Saila Susiluoto - Dogma

Nuo valkoiset jäljet yläreunassa eivät kuulu painettuun kanteen: sain tämän sateisena päivänä ja hieman kostuneena kansi otti helposti vauriota.

Saila Susiluodon Dogma-kokoelmassa on eräänlainen "juoni": kirjan aloittaa apurahahakemus jossa kerrotaan elokuvaohjaajan haltuun päätyneen runokäsikirjoituksen 30-luvulta, kirjoittaja eräs Ellen X, ja tästä ohjaaja haluaisi tehdä elokuvan. Tämän jälkeen teksti jatkuu eräänlaisena elokuvakäsikirjoituksena, aukeaman oikeanpuoleisilla sivuilla kulkee Ellenin runo ääneenluettuna ja vasemmanpuoleisilla sivuilla suunnitellut kuvauskohteet runon edetessä.
Käsikirjoituksen lopussa on sitten toinen kirje jossa kerrotaan Ellen X:n olevan keksitty henkilö mutta "kyseessä on taideteos, jonka olen katsonut kuvaavan totuutta paremmin kuin todellisuus, se, jossa Ellen ei ole olemassa."

Luettuna tämä oli kuitenkin aika tuskastuttava kokemus. Tässä ehkä tavoiteltiin jotain audiovisuaalisuuden kokemusta ja ehkä tämä olisikin toiminut paremmin jos kyseessä oli oikeasti kuva ja ääni, mutta nyt kun tarjolla oli vain teksti ja teksti niin oli kuin olisi yrittänyt lukea runoa ja sen kommentaaria yhtäaikaa (ja kommentaaria jonka suhde runoon on varsin epämääräinen). Jos tavoitteena oli jonkinlainen vuoropuhelu niin se jäi toteutumatta, lopputulos oli enemmän tukahduttavaa hälyä.

No, tämän jälkeen yritin lukea tätä "Ellenin" runoelmaa yksinään välittämättä vasemmanpuoleisista sivuista, mutta eipä siihenkään oikein mitään otetta saanut (eivätkä toisen "kirjeen" jälkeiset runotkaan sen helpompia olleet), eipä taida Ellen eikä Susiluotokaan olla oikein minun kirjoittajani...

Kokeilin kuitenkin myös lukea vain vasemmanpuoleisia sivuja eli pelkkää kuvakäsikirjoitusta, ja tämä toimikin paljon paremmin. Yksinkertaisia rivejä ja kuvia, joskus ehkä banaalejakin mutta sellaisina sopivia jotka behavioristisesti kuvaavat tekoja ja tapahtumia ja vain vihjaavat muuhun (ja väljä taitto, lukuisat tyhjät rivit ja yllättävät siirtymät asiasta toiseen lisäävät positiivista sumuisuuden ja vihjaavuuden tuntua), tietyt toistuvat elementit tuovat tähän vielä omaa rytmiäkin. Ja kun kyseessä on teksti eikä oikea kuvamateriaali niin tähän tulee väljyyden tunnetta, mukana on vain se mikä on haluttu mukaan.

En tiedä oliko kirjoittaja tarkoittanut näitä luettavaksi näin irrallaan, enkä niin välitäkään.

(ote)

Autiomaa.
Linnake joka peittyy tuiskuun.
Kamera kiertää sen ympäri.
Linnakkeeseen ei ole sisäänpääsyä.




Hotelli Vaakunan terassi. Lumituisku.
Alhaalla autot, raitiovaunut, neonvalot, mainokset, jouluvalot.








Parveke. Kuihtuneet kukat. Parvekkeelta näkyy meri.

Alaston tyttö seisoo laiturinpätkällä keskellä merta.