Sarrautea en ole aiemmin lukenut kuten en muitakaan ranskalaisen 50-luvun "uuden romaanin" huippunimiä (Robbe-Grillet on jossain määrin tuttu elokuvista), mutta kokeiltavaksi päätyi tämä esikoisteoksensa, kokoelma lyhyitä tekstejä ja fragmentteja jotka saattavat kertoa jostain tai ehkä eivät (suomennos Leena Kirstinä).
Tämä olisi varmaan tosi hyvä kirja tekstikauhuiselle kirjaesitelmää tekevälle koululaiselle, ohut kirja ja niistäkin sivuista iso osa oli tyhjiä merkkaamassa lukujen välejä (24 lukua, kullakin pituutta sivu tai kaksi). Toisaalta tekstit piti lukea tarkkaavaisesti, jos keskittyminen oli muualla niin sivut muuttuivat vain musteeksi paperilla, koska suurin osa teksteistä antoi kovin vähän kiintopisteitä, henkilönä oli usein "hän" tai "he" ja pätkät keskittyivät enemmän mielenliikkeisiin kuin tapahtumiin (kirjan esipuheessa mainitaan uuden romaanin keskuudessa myös elokuvan olevan keskeinen taidemuoto, Sarraute ilmeisesti reagoi tähän keskittymällä kirjoittamaan asioista ja tavalla joihin elokuvalla ei ole pääsyä).
Ja en minäkään nyt suuresta osasta teksteistä oikein mitään tolkkua saanut, aika usein oltiin lähellä proosarunoa jonka vain annoin tulla ja mennä ja ehkä jossain alitajunnassa välähti mielleyhtymä tai sitten ei. Myönnän toki kuitenkin huvittuneeni kun luvuista 11 ja 12 tuli kovasti mieleen tämä taas viimeaikoina käyty kirjabloggaajat vs kriitikot -keskustelu, joko se aloitettiin vuonna 1939...
Kaikkein salaisimpiakin soppia, parhaiten kätkettyjä aarteita hän kaiveli ahnailla sormillaan. Kaikkea "intellektuaalisuutta". Se oli hänelle välttämätöntä. Hänelle. Hänelle, sillä hän tiesi nyt asioiden todellisen hinnan. Intellektuaalisuus oli hänelle välttämätöntä.
Heitä oli suuri joukko hänen kaltaisiaan, janoisia ja armottomia loisia, artikkeleihin takertuneita iilimatoja, kaikkialle liimautuneita etanoita, jotka levittivät limaansa Rimbaudin nurkkiin, imivät Mallarméta, lainasivat toisilleen Odysseusta ja Malte Laurids Briggen muistiinpanoja ja tahmasivat ne kurjalla ymmärryksellään.
"Se on niin kaunista", hän sanoi avaten jalon ja innoittuneen näköisen silmänsä, joihin hän sytytti "jumalallisuuden kipinän".
vs.
Häntä miellytti penkoa ammattimiehen elein arvokkaasti leppymättömällä asiantuntijan kädellä Proustin ja Rimbaudin sisuksia, ja levittäen perin tarkkaavaisen yleisön silmien eteen heidän väitetyt ihmeensä, heidän salaisuutensa hän selitti "heidän tapauksensa".
[...]
Rimbaudin tai Proustin oli harhailtava elämästä reväistynä, sen ulkopuolelle heitettynä ja aivan vailla tukea, päämäärättä pitkin katuja tai heidän oli vaellettava unissaan pää rinnalla riipuksissa jollakin pölyisellä aukiolla, kartellen kauppoja jotka olivat täynnä kauniita esineitä, naisia jotka käydä sipsuttivat terhakkaasti, kahviloiden tarjoilijoita, lääketieteen opiskelijoita, poliiseja ja konttoristeja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti