toisen runoilijan teoksista (mitä se sitten käytännössä tarkoittaakaan), hakukonerunoutta, käännöksiä veda-kirjallisuudesta...monilla sivuilla oli myös eri fontilla ja mahdollisesti sivuttain taitettuna myös jonkinlainen kommenttiraita, joka liittyi sivulla olevaan tekstiin tai saattoi pohtia vironkielisiä ilmaisuja. Muutenkin sanoilla ja tekstityypeillä leikittelyä oli runsaasti mukana.

Olipa mukana jopa pari liitettä jotka sisälsivät mm. kokoelmasta poistettuja runoja (jotka näin siis kuitenkin liittyivät kokoelmaan) tai viittauksia kirjoittajan muuhun tuotantoon (jotka saattavat olla olemassa tai ehkä eivät).

Tässä toteutui sama kiinnostava elementti kuin edellisessäkin lukemassani Niemisen kirjassa, vaikka tässä on aika paljon lavarunoilijan jutustelevaa sävyä niin mukana on myös persoonallisia typografisia ratkaisuja ja tekstisommitteluja, tämä on hyvin tietoisesti kirja eikä vain alusta tekstin julkaisulle, mikä ei ole runokokoelmissa mitenkään itsestäänselvyys...
Kirjana se on toki hyvin monenkirjava mutta eipähän ainakaan tule tylsää lukiessa.

Havaintoja torstailta

Ensimmäinen havainto:
Perhonen tekee jatkuvia väistöliikkeitä.

Toinen havainto:
Vain ravintoketjun huipulla on varaa itkeä.
Jos jäniksen poikaset nostattaisivat
karkkihyllyn edessä sellaisen mekkalan,
ne päätyisivät heti ketun suupalaksi.

Kolmas havainto:
Ihmisellä on kynnet lähinnä itsensä raapimista varten.

Marco Malvaldi - Viiden korttipeli

Olin tämän kirjan laittanut kirjamessuilla muistiin mahdollisesti luettavana kevyenoloisena dekkarina, ja oli tämä kerännyt myös joitain positiivisia blogiarvioita taannoisessa Italia-haasteessa (Marika, Tuulevi, Annami...) joten kun kirjastossa oli tyrkyllä niin nappasin mukaan.

Pinetan rannikkokaupungissa Pisan lähellä löytyy roskalaatikosta nuoren naisen ruumis, ja pikkukaupungissa kun ollaan niin aiheesta tulee paikallisen hyvin tehokkaan juorumyllyn ykkösaihe. Erityisesti keskustellaan Bar Lumessa jossa kaikkea mahdollista kommentoi vanhojen ukkojen kreikkalainen kuoro baarinpitäjä Massimon ärsytykseksi...ja Massimo nyt sattuu huomaamaan kaikenlaista ja vaikkei haluaisikaan sekaantua niin asiat jäävät vaivaamaan sen verran että pitää mennä huomauttelemaan havainnoista ja ajatuksista poliisille...

Kyllä, leppoisa, viihdyttävä ja usein hauskakin dekkari Christien hengessä (ei tosin kielenkäytön osalta) jossa varsinaisen murhajutun ohella löytyy paikallisväriä vaikkei tämä henkilöissään tai tarinassaan kovin syvälle menekään. Lukija ei ehkä onnistu selvittämään syyllistä ilman villiä arvausta, mutta eipä tuo haittaa. Seuraavankin osan voisi lukea mielellään, toivottavasti idea kantaa tai jopa kehittyy.

Seicho Matsumoto - The Voice

Taas satunnainen pominta lukulistalle koska vaikka japanilaista kirjallisuutta tuleekin luettua, dekkarit ovat jääneet vähemmälle ja sopivan kokoista kirjaa novelleja voi kokeilla vaikkei tekijästä olisi koskaan kuullutkaan (tosin Seicho Matsumoto on lajityypissään ilmeisen arvostettu tekijä ja näköjään yksi romaaninsa, Junaongelma, on käännetty myös suomeksi).

Kirjassa on kuusi novellia, ja niissä on temaattista yhtäläisyyttä, aiheena on salaisuuksien hautominen ja rikoksien paljastuminen, näkökulmat ja käsittelytavat vain vaihtuvat: oli kyseessä sitten menestyvä mies joka ryhtyy toimenpiteisiin estääkseen mahdollisen kiristyksen ennen kuin se on alkanutkaan tai lehden toimittaja jota jää vaivaamaan erään henkilön käytöksen jokseenkin triviaali kummallisuus...
Aika klassissävytteisissä jännäreissä mennään, niminovelli on mainio arvoitusdekkari puhelinoperaattorista joka vahingossa kuulee murhaajan äänen, ja joistain muista tuli mieleen tuli Patricia Highsmith tai Roald Dahl tai tarinat joista Hitchcock tai Clouzot tekivät elokuvia. Joissain kohdissa Matsumoto selittää ehkä vähän liikaa jolloin Highsmithin tai Dahlin parhaimmiston terävyys jää puuttumaan, ja novellien yhdistävät teemat toivat vähän liikaa toistoa (näitä olisi ehkä kannattanut lukea yksittäin aina silloin tällöin), mutta kaipa niitä romaanejaankin voisi kokeilla jos joskus vastaan tulee...

Rainer Maria Rilke - Marian elämä

Vähän paremmin temaattista lukemista, luin jouluyönä Rilken lyhyen runosarjan Neitsyt Mariasta.
Kääntäjä Liisa Enwald on liittänyt mukaan lyhyen esittelyn teoksesta mikä onkin ihan hyvä kun en herran tuotantoon ole sen kummemmin tutustunut paria sitaattia lukuunottamatta.

Niihin sitaatteihin kuuluu Duinon elegioiden "jokainen enkeli on pelottava", mikä kontrastoituu kiinnostavasti tähän kirjaan, jossa enkelit eivät aina ole ihan niin pelottavia (mutta joskus kuitenkin). Vaikka legendojen ja mystiikan piirissä liikutaankin niin tiukasti mukana on myös inhimillisyys, Marian näkökulma, yhtäaikaa erikoislaatuinen ja arkinen.

Kirjassa on rinnakkain alkuperäiset saksalaiset ja suomalaiset käännökset, ja vaikka käännöksen rivit näyttävätkin yksinkertaistuneen on käännös kuitenkin toteutettu mitallisena ja riimitettynä ihan vakuuttavan näköisesti (silloin kun alkukielinenkin on niin tehnyt, esim. Pieta on mitaton). Alkukieliset on kuulemma sovitettu myös laulusarjaksi, käännöksestäkin voisi sellaisen saada...

Kristuksen syntymä

Järkeillen ei sitä ymmärtäisi,
mikä tätä yötä kirkastaa.
Vihansako Hän jo hellittäisi,
kauttasi kun tulee maailmaan?

Onko suuruus jotain valtavaa?

Mitä on se? Tähtivalon voittaa
nopeudessa, halkoo kallion.
Toisenlainen suuruus kohta koittaa.
Silti kuninkaiden joukko on

pian palvomassa syliäsi,

aarteita tuo siihen ihmiskäsi,
hämmästelet lahjain antajaa.
Mutta voittaja on lähelläsi,
kätköön helmojesi nukahtaa.

Katsot kultaa kaukaa tulevaa:

kamelit kun tuovat kimallusta,
hetken aisteja se hivelee,
sitten synnyttää jo katumusta.
Mutta sylissäsi säteilee:

Siinä on Hän, siinä riemuitsee.

Egill Yksikätinen: Muinaissaagoja Pohjolasta

Tässä jouluaattona sain loppuun Helga Hilmisdóttirin, Kirsi Kanervan ja Sari Päivärinteen toimittaman kokoelman vanhoja islantilaisia saagoja (suomentajia oli toista kymmentä), sillä mikä olisikaan jouluisempaa kuin viikingit? (jos aasinsillan esittää tarpeeksi varman kuuloisesti, ehkä joku uskoo).

Saagoja on tähän kokoelmaan käännetty yhdeksän kappaletta, osa vähän pitempiä ja osa lyhyempiä: yhden olin lukenut aiemminkin, "Norjan löytäminen" on alkuosa Orkneyinga sagaa. Sukuluetteloita löytyy näistäkin mutta mukana on paljon enemmän myös legendaarista aineistoa, lohikäärmeitä, peikkoja, eläviä kuolleita ja jumalia siinä missä arkisempia seksiä, väkivaltaa ja kaukomatkoja.

Kovin yhtenäisiä nämä tarinat eivät yleensä olleet, nimitarina Egill Yksikätisen ja Àsmundr Berserkkiensurmaajan saaga onnistui vähän solmimaan hortoilevia juonenpätkiä yhtenäiseksi kerronnaksi, jotkut toiset eivät varsinaisesti edes yrittäneet. Kirjoitustyyli onjoskus hyvinkin yksinkertaista nakuttavaa peruslausetta, joskus vähän laveampaa: en tiedä onko kyse alkuperäisten vaihtelevista tyyleistä vai ovatko suomentajat päätyneet tällaisiin ratkaisuihin.

Kerronta on kyllä useimmiten hyvin lakonista ja toteavaa, mikä antaa tarinoille viehättävän omalaatuisen ilmeen. Ja huumoriakin löytyy niin tahallista kuin tahatonta: edelliseen kuuluu mm. Bósin runsaat tyttöjenvokottelut, jälkimmäistä mm. kuinka Yngvarr kaukomatkalla haluaa että miehet eivät poistu vartiopaikaltaan maihin kovan rangaistuksen uhalla; kun näin kuitenkin tapahtuu, Yngvarr pyytää ettei tämä enää tekisi näin ja tehdään sovinto (perinpohjainen svealaisuus tulee näkyviin jopa viikingeissä).

Näiden vanhojen puoli-legenda-puoli-historia-juttujen lukeminen vaatii ehkä omanlaistaan esteettistä näkemystä mutta jos ei ole aiemmin saagoja lukenut niin tämä on ihan hyvä kirja aloittaa.

Avaan tällä Kirjallinen retki pohjoismaissa -haasteen, Islannista (jota monet tuntuvat pitävän haasteen suhteen vaikeana maana...)

Hal Sirowitz - Isä sanoi

Sirowitzin kirjassa (suomennos Arto Leivo) on kannessa maininta "runoja", mikä on ihan hyvä tuoda ilmi. Tyyliltään tämä sijoittunee lavarunouteen ja on kallellaan jo stand up -komedian puolelle: jokainen lyhyt teksti on kertojan isän puhetta monista asioista, erityisesti sinusta poikani, äidistäsi ja sisarestasi, huumorilla höystettynä ja vähän aforistishenkisesti: järkevä jälkeläinen voi sitten valikoida mitä osia viisaan vanhemman neuvoista kannattaa kuunnella ja mitä ei.

Ei tämä mitään kielen rajoja rikkova taidetaideteos ole, mutta olipahan viihdyttävä kirja, vähän kuin amerikanjuutalainen versio Mielensäpahoittajasta.

Katri on lukenut tämän myös.

Kerro hänelle etten ole täällä

Sanotaan että poissaolo saa sydämen
heltymään, isä sanoi, joten olen
suunnitellut pysyväni poissa kotoa enemmän
nähdäkseni pitääkö se paikkansa. Pelkään
ettei äitisi edes huomaa poissaoloani. Joten
olisi hyvä jos voisit aika ajoin kysyä häneltä:
"Tiedätkö missä isä on? Minulla on hänelle asiaa."
Muuten poissaoloni saattaa jäädä huomaamatta.
Jos näin on asia, minun on turha seistä ulkona kylämssä.
Yhtä hyvin voin olla kotona ja katsella televisiota.

Hannu Launonen & Béla Jávorzsky (toim.) - Yhteisessä sateessa

Tällainen kuuden unkarilaisrunoilijan antologia löytyi kirjastosta, ja kun ei unkarilaista kirjallisuutta ole niin paljon tullut luettua niin miksipä ei. Saatesanoissaan suomentaja-toimittajat Launonen ja Jávorzsky paitsi esittelevät runoilijat myös kirjoittavat hieman Unkarin runouden historiasta (joka ilmeisesti on hyvin pitkälle myös Unkarin kirjallisuuden historia, prosaistit ovat kai vähemmän merkittäviä...)


Niinkuin antologioissa yleensä tapaa käydä, osa materiaalista ei niin nappaa mutta yleensä myös jotain hyviäkin löytyy. Tässä hieman pelottavasti kaksi ensimmäistä kirjoittajaa, Ágnes Gergely ja Gizella Hervay olivat ne etäisimmäksi jääneet, molemmat vyöryttivät kielikuvia mutta vaikea niistä oli saada otetta...onneksi neljä muuta jättivät positiivisemman mielikuvan. Katalin Mezeyn arkisista, toteavista havainnoista joissa sekoitettiin mukaan niin huumoria kuin haikeutta on vaikea olla pitämättä, György Petri ja Imre Oravecz kommentoivat paljon politiikkaa ja historiaa mutta myös henkilökohtaisen kokemuksen tasolla, ja mainio oli myös Aladár Lászlóffy, josta löytyi aimo annos palavasieluista runoilijaa joka tietää sen itse.

Runoilijat ovat suunnilleen samaa sukupolvea, syntymävuodet vaihtelevat välillä 1933-43 eli periaatteessa historiallisissa kokemuksissa lienee paljon samaa, kaikki paitsi Hervay (joka kuoli 1982) näkivät sekä kommunistihallinnon alun että lopun. Ilmeisesti sukupolvi on ollut runsas ja toisaalta valinta on ollut tarkoituksellinen (Launosen esittelytekstissä mainitaan joukko 60-70-luvuilla syntyneitä myös ilmeisen ansiokkaita runoilijoita joita ei tähän antologiaan kuitenkaan otettu).

Aladár Lászlóffy - Miehet (Férfiak)

Monet ovat mädänneet kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen välillä.
Tämä aika kypsyttää meissä miestä tai mitättömyyttä.
Eivät ainoastaan pelkurit ole selviytyneet ehjin nahoin,
eivät ainoastaan sankarit ole tehneet sankaritekoja.
Monet ovat mädänneet kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen välillä.
Minä totisesti inhoan heitä enemmän kuin edellistä vuosisataa.
Minä hyppään pois aikalaisten hissistä kesken kaiken,
ei minulle sovi tarjota ilmaa samasta pullosta kuin heille.
Nämä pojat eivät halunneet tulla sediksi, jotka päätään pudistellen
moittivat toisia poikia, eivät saamattomiksi, jotka säikkyinä
sijaavat vuoteensa ansiomerkin samettilaatikkoon,
kaikilla mukavuuksilla varustettuun, mutta
monet mätänevät kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen välillä,
sillä kesä on sateinen, sillä kesä on kuiva,
sillä elämä on yksinkertainen, sillä elämä on vaikea,
sillä he eivät menesty, sillä he menestyvät,
sillä muuatta läksyä he eivät ikinä unohda,
sillä toisen läksyn he ovat täysin unohtaneet,
sillä monet mätänevät kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen välillä.

Dashiell Hammett - Maltan haukka

Kuudes lukemani Hammett, nyt on ilmeisesti jäljellä enää yksi pienoisromaani ja joitain novelleja ja muita tekstejä.

Tämä oli toki tuttu ennestään jo elokuvana, Sam Spadena Humphrey Bogart, ja aika uskollinen kyseinen leffa muistini mukaan oli (joskin oliko sihteeri/girl friday Effiellä niin iso rooli leffassa? en muista) mutta joille kumpikin on tuntematon, selvitettäköön hieman juonta: sanfranciscolaisen yksityisetsivän Sam Spaden toimistoon tulee kaunis nainen joka kertoo viehättävän tarinan mihin haluaa palkata etsivän; Spade ei usko tarinaa mutta palkkio on tarpeeksi suuri että ei anna tämän estää. Pian tuleekin ruumiita ja esiin nousee sekalaisia muita toimijoita, jotka jahtaavat vanhaa ja hyvin arvokasta haukkaa esittävää patsasta...

Kirjassa marssitetaan esiin vaikuttava valikoima noir-piirteitä (jos kirja olisi huonompi ja/tai myöhemmin kirjoitettu sanoisin -kliseitä), mutta vaikka juonessa onkin lajityyppiin kuuluvaa labyrinttimaisuutta joissa petoksia seuraavat toiset petokset, etenee se silti kiitettävän selkeästi ja dialogihan on tietysti viehättävän napakkaa ja iskevää (tästä kiitos myös suomentaja Kalevi Nyytäjälle).

Hiukan kummastelin koko Maltan haukan ideaa, jonkin vanhan aarteen MacGuffin-mainen jahtaaminen, joku Agatha Christie olisi ehkä voinut uskottavasti pyörittää tarinan jalokivien tai salaisen atomikaavan jahtaamisen ympärille mutta Hammett käytti yleensä vähän kouriintuntuvampia motiiveja: se ja hieman myös Sam Spaden hahmo tuntui olevan enemmän viittauksia seikkailu-pulpin suuntaan kuin kovaksikeitettyä dekkaria (mm. Continental Opiin ja Ned Beaumontiin verrattuna Spade oli vähemmän karu, ajoittain jopa lähes romanttinen sankari). Toisaalta loppupuolen suunnanmuutokset olivat varsin selkeä irtiotto seikkailukertomuksista, ne eivät päättyisi näin.

Makuasioita mutta sijoittaisin Lasiavaimen ja Veristä satoa paremmuusjärjestyksessä tämän edelle, ja Varjomieskin on kyllä hyvä, ovathan nämä kaikki neljä mitä suositeltavinta luettavaa dekkariharrastajalle (Dainin suvun kirouksen ja Kymmenennen johtolangan voi sitten lukea jos intoa riittää).

Neula ja hakaneula

Kyselin taannoin bloggaajien salaseuralta josko on olemassa mitään "Kritiikki for dummies"-teoksia, vaikken sille tielle haluakaan niin aiheesta voisi saada materiaalia bloggaamisen reflektointiin, tyyliin ja ilmaisuun (viimevuotinen Rivien välissä keskittyi kirjablogeihin sosiaalisena ilmiönä ja yleisissä blogeja käsittelevissä kirjoissa painotukset ovat myös muilla suunnilla).
Ihan tuollaista kaivattua kirjaa ei kukaan osannut nimetä, ehkä sellaista ei ole, mutta muutamia aihetta käsitteleviä viitteitä kyllä annettiin ja näin ensihätään päädyin lukemaan kolme esseetä, Markku Envallin 'Kritiikistä' (kirjassa Synnyttämässä ja muita esseitä, 1999), Suvi Aholan 'Pieni saippualaatikko' (Tietokone ja silitysrauta, 2003) ja Putte Wilhelmssonin 'Minä, Suvi ja Toini' (Turmio ja perikato, 2009) joista viimeinen kommentoi paljon Aholan kirjaa ja sivuaa Envallia.

Näistä Envallin teksti on poleemisin ja sanoisin myös että eniten väärässä. 15 vuoden ero selittää ehkä jotain, koska kuten Ahola kirjamessuilla totesi, ammattikriitikot jotka keskittyvät kirjallisuuskritiikkiin ovat käytännössä kadonneet, nykyisin kaikki ovat toimittajia jotka kirjoittavat siinä sivussa myös kritiikkejä, eli Envallin pääasiallinen kohde on myös kadonnut. Toiveensa että kriitikot keskittyisivät muihin lajeihin kuten artikkeleihin, esittelyihin ja haastatteluihin on siis toteutunut ja tämän perusteella voimme sanoa että Envall 1999 olisi tyytyväinen kulttuurijournalismin kehityksen suuntaan vuonna 2014 (onko Envall 2014 samaa mieltä on kiinnostava kysymys).

Kyseenalaisena perusjatuksena tässä on että lehtikritiikki on tarkoitettu kirjailijalle eikä esim. lukevalle yleisölle. Tästä on pakko olla eri mieltä, ja sitä on myös Ahola. Wilhelmsson yrittää synteesiä toteamalla että myös kirjailijat lukevat Helsingin Sanomia joten ei heitä voi kohteena sivuuttaa, mutta huomauttaisin että "kirjailijat" on eri asia kuin "kirjailija". Kirjailija yleensä tietää itse että häneltä on ilmestynyt kirja ja usein (muttei aina) jopa että mitä kirjassa on sisältönä, eli hänelle tuon lukeminen lehdestä ei pitäisi tulla uutisena, muille tästä on ehkä enemmän iloa (ja muihin kuuluvat myös muut itseään kirjailijoiksi nimittävät).

Envall on myös varsin ristiriitainen nostaessaan esiin esim. itsekritiikin, ateljeekritiikin ja lukijoidne kritiikin mutta päätyessään silti suhtautumaan journalismiin (ja mahdollisesti myös lukijoiden kritiikkiin?) ikäänkuin valmis taideteos olisi omaksuttavissa sellaisenaan niinkuin taiteilija on sen tarkoittanut, ja tähän kohdistuva kritiikki olisi suureen monoliittiin jälkijättöisesti takertunut loinen. On ehkä totta että esim. Lascauxin luolamiehet eivät kirjoittaneet Hesariin (luonnollisista syistä) mutta voinemme pitää varsin todennäköisenä että he kyllä tarkastelivat ja tulkitsivat teoksia niinkuin mekin nyt teemme: taideteos jota ei vastaanoteta ei ole taideteos, tai kritiikki (laajemmin ymmärretynä, ei vain lehtikirjoitteluna) erottaa taiteen masturbaatiosta.
Eikä siihen ehkä edes tarvita auteur-teorioitua "taiteilijaa" tai "teosta", kriitikko voi tarkastella vaikka mitä jos niin huvittaa (ehkäpä henkilöt jotka aikoinaan totesivat Duchampin pisuaarista tai Warholin tomaattikeittopurkeista että ne eivät ole taidetta olivatkin oikeassa, ehkä Duchamp ja Warhol olivatkin kriitikoita).

Lisäksi Envall sortuu perinteiseen "tee itse paremmin"-ajatukseen, ikään kuin olisi tarpeen itse lypsää lehmää että voisi sanoa että maito on päässyt happanemaan.

Aholan esseeseen on tullut myös omalaatuinen aikaperspektiivi, kun hän korostaa henkilökohtaisuuden ja oman kokemuksen nostamista esille ja osaksi kritiikkiä: näin bloggaajanäkökulmasta tässä oli paljon tuttua, kirjablogien tyylissä ja lähestymistavassa on paljon sitä mitä Ahola kuvaa, usein pitemmälle vietynä. "Kriitikkona olen enää oma itseni, auktoriteettina oikeastaan aika mitätön: erehtyvä, rajallinen ja raadollinen. Toisaalta tunnen itseni entistä vapaammaksi. Jos vastaa itse omista ajatuksistaan, saa myös valita ne aivan itse." (Eri kysymys on tietysti olemmeko me sitä mieltä että tuo pätee tai tuon kuuluisi päteä Aholaan, tai toisinpäin, mutta kyllä tuo kelpaa mutuhuttu-manifestiin). Yhtenä erona toki on Pekka Tarkka -nojaus että kritiikin tärkein osa on mielipiteen ilmaiseminen: vaikka blogeissakin mielipiteitä toki riittää voi myös kirjoittaa esittämättä niitä mitenkään näkyvästi jos siltä tuntuu (tosin eipä tätä tunnuta noudattavan myöskään kaikissa lehtikritiikeissä...)

Hieman kyseenalaisena pidin kuitenkin Matti Mäkelältä nostettua ja allekirjoitettua ajatusta että kirjailijoiden ja teosten erottaminen olisi käynyt Suomessa vaikeaksi. Tässä ehkä näkyy toimittajuus, Envall piti kriitikot ja kirjailijat tiukasti eri pöydissä mutta kun ammatin puolesta joutuu usein kohtaamaan kirjailijoita myös muissa olosuhteissa kuin tekstinä sivuilla niin tältä ei voi välttyä. Mutta minulle joka en juuri kirjallisuustapahtumissa käy (tai kun käyn en tapaa kirjailijoita) ei useinkaan tuota ongelmia suhtautua kirjailijoihin kuin heitä ei olisi olemassa muuten kuin musteena paperilla. Toki ihan täysin ei kirjailijoiden henkilöydeltä voi välttyä kun medioita seuraa, mutta kun journalismin totuudenmukaisuuteen tapaa suhtautua muutenkin varsin kielteisesti niin en minä niitä juttujakaan kovin vakavasti ota (joskin jokunen kirjailija on päässyt sikalistalle oman sekundaarisen tuotantonsa perusteella, kuten kirjoittamalla kolumneja joilla jättää vakuuttamatta ajattelijana, tällöin primäärinenkin tuotantonsa tulee sivuutettua).

Wilhelmsson vetää taas takaisinpäin Aholan korostetusta henkilökeskeisyydestä julkisten arvojen suuntaan, joista voisi tietysti pohtia että milloin "julkiset arvot" ovat vallankäytön välineistö tai sortoa ja onko Wilhelmssonin kokemus Sonja O:sta jotenkin luontaisesti autenttisempi kuin 22-vuotiaan opiskelijatytön, mutta näistä on varmaan paremmin keskusteltu muualla (ja epäilemättä Wilhelmsson osaa ainakin verbalisoida kokemuksensa paremmin kuin keskimääräinen 22-vuotias opiskelijatyttö, joten annetaan anteeksi).

----------------------------------

Bloggaamisen tyylilajeista, myös mahdollisista on jonkin verran käyty keskustelua, reflektointi tullee helposti pinnalle kun jotain asiaa on jonkin aikaa tehnyt. Minullekin on tänne kertynyt postauksia lähemmäs neljäsataa, ja mieleen nousee kysymyksiä että jatkanko samalla tyylillä kuin aiemminkin vai haluanko kehittää jotain uutta, ja mikä se "sama tyyli" edes on. Jonkin verran olen jo aihetta harrastanut, mm. taidearvostelun jatkumon mallitusta pohtiessa (kyseisessä tekstissä sanalla "kritiikki" on eri merkitys kuin yllä, ja olen kallistunut siihen suuntaan että kritiikki ja päiväkirja eivät ole täysin tyydyttäviä osasten kuvaajia, "akateeminen" ja "mutuhuttu" voisivat olla parempia ja "kritiikki" luonnehtii tekstejä joissa mh<50% ja päiväkirja tekstejä joissa mh>50%

En minä oikein osaa ajatella postausten määrää: blogi on yksi ja uudet tekstit tulevat vain osiksi yhtä. Blogit epäilemättä taipuvat enemmän tähän suuntaan kuin vaikkapa lehdet: Suvi Ahola saattaa ehkä pitää leikekirjaa omista teksteistään mutta me muut luultavasti emme, joten jokainen teksti tulee näkyviin itsenäisempänä. Blogeissa "oma ääni" on korostetumpi, se näkyy myös aihevalinnoissa ja millaisia asioita tapaa huomioida tai jättää huomiotta, yksittäiset tekstit ovat paljon tiukemmin sidottuja toistensa kontekstiin. Rakenne on vähän kuin saippuaoopperalla: periaatteessa yhtenäistä jatkumoa voi alkaa seurata myös kesken kaiken (ja joskus on jopa ihan hyvä että vanhat tekstit painuvat tuonne hakemiston pohjalle), seuraaminen ei vaadi täydellistä keskittymistä (kun merkittävien juonenkäänteiden ohella riittää myös minuuttikaupalla lähikuvaa Stephanie Forresterin kasvoista) mutta enemmän irti saa kun on edes jotenkin kärryillä laajemmista juonikuvioista.

Blogeissa ei välttämättä ihan täysin toteudu "kirjoitan sellaista kuin mitä haluaisin lukea"-periaate: suurin osa bloggaajista korostaa että eivät ole kriitikoita tai jos sellaista taustaa on, eivät kirjoita blogiin niinkuin muualle, mutta moni lukee mielellään myös kritiikkiä, kulttuurijournalismia, esseitä yms ja jotkut marmattavat jos vaikka Matti Mäkelä kirjoittaa Hesariin tyylillä joka sopisi paremmin blogiin. Kirjoittajat siis usein korostavat medioiden eroa ja pitävät luonnollisena että media näkyy myös sisällössä, tavassa kirjoittaa (eri asia näkevätkö lukijat asiaa näin, satunnaisista kävijöistä puhumattakaan).
Eipä silti, tämäkin blogi alkoi lähinnä siitä että en ollut juuri nähnyt runoudesta puhuttavan "karvalakki"-tasolla joten valtasin kulttuurisen ekologisen lokeron kun se näytti vapaana olevan, eli jossain määrin kyse oli sellaisesta kuin mitä haluaisin lukea. Ja tietysti on mukava lukea esittelyjä kiinnostavista ja hyvistä kirjoista, joten toki sellaisia kirjoittaa paljon myös itse. Kun luettavat kirjat vielä päätyvät luettavaksi useimmiten henkilökohtaisen kiinnostuksen eikä uutisarvon mukaan, positiivinen bias on selviö.
Periaate vaatii ehkä selvennyksen: "kirjoitan sellaista kuin mitä haluaisin lukea, mutta en halua lukea vain sellaista kuin mitä kirjoitan" (ehkä tämä on osana Envallin esseen ongelmaa, taiteilijat kirjoittavat manifesteja joissa määrittävät miten kuuluu kirjoittaa, kun kriitikot joutuvat olemaan avoimempia sille että joku muu kirjoittaakin aivan eri tavoin ja tavoittein kuin itse).

Joskus tulee myös ihmeteltyä sitä ristiriitaa että luen mielelläni harkittua kieltä ja punnittua ja hiottua tekstiä, mutta kirjoitan itse tänne varsin spontaanisti mitä mieleen juolahtaa. Normaalisti jonkin verran mietin ensin mitä voisin haluta sanoa mutta valmis teksti syntyy yleensä yhdeltä istumalta (tämä on sen verran pitkä teksti että ihan ei onnistu), aloitan alusta ja kirjoitan loppuun, ja kun viimeinen piste on paikallaan painan Julkaise-nappia (muista bloggaajista osa ilmeisesti harrastaa vähän samaa tyyliä, jotkut hautovat ja hiovat tekstiä vähän pitempään).
Tekstien julkisuus on hyväksi koska se epäintuitiivisesti pitää itsekritiikin kurissa: kun teksti on julkaistu niin meni jo, ja jos näitä kirjoittaisi pöytälaatikkoon ja sitten miettisi että löytyykö näistä mitään tolkkua niin liiallinen itsekritiikki pakottaisi ehkä hylkäämään kaikki, myös ehkä ne joissa voisi joku ideantynkä olla.
Jotkut kirjailijat ja kirjoittajat käyttävät blogia jonkinlaisena luonnoskirjana johon heitellään ajatuksia josko niistä vaikka syntyisi jotain muuta, mutta tämä ei päde meihin joille blogi on medium an sich ja lopputuotteena eikä luonnoksena on bloggaus (tai blogi kokonaisuutena, kuten aiemmin totesin).

Kyse on ehkä paluusta esseen arkaaiselle tasolle, tekstiin joka pyrkii selvittämään myös kirjoittajalle itselleen mitä hän mahtaa aiheesta ajatella ja jossa tekstin puolivälissä ei ole vielä kovin varmaa mitä lopussa sanotaan (ja kun kyse on vuorovaikutteisesta blogista, joskus asian kehittely jatkuu vielä julkaisemisen jälkeenkin kommenttiosiossa). Jos tarinat topografisista meristä alkavat ahdistaa niin voi opetella kolme sointua ja now I wanna sniff some glue.
Myönnän kuitenkin että oli hieman outoa lukea yllälinkatusta Rivien välistä -kirjasta lainauksia omista teksteistä, kirjoitustyyli joka tuntuu luontevalta blogissa ei ehkä ole sitä painetussa kirjassa, "the medium is the message".

Spontaaniuteen, itsejulkaisuun ja amatööriharrastuneisuuteen kuuluu tietysti myös suurempi mahdollisuus karnevalisointiin: ei taide tai taidekeskustelu ole niin kuolemanvakava asia. Blogeissa voi käsitellä kirjoja joiden uutisarvo on vähäinen (koska ovat vanhoja, obskuureja tai kuuluvat niin syvästi johonkin kirjallisuuden alaluokkaan että niitä ei voi kunnolla tarkastella yleisesti) tai jotka ovat perinteisen kirjallisuuskeskustelun marginaalissa, usein korkeintaan sosiaalitieteitä kiinnostavia (hömppä, kioskikirjallisuus, lastenkirjallisuus, genrekirjallisuus, muut tekstityypit kuin auteur-kirjat). Tekstien ei tarvitse keskittyä kirjailijaan tai tämän intentioon, vaan tulkinta voidaan tehdä täysin lukijakeskeisesti joskus hyvinkin tolkuttomista näkökulmista.
Tekstin ei myöskään tarvitse sisältää varsinaista mielipidettä tai arvotusta vaikka menisikin yksinkertaista juoniselostusta syvemmälle, ja asiatekstin rajoistakin voidaan luopua (esim. Librarything-sivustolla kävijät kirjoittavat haikuja kirjoista...)

Kirjojen kuvailutkaan eivät ole yleensä kovinkaan tyhjentäviä, bloggaus on enemmän vuorovaikutteista jolloin hyviin tapoihin kuuluu antaa myös muille lukijoille lukukokemuksen mahdollisuus ja olla paljastamatta että kirjan puolivälissä tapahtuu yllätyskäänne jonka jälkeen kaikki sitä edeltänyt teksti näyttääkin ihan erilaiselta. Tämä puolittaisuus voi ehkä harmittaa esim. kirjailijaa itseään tai perinpohjaista akateemista perkausta toivovia lukijoita, mutta se on useimmiten ihan tietoinen valinta.

Jonkin verran on harrastettu myös spekulatiivista kritiikkiä, Luutiissa on asiasta teoretisoitu ja ainakin Ketjukolaaja on moisia tuottanut useita. Ja vaikka valekirja-arviotempauksessa olikin muut vaikuttimet, voi niitä lukea myös sellaisinaan, spekulatiivisina versioina olemassaolevista kirjoista. Joitain ehkä kauhistuttaa ajatuksena tällainen tosiasioiden vääristely, mutta onko sitten olemassa jaettua kaikille yhteistä todellisuutta (ja jos on, mihin me sitten tarvitsemme kriitikoita).

Toki suurin osa blogeista tuottaa suurimmaksi osaksi sellaisia perinteisiä "kuvaile kirjaa, jatka arvottamisella"-arvioita, mutta muitakin mahdollisuuksia on jos vain keksii mitä (ja sellaisia huvittaa tehdä, kaikkia ei huvita). Ja tietysti jotkut lehtikriitikotkin voivat ajoittain sooloilla omiaan, ainakin jos ovat saaneet tarpeeksi "saa tehdä mitä tahtoo"-karmaa eikä tee sitä kauhean usein, mutta bloggaajalle tuo on helpompaa. 

Tulipas tekstiä, nyt voisi varmaan painaa Julkaise-nappia. 

Esther Helmiä - Herkin liidoin sinisiipi

Runoilija Esther Helmiä lähetti arvosteltavaksi runokokoelmansa Herkin liidoin sinisiipi, ja olen sitä tässä muutaman päivän ajan lueskellut.

Luontorunous ei nyt yleensä ole suosikkilajityyppini mutta onhan sitä hieman tullut luettua, ja lajityypin tapaan runot ovat varsin lyhyitä, usein tiiviisiin välimerkittömiin parisäkeisiin jaoteltuina. Havainnointia väritetään runsailla kielikuvilla ja usein tavoitellaan eräänlaista herkkyyden ja haurauden tunnelmaa...joskin tässä tunnutaan menevän liiallisuuksiin.

En ole yleensä kovin kielikeskeinen lukija ja runous nyt yleensä sallii suurempia vapauksia tiukan kieliopillisesta oikeellisuudesta mutta tässä tapauksessa syntaksia horjutettiin usein niin paljon että ajatukset karkasivat ja katkeilivat kohtuuttoman usein ja yleensä takerruin juuri kieleen ja rakenteeseen.
En ole asiaa niin aiemmin ajatellut runouden yhteydessä mutta välimerkit toisivat jämäkkyyttä rakenteeseen ja niiden poisjättäminen vaatii vuorostaan että syntaksi on tiukkaa, mutta tässä on turhan paljon lauseita jotka eivät ala mistään eivätkä päädy mihinkään ja verbejä jotka viittaavat tyhjään. E-infinitiiviä on käytetty muutenkin maneeriksi asti mutta erityistä hämmennystä aiheuttivat kohdat joissa oli vain subjekti ja e-infinitiivi eikä sitten mitään muuta (esim. "kyynel vaaroja uhmaten"), tässä kohtaa ainakin tämä lukija ihmettelee että lause jää roikkumaan ilmaan.

Kun vielä sanajärjestystä käänneltiin aika vapaasti (joskus tuntui että tarpeettomankin usein), jotkut kielikuvat jäivät hyvin hämäriksi ja identtisestä taitosta huolimatta joskus runon otsikko oli osa runoa ja joskus erillinen, niin liian usein loppufiilis oli pöllämystynyt ja havainnot ja tunnelmat välittyivät kovin heikosti. Parissa alkupään runossa oli myös ongelmana että niiden sisältö tuntui jotenkin epäyhtenäiseltä, jylhien kuusien keskeltä siirryttiin yhdellä askeleella hiekkarannalle (ja taas lukija ihmettelee että missäköhän tässä oikein ollaan), mutta tämä ei sitten pitempään vaivannut.

Sinänsä sääli takertua näin paljon muotoon koska mukana oli pari toimivaakin runoa (ainakin "Sinä talvena" ja "Kerroinko jo" miellyttivät) ja muissakin on hyviä säkeitä ja ajatuksia. Mutta ilmaisu vaatii yhä työtä...

Hyytävät tuulet

repivät anorakkini rikki
sivulta tuuli jäinen teki tuhoa

arkuuttako minä tärisen
pohjolan karaistunut neito

ruususen untako nukuin
puhutko minulle ilmojen kieltä

tunnen kyllä viimasi
peloton olet matkallasi

en ole esteenä
älä vaikerrustani kuule

Doris Lessing - Eloonjääneen muistelmat

En ole aiemmin Lessingiä lukenut, mutta tämä kirja löytyi divarista halvalla joten kokeilin stten tällaista hieman merkillistä spefiin päin kallistuvaa kirjaa, ja Otavan kirjasto on yleensä toiminut minulle hyvin (suomennos on Kyllikki Villan)...

Jonkinlainen epämääräinen katastrofi on kohdannut maailmaa ja yhteiskunta rapautuu hitaasti mutta varmasti. Englantilaiskaupungissa asuva keski-ikäinen nainen katselee kokoontuvia ja poisvaeltavia joukkoja ja miettii että itsekin täytyy ehkä lähteä pian, kun hänen vastuulleen sälytetään varhaisteini Emily.

Kirjan peittää epämääräinen painostava tunnelma, mikään ei ole kauhean selkeää, katastrofia joka johtaa tähän post-apokalyptiseen tilaan ei selitetä sen kummemmin ja kaupunginosaa ympäröivästä maailmastakin kuullaan vain epämääräisiä vihjeitä jotka eivät ehkä edes pidä paikkansa. Monet pitävät kiinni "normaalista" elämästä ja muutokset tapahtuvat vähitellen, ja paikka paikoin tuntuu että apokalypsi josta Lessing kirjoittaa on vanheneminen: Emily alkaa irrottautua lapsen roolistaan ja kulkee omilla teillään, ja päähenkilö pitää tämän sukupolven kaduilla kulkevia laumoja outoina ja hieman pelottavinakin, ja myöhemmin näitä nuoremmat ovat täysin käsittämättömiä villejä, eivät enää kunnolla edes ihmisiä...

Lukukokemus oli vähän ristiriitainen: yleinen tunnelma toimi varsin hyvin ja paikallistason yhteiskunnalliset muutokset olivat kiinnostavia (vähän näistä tuli mieleen pari Leena Krohnin kirjaa, Pereat Mundus ja Valeikkuna ainakin), mutta muutamista hallusinointikohtauksista en saanut oikein mitään tolkkua, oliko niillä jotain tekemistä jonkin kanssa vai ei...

14 nobelistia -haaste on jatkettu vastaamaan haasteen nimeä: 15. kirja haasteeseen mutta 14. nobelisti. 

Marcel Pagnol - Naïs

Kielitaidon kasvatus edistyy. Marcel Pagnolilta olen aiemmin lukenut viehättävän lapsuuskuvauksen Isäni kunnian päivä, ja Pagnolilla on kieltenopiskelijoiden keskuudessa hieman mainetta suhteellisen helposti lähestyttävänä ranskankielisenä kirjoittajana...ja kun tämä näytelmä sattui divarista löytymään niin ei muuta kuin kokeilemaan, näytelmissä ei tarvitse välittää edes hankalista kuvailuista, teksti keskittyy dialogiin.

Paitsi että tämä ei ollutkaan näytelmä vaan elokuvakäsikirjoitus, leffan Pagnol teki vuonna 1945, pääosissa Fernandel ja Jacqueline Bouvier (tuleva rouva Pagnol, ei rouva Kennedy-Onassis). Ei siinä ehkä niin paljoa eroa ollut paitsi että tekstiä ei ole jaettu kohtauksiin ja näytöksiin, tapahtumapaikat vaihtuvat huomattavasti tiuhempaan kuin teatterissa olisi järkevää/mahdollista ja jotkut esitysohjeet on kirjoitettu hieman merkillisesti (kuten että eräs henkilö alussa yksi henkilö on nimetty ensin "tuntematon", sitten "insinööri" ja lopulta "Henri", kun keskustelussa nämä määreet paljastuvat...)

Tarina on pääosin neljän hengen draama. Keskellä on nimihenkilö Naïs, nuori viehättävä nainen joka asustaa maaseudulla tilanhoitajaisänsä Micoulinin valvovan silmän alla: isällä ei ole mitään aikeita päästä tytärtään hyppäämään kylillä ja mahdollisia kiinnostuneita nuoria miehiä varten on haulikko...poikkeuksena Toine, joka on kyttyräselkä ja siksi vaaraton. Toine on tietysti rakastunut Naïsiin, mutta heikolla itsetunnolla tyytyy neidon ystävällisyyteen...kunnes maatilalle tulee kesää viettämään omistajaperhe, mukanaan nuori Frédéric, tuleva lakimies ja nykyinen naistennaurattaja...
Muistettakoon kuitenkin että elokuva tulee Ranskasta eikä Hollywoodista, mikä näkyy siinä että oikein kukaan henkilöistä ei ole valloittavan rakastettava ideaalisankari eikä onnellinen loppu ole mikään selviö.

Naïs: Olen ollut onnellinen, Toine...
Toine: Sinä olet ollut onnellinen ja hän on huvitellut...kas siinä ero...hänen ovat olleet kesäöiden tuuli, kuun loiste ja tähdet...
Naïs: Tähdet ovat jokaisen.
Toine: Tietysti! Minä olen nähnyt ne myös. Mutta minun eivät olleet yhtä kauniita kuin hänen...ja kuitenkin ne olivat samoja... (käännös allekirjoittaneen)

Karel Čapek - R.U.R.

Čapekin näytelmä R.U.R. (Rossumin Universaalit Robotit) on lunastanut paikkansa scifi-kaanonissa ainakin sillä että toi yleiseen kielenkäyttöön sanan "robotti". Tämän niteen on muutama vuosi sitten suomentanut Eero Balk, vanhempiakin käännöksiä ilmeisesti löytyy (kun tämän ensimmäinen suomenkielinen esitys tapahtui jo 1924).

Itse näytelmä sijoittuu tuntemattomassa paikassa olevalle tehtaalle joka tuottaa robottityöläisiä kaikkialle maailmaan, ideaalina ollen että ihmiset voivat näin vapautua raatamisesta ja yleinen elintason kasvu vapauttaa ihmiset keskittymään henkiseen kasvuun. Robotit itse ovat biologisia koneita jotka ulkoisesti muistuttavat ihmisiä vaikka ominaisuuksia onkin yksinkertaistettu, erot ovat enemmän käytöksessä, tuntemuksissa ja tahdossa...vaikka termi "uncanny valley" onkin myöhempää perua niin siellä nämä robotit sijaitsevat.

Ja kun pohjana on Golem-myytti niin arvaahan sen että asiat menevät pieleen, ja asiat menevät pieleen katastrofaalisen laajassa skaalassa. Tavallaan kyse on teknologisen singulariteetin vastineesta, tilanteesta jossa tekoäly on ohittanut ihmisen ajattelukyvyn ja näin kehittyy itse paremmin kuin ihmisen kehittämänä, tavoilla joita ihmismieli ei pysty ennakoimaan (joskin tässä tapauksessa tekoäly ja singulariteetti ovat hieman vajavaisia, mutta silti tarpeeksi tehokkaita). Tai kapitalistinen vastine "me vain tottelimme käskyjä"-puolustukselle, "me vain vastasimme kysyntään", silloinkin kun kysyntä ja vastaus ovat riistäytyneet käsistä...

Ei tämä oikein mestarillisen Salamanterisodan rinnalle noussut mutta näytelmässä esitetyt probleemat ovat kyllä kovin tuttuja näin melkein sadan vuoden päästäkin.

Kirjabloggaajien joulukalenterin 6. luukku

Tervetuloa kirjabloggaajien joulukalenterin kuudennelle luukulle. Eilisen luukun avasi Pihi nainen, huomenna on Ompun vuoro, ja koko osallistujien listan löytää vaikkapa täältä.

Tällä kertaa emme ota sen kummemmin näkökulmaa jouluun kun päättivät juhlia tätä itsenäisyyspäivää tänään. Paljon on ollut puhetta, ajoittain ehkä jopa keskusteluakin siitä mitä Suomi ja suomalaisuus merkitsee enkä minäkään kai tyhjentävää vastausta kykene antamaan, mutta...
Busby Berkeleyn musikaaleissa toteutettiin usein nk. parade of faces, kamera kuvaa tanssityttöjen riviä poimien vuorollaan jokaisen tytön lähikuvaan. Toteutan tässä vähän samaa ideaa, katselen minkälaisen sarjan saa muodostettua isänmaan äidinkasvoista esitettynä kirjojen kansilla (tanssitytöt löydetty Emmauksen kirppikseltä).

Aikaisempien kansikuvasarjojen tapaan voin taas kysyä "oletko lukenut?" mutta kommenteissa saa myös ehdottaa kavalkadista puuttuvia kasvoja.

Lordi Dunsany - Haltiamaan kuninkaantytär

Erlin laakson kansan neuvosto esittää linnanherralleen toiveen että kuningassukuun hankittaisiin taikuutta, jotta taikavoimainen hallitsija tekisi maasta kuuluisan ympäri Englantia ja maailmaa. Linnanherran poika Alveric varustautuu matkalle Haltiamaahan ja lähtee noutamaan itselleen puolisoksi Haltiamaan prinsessa Lirazelia, ja vaikeuksien jälkeen saakin tämän mukaansa ja vietetään häitä.

Tuo tapahtuu ensimmäisen kolmenkymmenen sivun aikana, tästä tarina vasta alkaa. Lordi Dunsanyn varhainen fantasiaklassikko ei siis noudata perinteistä tehtäväfantasiaa jossa kirjan alussa on kartta jonka paikkoja prinssi/sikopaimen lähtee kiertämään pelastaaksen maailman joltain kauhealta tuholta: vaikka tässä juonivetoisia ollaankin niin harmit ovat enemmän päähenkilöiden itsensä aiheuttamia, jos olisivat ymmärtäneet pysyä hoitamassa sikoja tms niin olisi ehkä ollut tylsempää mutta rauhallisempaa. Tämä piirre on myöhemmin näkynyt ehkä enemmän Lovecraftin tarinoissa kuin Tolkien-Howard-akselin (seuraajineen) epiikoissa.

Tarkempi lajityyppi on taidesatufantasia, maailma on monella tapaa selittämätön ja arkkityyppejä vilisevä ja kieli lyyrisen maalailevaa (Johanna Vainikainen-Uusitalon suomennos tuntui hyvältä), sellaista että kirjaa ei voi oikein ahmia, aina silloin tällöin vain nauttia pari lyhyttä lukua kerrallaan. Ja hyvän sadun tapaan tästäkin löytyy kaiken eteerisyyden taustalla hivenen melankolinen pohjavire, alusta lähtien mukana tuntuu olevan hieman "doomed hero"-arkkityyppiä (johon ilmeisesti germaanit ovat vanhastaan olleet kovin ihastuneita) ja kiertelevä tarina on varsin ambivalentti, mitään hyvä/paha-erottelua ei kannata odottaa.

Viehättävä teos, kustantajansa Vaskikirjat on keskittynyt muutenkin näihin persoonallisempiin fantasiateoksiin.

Kirjan ovat lukeneet ainakin Mikko, Jenni ja Salka.