3.11.14

William March - Komppania K


Tämän sain arvostelukappaleena kirjamessuilta: kustantaja/kääntäjä Janne Tarmio puhui tästä ja tarjosi kirjaa, ja vaikka en nyt niin innostunut olekaan rintamakuvauksista (sotakirjoista kiinnostaa yleensä enemmän laitamat, kirjat joissa sota vaikuttaa siviileihin) niin pikaselauksella kirjan rakenne näytti sen verran kiinnostavalta että piti kokeilla.

William Marchin kirja kertoo nimittäin yhdysvaltalaissotilaiden erään komppanian osallistumisesta ensimmäiseen maailmansotaan hivenen samaan tyyliin kuin Spoon River antologia, 113 sotamiestä tai upseeria pääsee kukin kertomaan oman fragmenttinsa, anekdootin, tunnelman, mielipiteen...ja siinä missä Spoon River muodostaa verkoston, tässä kappaleet etenevät suunnilleen kronologisesti (joitain tapahtumia kuvataan useasta yhtaikaisesta näkökulmasta, ja kirjan aloittaa Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:n mieleen tuova sotamiehen ja vaimonsa keskustelu miten tuota kaikkea voi kuvata, mitä kertoa tai jättää kertomatta). Ja siinä missä Spoon River alkoi jossain vaiheessa väsyttää ja lukeminen alkoi edetä hyppäyksin, tämä koukutti hyvin ja aina piti lukea vielä seuraava luku ja seuraava ja seuraava...

Mitä olen ensimmäisestä maailmansodasta lukenut ja nähnyt, siinä törmättiin ensimmäistä kertaa sellaisiin sotateknologian innovaatioihin että Ateenalaisten laulun "nuorukaiselle kuolla kuuluu" jne kävi tavattoman irvokkaaksi, mutaisissa juoksuhaudoissa konekiväärien, piikkilangan ja taistelukaasujen keskellä ei varmaankaan kovin usein "taistossa kaatuen hän kaunis on kuolossa myös", ja tästä ihanteeellisen propagandan ja raadollisen todellisuuden ristiriidasta revitään paljon juttuja...alkuluvun jälkeen kirja alkaa sotilaiden koulutuksesta ja purjehduksesta Eurooppaan, jolloin henki on vielä korkealla, ja jatkuu vielä aimo tovin rauhan jälkeen kun hengissä olevat sotilaat kotiutuvat takaisin arkielämään, kuka paremmin ja kuka huonommin.

Tarinat kattavat monenlaisia tunnelmia, niin humoristisia anekdootteja kun nuoret miehet seikkailevat kuin kauheita ja katkeria kokemuksiakin. Mm. vankienampumisepisodissa tapahtumia kuullaan sekä "hyvä juttu, tämä on oikein"-henkisiä sotilaita kuin "mitä ihmettä oikein tapahtuu, tämä on barbarismia"-linjaakin...fragmentit eivät kuitenkaan kieleltään kovin paljoa eroa, kaikissa on hyvin toteava ja yksinkertainen tyyli, yksittäisiä ääniä kuulee vain sitaateissa joissa joku sanoo jotain. Ja vaikka monenlaisia mielipiteitä kuullaankin, ei jää kyllä epäilystä mikä on kirjoittajan näkemys sodasta (vihje: kielteinen).

Luultavasti juuri tällaista komppania K:ta ei ollut olemassa, eikä edes kaikkia näitä henkilöitä. Osa tapahtumista on ehkä sattunut Marchille itselleen, osan nähnyt tai kuullut, osan ehkä keksinyt, mutta luultavaa on että kaikki tämä on suunnilleen tapahtunut jollekulle.

Kiinnitin huomiota kirjan julkaisuvuoteen, 1933. Tämän vuodenhan tunnen mm. suuresta lamamusikaalielokuvasta Gold Diggers of 1933, jonka finaali puhuu myös ensimmäisen maailmansodan veteraaneista. Tuo kohtaus, ja ehkä myös tämä kirja, oli kommentti edellisenä vuonna tapahtuneista Bonus Army -mielenosoituksista: tässä kirjassa ei kerrota kuinka armeija taistelee omia veteraanejaan vastaan mutta tapahtumana se kyllä olisi sopinut linjaan...joka tapauksessa zeitgeistissa oli selvästi tietoisuus kadotetun sukupolven kadottamisesta, joskin ilmeisesti tämä aihe kävi taas epämuodikkaaksi kun lamasta oltiin päästy yli ja kohta edessä oli seuraava kerta jossa "nuorukaiselle kuolla kuuluu".
Onko sitten samaa zeitgeistia suomennoksessa kun viime aikoina täällä on julkaistu sellaisia teoksia kuin Murtuneet mielet...

Komppania K:sta ovat kirjoittaneet myös Leena Lumi, Kirjavinkit, Hengityskeinu, Matkalla tuntemattomaan...

5 kommenttia:

Leena Lumi kirjoitti...

Minusta tämä on sekä koskettava että vaikuttava. Joiden sotilaiden arkisetkin huolet tai muistot ovat mukana ja vain lisäävät sitä sodanvastaisuutta, mitä ainakin itse ja varmaan moni muu tuntee. Jos isäni eläisi nyt, tämä kirja olisi mennyt hänelle sunnuntaina. Sen sijaan seisonkin merenrannan tuulisella hautuumalla ja sytytän hänelle kynttilän. Rakkaalleni, joka kantoi ikänsä mukanaan viimeisen sodan kranaatinsirpaleita, mutta jaksoi olla muille aina Valonkantaja.

<3

hdcanis kirjoitti...

Tämä oli kyllä hieno ja vaikuttava. Ja sai myös ajattelemaan omaa isoisääni joka ei ainakaan meille oikeastaan ikinä puhunut sodasta mitään. Mikä sitten olikaan syynä, kokemukset joita ei halunnut välittää eteenpäin vaiko se että maailmassa on muutakin ajateltavaa. Suunnilleen kerran kertoi juttua jostain pontikanhakureissusta olikosenyt Aunuksessa, mikä luonteeltaan olisi tämän kirjan hilpeämpiin osioihin myös sopinut...

(Toinen isoisäni kuulemma piileskeli metsissä osan sisällissodasta, toiseen maailmansotaan oli liian vanha ja vanhempieni sukupolvi taas liian nuorta).

Tämä on epäilemättä vaikuttanut omaan suhtautumiseeni sotamuisteloihin, elämä on muualla (ja niinpä hyvä että tämä kirja kattaa myös pitkät pätkät sodan jälkeistä aikaa ja kuvaa myös kaikkea muuta kuin taisteluja)

Linnea / kujerruksia kirjoitti...

Sait vakuutettua, varasin tämän kirjastosta samoin tein.

Nimetön kirjoitti...

Tuo Ateenalaisten laulu toi lapsuuden mieleen:koulun musiikkitunnilla noustiin usein seisomaan ja marssimaan laulun tahdissa. Silloin pidin kovasti tästä laulusta ja kanttorin liikunnallisesta opetuksesta.

hdcanis kirjoitti...

Hienoa että kirjalle löytyy lisää lukijoita :)

Ja musiikillisesti toki monet vanhat marssit ovat mitä hienoimpia kappaleita, jos ei ihan liian tarkkaan kuuntele sanoja...