Vive la France! -haastekoonti

Annamin julistama Ranska-haaste alkaa lähestyä loppuaan, aika siis vetää paketti kokoon (haasteen inspiraatioon Turun kirjamessuille en ollut aikeissa lähteä mutta Ranska näkyy näköjään siellä monella tapaa).

Haasteeseen luin seuraavat kirjat:
Georges Bernanos - Maalaispapin päiväkirja
Anonyymi - Lancelot of the Lake 
Christian Bobin - Fransiskuksen unelma
Georges Bernanos - Mouchette
Jean Cocteau - Les enfants terribles: kauhukakarat
Jean de Brunhoff - Histoire de Babar
Alain René le Sage - Ontuva paholainen
Françoise Sagan - Varjoa vajaat
Michel Tournier - Punainen kääpiö
Michel Tournier - Rakastavaisten illallinen
Françoise Sagan - Muuan hymy

ja aiheeseen liittyen vielä postauksen sarjakuvien lukemisesta ranskaksi. En siinä postauksessa lähtenyt erittelemään jokaista lukemaani sarjakuvaa ja Histoire de Babar -postauksessakin mainitsin ohimennen että olen lukenut myös useampia lasten kuvakirjoja, eli todellinen nimikkeiden määrä taitaa liikkua aika korkeissa lukemissa...mutta näinkin tuli jo trikolori täyteen helposti.

Kirjailijavalikoima on ehkä vähän rajallinen, kolmelta kirjoittajalta on luettu kultakin kaksi kirjaa (Bernanos, Sagan, Tournier) eikä tuossa nyt ole mitään nykykirjallisuuden kuuminta hottia, ja wanhojakin löytyy pari kappaletta (anonyymin Lancelot 1200-luvulta, le Sage 1700-luvun alusta). No, Ranskalla on pitkä ja laaja historia myös kirjallisuudessa.
Ja luetut kirjat olivat myös pääsääntöisesti hyviä. Cocteausta en niin innostunut mutta tunnustan sen ongelmat makuasioiksi ja tavallaan kiinnostava sekin oli, ja jos noista nyt pitäisi jotain erityisesti suositella niin poimisin Rakastavaisten illallisen ja Maalaispapin päiväkirjan (Varjoa vajaat ja Ontuva paholainen ovat kyllä myös tutustumisen arvoisia).

Joskus olen syyttänyt ranskalaista kirjallisuutta loputtomasta oman navan kontemploinnista ja "miltä minusta juuri nyt tuntuu"-märehdinnästä ja sanotaanko vaikka että kyllä näistä listatuista kirjoista moista löytyy ja kyllä sitä tehdään myös hyvin, vaikka piinallisempiakin esimerkkejä on tullut vastaan...eivätkä kaikki nuo sellaisia ole, vastaesimerkkejä löytyy myös.
Ja ranskalaista kirjallisuutta tulee kyllä luettua jatkossakin, nyt on kesken yksi ja lainakirjojen joukossa odottaa pari...

Kirjabloggaajien copycat-kilpailu

Copycat-kirjankansien edellisten vuosien satoa on tullut ihasteltua vaikken olekaan osallistunut, tänä vuonna Amma oli valinnut hieman rajaavan teeman joka sai ajatukset liikkeelle...

Aiheena on siis rakas romaanihenkilö. Henkilövalintahan kävi tietysti helposti, jos jostakusta tämän teen niin Leena Krohnin Umbrasta. Joskus olen kuullut sanottavan että Krohnin henkilöt ovat enemmän ideoita ja konsepteja kuin realistisia ihmiskuvia, mutta jostain syystä minulla ei ole ollut ongelmia samaistumisessa (ehkä tämä kertoo jotain minusta), ja Umbra on tietysti täysin ylittämätön hahmo jonka kohtaamisesta tuli suorastaan pelottavia doppelganger-tunnelmia (ja kyllä olen tietoinen että Umbra ei ole erityisen miellyttävä tai positiivinen hahmo). Kirja on toki muutenkin Krohnin tuotannon suosikkini kun se on niin hyvä.

Kirjan kansi ei tosin antanut mitenkään helppoa kohdetta, Marjaana Virran kannessa on minimaalinen määrä tekstiä ja kuvina pelkästään sekalaisia graafisia merkkejä. Mutta jotenkin tuosta tuli mieleen salmiakki...ja ehkäpä oikea Umbra olisi hetkeksi huvittunut salmiakkiaakkosten pussista löytyvästä satunnaisten merkkien vyörystä (imeskellen toki mieluummin eucalytus-pastilleja).

 Siispä kauppaan, hetki väsäystä ja kuva vaatimattomana kunnianosoituksena.

Kari Klemelä & Jouni Inkala (toim.) - Marsipaania: Slovenialaista nykyrunoutta

Kun seuraavat kirjamessut lähestyvät niin luen viimekertaisen ostoksen pois alta, eli Mansardan kustantama antologia slovenialaista nykyrunoutta: 12 runoilijaa joista kustakin lyhyt esittely ja muutamia näyterunoja, valitsijoina ja kääntäjinä Klemelä ja Inkala. Valintaprosessi on painottunut sellaisiin runoilijoihin jotka ovat Suomessa vierailleet mutta joilta ei ole omaa kokoelmaa suomennettu, ja sitten pari sellaista joita ei ole täällä nähty.

Olen aiemmin valitellut sitä hankalaa ennakkoasennetta jolla tulee suhtauduttua ennalta jokseenkin tuntemattomien maiden kulttuuriin, kuten vaikkapa halua tulkita entisten kommunistimaiden kirjallisuutta vain ja ainoastaan suhteessa kommunistiseen historiaan. Tätä lukiessa tämä ei kuitenkaan juurikaan vaivannut, historian painolasti oli kevyt tai sitten meni minulta suurelta osin ohi.

Muuten tämä toimii niin kuin antologiat yleensä, lyhyet kirjailijaesittelyt olivat tervetulleita ja varsinaiset runot sitten menivät tyylistä toiseen, osa jäi täysin hämäriksi ja mielenkiinnottomiksi, osa viehätti kovastikin ja osa oli sitten siltä väliltä.
Svetlana Makarovičia pitäisi varmaan kuulla laulettuna, sen verran balladimaisia ne olivat mutta ihan vaan luettuina tuntui että jotain jäi puuttumaan. Iztok Osojnikin ironiset Herra Tänään -runot huvittivat, Aleš Šteger ja Brane Možetič olivat kiinnostavia mutta taidanpa siteerata tähän Primož Reparia, jonka runot muistuttivat hieman sanasalaattia mutta jotain siellä kuitenkin tuntui olevan...

Tietysti heräsi myös ajatus että millaistakohan slovenialainen klassinen runous sitten mahtoi olla. Moisen kääntäminen taitaa olla vielä enemmän kermaleivos kuin tämän.

Primož Repar: Fundamentum agendi

Surkimukset putosivat läpi sieluni...Missä sinä piileksit?

Pilkan pohjalla, siellä missä minussa kuohuu,

siellä missä muisti on sytytetty tuleen. Olen

kylvökauden savu. Kertokaa minulle, kertokaa

surkimukset, miksi kaipuu on

unohdettu ja miksi kauhun ovet on muurattu umpeen?

Kuka mahtoi levittää pölyä ja

sammutti tuhkan, kuka tunkeutui ikiajoiksi

yön läpi ja kätkeytyi taikajuomaan?

Hän keitti lähteen ja lävisti itsensä

alakuloisuuden varjolla.

Hän verhoutui vilpittömyyteen, joka tekisi

paljastuneen kasvottoman näyn murheelliseksi.

Ja nyt olen siellä, missä jo kerran olin, ja

syyllisyyteni poltinraudalla merkitsemiseen on horjunut.

Silti surkimukset katselevat minua inhoten ja heidän

houreensa häilyvät vastauksessa: jos

kyyneleet voisivat itkeä, obeliski hylättäisiin.

Ja säälittävä on heidän kosketuksensa, joka huutaa

unohduksessa ja inhoaa itseään omassa mielettömyydessään...

Missä sinä piileksit? Mitan häntäpäässä, joka on pelkkä

kipeä kosketus. 

Oletko lukenut? 4

Kirjojen loppumisesta maailmasta ei ole välitöntä pelkoa. Koko sarja täällä.

Pelikasvattajan opas (ja pelaamisesta ylipäänsä)

Nappasin tämän Pelikasvattajan käsikirjan (toim. J. Tuomas Harviainen, Mikko Meriläinen ja Tommi Tossavainen) kirjastosta luettavaksi vähän Suketuksen Pojat, lukemaan! -haasteen myötä ja kun aihetta olen niin omassa päässäni, tämän blogin aiemmissa kirjoituksissa ja tuon haastepostauksen kommenttiosiossa pyöritellyt. Eli peleistä ja pelaamisesta ja niiden kulttuurisesta asemasta ja mahdollisuuksista.

Sinänsä tämä kirja ei suoraan tuohon haasteeseen sovellu kun tämä on tarkoitettu enemmän vanhemmille, opettajille, kirjastonhoitajille, kulttuuritädeille ja -sedille yms, pelikulttuuria olen seurannut ainakin sen verran että perusasiat olivat aika tuttuja ja käytännön sovellukset taas vähän vieraita kun en ole vanhempi, opettaja jne (ja vaikka kirjassa todetaankin peliharrastajien keski-iän olevan reilusti aikuisuuden puolella, kirjassa on aiheena nimenomaan lasten ja nuorten pelaaminen).

Kun lukemista siis pohdittiin huolestunein sävyin, aloin pohdiskella kuinka paljon pojat loppujen lopuksi lukevat tai ovat lukematta, käytetyt tekstit ja narratiivit eivät vain välttämättä ole kulttuurikasvattajan tunnistamassa muodossa (eli paperille painettua kaunoproosaa). Sinänsä keskusteluissa usein muistetaan mainita useat erilaiset tekstityypit mutta samoin usein tuo ajatus sivuutetaan heti kun se on mainittu ja korkeintaan sille annetaan porttiteorian arvo, ikään kuin kaikki sellainen toiminta, joka ei suoraan johda Dostojevskin koottujen lukemiseen, on itsessään arvotonta.

Vaikka laadukkaan kaunokirjallisuuden tyrkyttäminen hieno juttu onkin, niin kannattaa myös kiinnittää huomiota siihen millaista kulttuuria on jo olemassa ja ties vaikka kehittää sitä laadukkaammaksi. Muuten voidaan helposti päätyä tilanteeseen jossa pyöreää palikkaa sullotaan nelikulmaiseen reikään ja ihmetellään kun ei sovi; onko se palikan vai sullojan vika?
(ja vaikka olenkin nyt puhunut pojista, tarkoitan myös tyttöjä jotka "eivät lue")

----------------------------------------------
Siirrymme anekdotaaliseen osioon eli puhun itsestäni, olenhan itsekin joskus ollut poika. Tosin luin ihan merkittäviä määriä kaunokirjallisuutta, sekä ikään sopivaa että myös vähän kaikenlaista muuta: vanhempani eivät olleet mitenkään kontrolloivia lukemisen kohteiden suhteen (määristä esittivät toki ajoittain huolestumisia) ja vaikkeivät himolukijoita olleetkaan niin kotona oli silti laaja kirjahylly.

Mutta luin myös runsaasti tietokirjallisuutta, ja jos lanu-fiktion kirjoittajat esittävät ajoittain kritiikkiä että ovat kirjallisuudessa paitsiossa niin lanu-faktan kirjoittajat ovat niin olemattomia ettei heidän kritiikkiään edes kuule. Näistä huomattava osa taitaakin olla käännöskirjallisuutta, usein amerikkalaisia. No, onneksi aikuisten puoleltakin löytyi kaikenlaista kiinnostavaa mutta toki myös runsaasti sellaisia kirjoja joista ei silloinen lukija oikein saanut mitään tolkkua. Ehkä näissäkin hiven lisää ohjausta olisi ollut hyväksi...
Älkäämme unohtako myöskään aikakauslehtiä, sekä uusia että ullakolta löytyviä vanhoja...

Sarjakuvia toki luin myös paljon: ensimmäiset muistikuvat Aku Ankasta on ajalta ennen kuin opin lukemaan ja muutkin tarjolla olevat nimikkeet tulivat nopeasti tutuksi ja harrastus laajaksi. Opettajani suhtautuivat pääsääntöisesti positiivisesti sarjakuviin (siinä määrin että kuittasin pari kirjaesitelmääkin niistä hyvillä arvosanoilla) mutta olihan tosiasia että minä tunsin alan paremmin kuin opettajani, ja tuo ei ollut vain teini-ikäisen kaikentietävyyttä.

Siinä 11-12 ikävuoden kohdalla kuvioon astuivat myös pöytäroolipelit. Harrastuksena sellainen joka varmastikin houkuttaa enemmän ihmisiä jotka lukevat muutenkin, koska harrastuksen myötä ainakin tulee luettua ja paljon. Harrastus sai aikanaan myös siirtymään lukemaan niin pelioppaita kuin kaunokirjallisuuttakin englanniksi mikä luonnollisesti näkyi koulussa, englanninnumero nousi kasista kymppiin, ja pelifoorumeilla natiivi-englanninpuhujatkin ovat naureskelleet roolipelaajilla yleistä poikkeuksellisen laajaa sanavarastoa (no kun portcullis, tureen ja unguent ovat ihan arkisanastoa).

Tietokonepelejä en juuri pelannut kun ei ollut tietokonetta (jostain konsoleista puhumattakaan), myöhemmällä iällä sitten jonkin verran. Näissä toki mahdollisia narratiivisia ratkaisuja on hyvin monenlaisia, osa selviää hyvinkin kuvallisesti mutta kyllähän esim. Elder Scrolls -sarjassa ihan puhtaan tekstin määrä on huomattava. Sama koskee joitan lauta- ja korttipelejä, ohjeita pitää ainakin lukea ja usein myös pelimateriaalia (ketään Magic the Gathering -pelaajaa voi tuskin syyttää siitä että eivät lue).
Minun nuoruudessani nettikin oli vasta tuloillaan, tosin jos olisin moisia voinut seurata niin pelaajayhteisöt olivat netin alkuaikoina ahkeria keskustelijoita ja ovat sitä nykyäänkin. 

Ja luettua tuli tietysti myös kaikenlaista muutakin ephemeraa ja "ei oikeaa kirjallisuutta". Kiinnostavia olivat esim. pari vihkoa joihin äitini oli koonnut oman nuoruutensa suosikki-iskelmien sanoituksia...

Tavallaan on hienoa että olen lukenut aika kontrolloimattomasti vähän kaikenlaista mitä vastaan on tullut (ja minusta on ihan tervettäkin aika ajoin tutustua sellaisiin kulttuurituotteisiin joihin oikeasti ei pitäisi, iän puolesta tai muuten). Mutta samoin on myönnettävä että ajoittainen kulttuuriohjaus olisi ehkä ollut myös ihan hyvä juttu, ja enemmän tukea koulun ja muun kulttuurikasvatuksen puolella olisi varmaan kaivannut juuri muilla osioilla kuin perinteisessä kaunokirjallisuudessa, esim. tietokirjallisuudessa (ja nykyisellä tarjonnalla varmaan myös sarjakuvissa ja peleissä, näiden valikoima oli minun nuoruudessani vaatimattomampi). 

-------------------------------------------
Olen tänne blogiin kirjoittanut myös pari juttua tietokonepeleistä (pelaan siis nimenomaan tietokoneella, konsolit, tabletit ja muut eivät ole käyttöön päätyneet), sellaisista joissa on ollut kiinnostavia narratiivisia toteutuksia. Samalla on tullut satunnaisen pintapuolisesti vilkaistua hieman mitä siellä peliharrastajien foorumeilla oikein puhutaan ja mietitään...

Näin kirjallisuuden harrastajan kirjablogissa toki kiinnostaa eniten narratiivisuus ja sen toteutus. Toki on lukuisia pelejä jotka toimivat ihan muilla arvoilla ja ovat omalla tavallaan ansiokkaita: erityisesti suositut kasuaalipelit joissa koukuttavasti toistetaan tiettyjä perustoimintoja loputtomiin eivät ole mitään narrratiivisuuden riemuvoittoja (Tetris, Miinaharava, Angry Birds...), eli ei-harrastajat eivät välttämättä kovin helposti törmää tarinallisesti kunnianhimoisempiin peleihin, ne kun ovat enemmän hevijuuserien heiniä.

Toisaalta peliharrastajilla on myös joskus taipumusta ajatella että kun esine X viedään paikasta A paikkaan B mutta se on toteutettu visuaalisesti näyttävällä 3D-grafiikalla niin tämä on kerronnallisesti jotain valtavan nerokasta. Tai jos suoraviivaisen putkiräiskinnän alussa on cutscene jossa päähenkilön perhe tapetaan ja putkiräiskintä tapahtuu tästä motivoituna kostona, niin tämä on psykologisesti tosi syvällistä.

Mutta paljon on myös jo olemassaolevaa kiinnostavaa, ja potentiaalia tehdä kiinnostavia asioita koska pelien taidefilosofinen pohdinta on vielä kovin nuorta ja vähäistä (jos siis katsomme että pelit ovat taidetta, kysymys jota voi pyöritellä suuntaan jos toiseenkin). Erityisen kiinnostavaa koska monessa taidemuodossa sellaiset piirteet kuin epälineaarisuus, fragmenttisuus ja aleatorisuus ovat tiukkaa avantgardea, peleissä taas perusominaisuuksia jotka lapsikin tajuaa (ovatko ne Valitse oma seikkailusi -kirjaset kokeellisen romaanin merkkipaaluja, ja miksi eivät?)

Toki narratiivisuutta rasittaa peleissä joskus ihan pelillisetkin ominaisuudet. Kun on ollut keskusteluja kirjojen jättämisestä kesken, olen maininnut että en muista ikinä nähneeni tapausta jossa ihan kauhean huono kirja olisi jotenkin onnistunut kääntymään loppua kohti hyväksi (sellaisia toki jossa aika keskinkertainen "lukeehan tätä"-kirja on vääntynytkin lopussa nerokkaaksi), monissa peleissä tämä tasapaino tuntuu sen sijaan olevan hakusessa eli erinomaisten ratkaisujen seurana on sielujasyövän sietämättömiä osuuksia, ja moni peliharrastaja onkin tottunut järjettömään grindaukseen.
Samoin toiminta voi katketa epämääräiseen harhailuun jossa ei oikein ole mitään selvyyttä että mitäköhän ihmettä tässä nyt pitäisi tapahtua, tai etenemisen torppaavaan (pelillisesti) ylivaikeaan kohtaan: henkilökohtaisesti inhoan niitä "toteuta monimutkainen liikesarja millisekunnin tarkkuudella"-kohtia joita löytyy monista arvostetuista ja kiinnostavistakin tietokonepeleistä joista olin pitänyt ennen kyseistä kohtaa...Portal, Braid, Legend of Grimrock, puhun nyt teistä (VVVVV sen sijaan hoiti tämän hyvin, siinä oli mahdollista kesken pelin käydä säätämässä vaikeusasetukset sille tasolle jolla koko peli olisi ollut mielenkiinnoton mutta joka mahdollisti parin kinkkisimmän kohdan selvityksen).
Eli vaikka suhtautuisikin peleihin taiteena, on varsin epävarmaa että kuinka moni peli toteuttaa kokonaisvaltaisesti onnistuneen ja tasapainoisen taideteoksen määreet. Mutta potentiaalia on ja horjuvamminkin onnistuneista teoksista löytyy paljon tutustumisen arvoista ihan näin kirjaharrastajanakin...

Toki oma ongelmansa on löytää ne kiinnostava tapaukset. Pelimedioihin pitää suhtautua aikamoisella varauksella koska niissä ollaan tosiaan usein merkillisen sallivia köpelöitä ja löyhiä toteutuksia kohtaan (ja samalla hehkutetaan ominaisuuksia jotka eivät vaikkapa narratiivisuudesta kiinnostunutta harrastajaa juurikaan nappaa), ja kirjallisuuskiinnostuskin tuntuu painottuvan kovasti spefi-genrekirjallisuuden genreominaisuuksiin (ja kun itse en niin spefiä harrasta niin eipä tuo useinkaan kiinnosta).
Toisaalta perinteisiltä taidealoilta ei juuri myöskään pelien suuntaan eksytä, monille kun tuttuja ovat vain ne vähemmän antoisat Tetrikset ja Angry Birdsit. Kukakohan hoitaisi tuo rajapinnan ettei minun tarvitsisi siellä sokkona haahuilla?


Tulipas pitkä teksti, olisi ehkä kannattanut jakaa pariin postaukseen...no, menköön tälleen.

Boris Akunin - Leviatanin purjehdus

Tämä on kolmas Akuninin historiallisista Erast Fandorin -dekkareista, olen aikaisemmat Asaselin salaliiton ja Turkkilaisen gambiitin lukenut joku vuosi sitten.
Vaikka nämä ovatkin periaatteessa jatkoa toisilleen ja tässäkin mainitaan ohimennen noiden edellisten kirjojen tapahtumia niin jatkumo on hyvin väljä, ja Akunin vaihtaa tyylilajia kirjasta toiseen: Asaselin salaliitto oli poliittinen trilleri, Turkkilainen gambiitti vakoojatarina ja tämä sitten perinteinen whodunnit-murhamysteeri (kirjailijan mukaan dekkarin tyylilajeja on 16, seuraavissa kirjoissa sitten lisää).

Pariisissa kuohuttaa epätavallisen julma murha, lordi Littlebyn talon kaikki asukkaat, kymmenen henkeä on kaikki surmattu ja Littlebyn kokoelmista löytyvä kultainen Shiva-patsas varastettu. Tuota pikaa patsas kuitenkin löytyy talon läheltä Seinen pohjasta. Tapausta valaisee vain johtolanka joka viittaa murhaajan lähtevän pian höyrylaiva Leviatanin neitsytmatkalle...

Ja tietysti matkalle osallistuu myös sankarimme Erast Fandorin. Kertojina toimii joukko matkustajia joista monilla toki on perinteen mukaisesti jotain salattavaa, ja joista joku saattaa olla murhaaja...Fandorin itse ei kertojana toimi, joten häntä seurataan vain muiden silmin ja ison osan kirjasta hän toimiikin lähinnä kulisseissa. Kertojilla on kaikilla varsin omanlaisensa ääni (ja Anton Nikkilän suomennos vetää hyvin) eli kirja oli viihdyttävä, toisaalta Fandorin jäi varsin etäiseksi hahmoksi ja varsinaisena arvoitusdekkarina tämä ei ehkä ole aivan "reilu".

Mutta 20-30-luvun brittidekkarien henkeä tässä kyllä löytyy, murha-arvoitusta ja seikkailua eksoottisissa ympäristöissä. Kyseisten kirjojen hieman epäilyttävää sivuvirettä on myös nostettu melkein parodian asteelle, eli rasismi ja jingoismi on hyvin keskeisessä asemassa kirjassa...ja kun kirjassa ei myöskään kannata ihan kauheasti miettiä kuinka realistista tai todennäköistä tällainen tapahtumasarja mahtaakaan olla niin näyttää siltä että Akunin ei ole kirjoittanut vain pastissia vaan myös kommentoi lajityyppiä. Jos noista sotienvälisistä brittidekkareista pitää, kannattaa tähänkin tutustua (ja jos ei pidä, saanee tästä vahvistusta pitämättömyydelleen).

Oletko lukenut? 3

Ja lisää. Edelliset löytyvät täältä.

Françoise Sagan - Muuan hymy

"Näille kahdelle asialle, yksinäisyydelle ja ikävystymiselle voi rakentaa kauniita ja kestäviä suhteita. Ne kaksi ovat ainakin järkkymättömiä."

Françoise Sagania lisää, ja taas ollaan varsin tutuissa kuvioissa, elegantti pienoisromaani sotkuisista ihmissuhteista joissa tasan eivät käy tunteiden intensiteetit. Kertojamme Dominique seurustelee Bertrandin kanssa mutta ajautuukin suhteeseen tämän naimisissa olevan enon Lucin kanssa. Luc suhtautuu tähän lähinnä pienenä seikkailuna ja Dominique ehkä toivoisi voivansa toimia samoin muttei voi intohimon vaivoille mitään...

Tällaiset pienet ja elegantit ihmissuhdesotkuthan Sagan osaa, ja tässä taas väläytellään kirjailijan mainion viileää tyyliä (Satu Waltarin käännöksellä), useammankin lainauksen olisi tuohon voinut nostaa. En minä tätäkään miksikään mestariteokseksi nosta mutta hyvän très ranskalaisen välipalan nauttii ilokseen.

William Shakespeare - Titus Andronicus

Titus: "Ha, ha, ha!"
Marcus: "Miksi naurat? Nyt ei ole naurun aika."
Titus: "Kun minulla ei ole kyyneleitä enää;
sitä paitsi suruhan on vihollinen,
vetiset silmäni se ottaa vangikseen
ja sokaisee ne liiallisin kyynelin.
Miten sitten löydän tieni Koston luolaan?"


Olen lukenut tämän Titus Andronicuksen jo kerran Cajanderin suomennoksena ja pariin kertaan englanniksi, ja pitihän nyt kokeilla miten tämä Pentti Saaritsan uusi suomennos selviää.

Titus on varmaankin yksi ongelmallisimmista Shakespearen näytelmistä, varhainen tragedia joka aikalaisten keskuudessa oli ilmeisesti tekijänsä suosituimpia näytelmiä. Ongelma on vain että emme oikein tiedä miksi, miten yleisö tähän oikein suhtautui ja miten sitä esitettiin: oliko tämä vakava tragedia, katharttinen kostonäytelmä vai splatterfarssi? Teksti tukee vähän näitä kaikkia tulkintoja muttei oikein mitään selvästi.
Seuraavina vuosisatoina Titus joutuikin hieman huonoon huutoon, valistusaika tai viktoriaanit eivät sille juuri ymmärrystä suoneet, yleisesti arveltiin että ei se oikeasti ole edes Shakespearea koska eihän Bardi olisi kirjoittanut mitään näin...kummallista. Silloin harvoin kun Titusta esitettiin, se oli yleensä muokattu lähes tunnistamattomaksi versioksi. Alkuperäinen näytelmä palautettiin takaisin kunniaan vasta maailmansotien jälkeen vaikkei se vieläkään ole varsinaisesti yleisön tai kriitikoiden suosikki, ennemminkin kulttisuosiossa omalaatuisuutensa vuoksi (yhtenä kultistina allekirjoittanut).

Viitteitä sekalaisiin myöhempiin näytelmiin on havaittavissa, tässä näytelmässä nähtäviä ideoita nähtiin myöhemmin mm. Coriolanuksessa, Kuningas Learissa ja Hamletissa, ehkä dramaattisesti hieman siloitellummin esitettynä mutta tässä on sitä jotain, ääntä ja vimmaa ja äkkiväärää "mitä ihmettä juuri tapahtui"-menoa. Kuisma Korhosen esipuheessa mainitaan Quentin Tarantino, ja hän onkin ihan mainio verrokki.

Lyhyt juoniselostus sitä kaipaaville: sotasankari Titus Andronicus palaa vuosien sotimisen jälkeen voittoisana Roomaan vankeinaan mm. goottien kuningatar Tamora. Tämän jälkeen kaikki alkavat tappaa tai mutiloida toisiaan ankarassa koston kierteessä, mielellään viljellen groteskeja sanaleikkejä ja populaarikulttuuriviittauksia (tässä tapauksessa populaarikulttuuri tarkoittaa mm. Ovidiuksen Metamorfooseja).

SPOILEREITA, JATKOSSA KOMMENTOIDAAN JUONENKÄÄNTEITÄ


Laajemman juoniselostuksen ei-spoileriherkille jotka eivät kuitenkaan vielä tarinaa tunne voi lukea vaikka wikipediasta.

Tituksen tytär Lavinia on varmaan Shakespearen kärsivimpiä sankarittaria ja luultavasti varsin epäkiitollinen rooli: ei kovinkaan paljon mahdollisuuksia loistaa, ja suuren osan näytelmästä suurin haaste on olla näyttämältä naurettavalta tai purskahtamatta itse nauruun. Näytelmän alkupuolella Lavinialta leikataan kieli ja kädet ja tämän jälkeen osaksi jää lähinnä vaan olla siellä ja näyttää kärsivältä, kunnes tulee melkein ohimennen puukotetuksi lopun "kaikki tappaa kaikki"-kohtauksessa.
Inspiroi kuitenkin setänsä Marcuksen pitkään monologiin (haavojen hoitamisen, ensiavun tai minkään vastaavan sijasta, hyvä Marcus).

Ajallinen ulottuvuus tuntuu muutenkin menevän vähän hassusti tässä, venyvän ja tiivistyvän miten sattuu. Edellämainitun Marcuksen hämmentävän monologin tilanteen huomioonottaen rinnalla on ensimmäinen näytös jossa tilanteet kääntyvät hyvinkin äkillisesti päälaelleen, nyt Titus on juhlittu sotasankari, nyt Titus on keisarin vihamies, tai loppu jossa kolme keskeistä henkilöä tappavat toisensa viiden säkeen sisällä (ja Lavinia kuoli aiemmin samalla sivulla).
Näytelmän historiallinen sijoittuminenkin on hivenen hankalaa, kun alussa tunnutaan olevan tasavalta-ajan Roomassa, sitten keisarivallassa ja lopulta goottien vyörytyksessä.

Tämä tietysti lisää näytelmän epätodellisuuden tuntua, toisaalta ruokkien joissain esityksissä korostettua rituaalinomaisuutta: tapahtumat ovat enemmän symbolisia kuin naturalistisia. Oikeat riitit, laillisuus ja oikeutus näyttelevät muutenkin tärkeää osaa näytelmässä ja niiden ristiriita maailman todellisuuden kanssa on tärkeässä roolissa väkivallan koneistossa: kaikki osapuolet katsoivat olevansa oikeutettuja tekemään juuri niin kuin tekivät ja tuhoamaan sen mikä oli oikeutuksensa tiellä.

Saaritsan käännös on sujuvaa (vaikkei alkukieliselle tietenkään pärjääkään) ja hyvä että lukuisat kirjallisuusviittaukset oli varustettu alaviittein (olettaen siis että ei tunne Ovidiusta perinpohjaisesti). Vähän pettynyt olin että "parhaat Shakespeare-sitaatit"-kyselyissä hyvin pärjäävä
Chiron: "Thou hast undone our mother."
Aaron: "Villain, I have done thy mother."
oli käännetty vähän pliisusti
Chiron: "Saattanut tuhoon meidän äitimme."
Aaron: "En, vaan tehnyt äidiksi."
(mutta ehkä se on vaan aika vaikea kääntää, ja "oon duunannu mutsias" olisi ehkä tyylirikko).

Tätä kirjaa ei tietenkään voi suositella blogeissa kiertäneeseen "lue kirja, tee ruoka"-haasteeseen: revenge is a dish best served baked. Ruoanlaittokohtaus on kuitenkin mieleenpainuva (ja jos tätä näytelmää jollain tavalla parodioidaan niin yleensä tuolla kohtauksella) mutta muitakin vaikuttavia tapahtumia kyllä riittää.
Ehkä se onkin vähän tämän ongelma myöhempiin kypsempiin tragedioihin verrattuna, tässä on mielikuvituksellisen värikkäitä kohtauksia mutta niiden yhteensaattaminen on välillä vähän niin ja näin. Objektiivisesti katsottuna pitäisi ehkä tunnustaa ettei tämän ehkä ihan kirjoittajan terävintä kärkeä pitäisi olla mutta jotenkin tämän groteski ja rosoinen ääni ja vimma minua viehättää.

Oletko lukenut? 2

Näitähän riittää.

Oletko lukenut? 1

Oletko lukenut?

Edellinen postaus inspiroi sitten tähän, valokuvaamaan sellaisia kirjoja jotka eivät ehkä ihan ensimmäisenä tule mieleen kun puhutaan "kirjallisuudesta" mutta jotka kuitenkin ovat mitä suurimmassa määrin kirjoja. En pyrkinyt mihinkään "hassuimmat kirjankannet"-kavalkadiin, ennemminkin päinvastoin, katsotaan sitten mitä ilmestyy mahdollisissa seuraavissa postauksissa.
Kuvausmateriaali on löytynyt Emmauksen Vallilan kirpputorilta, jonka kirjavarastossa on saanut pohtia yllin kyllin mitä kirjallisuus ja kirja loppujen lopuksi oikein ovatkaan.

Winston Churchill - Quotations #lukuhaaste

Osallistun tällä kirjoituksella Suomen Pakolaisavun Lukutaitokampanjaan. Luen ja tuen lukutaitotyötä että muutkin voivat.

Osallistumisohjeet:
1. Lue kirja, lehti, artikkeli tai muu teksti.
2. Lahjoita euro jokaista lukemaasi tekstiä kohden lähettämällä tekstiviesti 1E LUKUHAASTE numeroon 16588 (lahjoittaa voi myös suoraan tilille FI71 8000 1300 2236 67. Maksuun viite 62405 08625). 
3. Ota kuva lukemastasi ja anna kasvot lukutaidolle julkaisemalla kuva Instagramissa, Twitterissä tai Facebookissa #Lukuhaaste, ja haasta ystäväsi mukaan.

Tämänkertaisen kirjan bongasin kirpputorilta ja luettavaksi se päätyi ihan vaan blogaustarkoituksissa: sopivan pienikokoinen kirja jonka joku on ostanut ilmeisesti matkamuistona, yhdeltä hankalammista kirjallisuusnobelisteista, eli mitä sopivin teos nobelistihaasteeseen. Sir Winstonin palkitsemisperustekin oli vielä "for brilliant oratory in defending exalted human values" eli tämähän sopii hyvin, ja monelle nykyihmiselle taitaa olla sotahistorian ohella tutumpi sattuvista sanonnoista kuin varsinaisista kirjoistaan, vaikka nekin varmasti ansiokkaita ovat...

"It is a good thing for an uneducated man to read books of quotations...The quotations when engraved upon the memory give you good thoughts. They also make you anxious to read the authors and look for more."

Eli kirjaan on koottu valikoima Sir Winstonin mietteitä asioista ja asioiden vieristä (toim. David Notley) ja valokuvia ja piirroksia vuosien varrelta. Churchill aloitti uransa sotakirjeenvaihtajana vuosisadan vaiheessa ja sieltä siirtyi politiikkaan jossa nokkelasanaisuudesta ja hyvistä soundbiteista on myös paljon hyötyä, joten kyllähän tässä oli yllin kyllin hyviä heittoja napakassa paketissa.

Tämän lukemisen yhteydessä ajatukset lähtivät kuitenkin kulkemaan vähän laajemmallekin, pohtimaan kirjallisuuden rajoja. Olen joskus maininnut harrastavani myös muita taidemuotoja, ja esim. elokuvissa "ephemeral film" on ihan käsite: olen eräällä elokuvasivustolla harjoittanut taidearvostelua mm. Dewar's viskimainoksesta, julkista terveydenhuoltoa käsittelevästä opetusfilmistä So Much for So Little ja psykologisen kauhun klassikosta Varokaa heikkoa jäätä, ja aiemmin blogannut täälläkin lepradokumentista The House Is Black. Kaikki nuo mielletään osaksi elokuvaa taidemuotona.

Maailmassa julkaistaan myös paljon sisällöltään, tyyliltään ja rakenteeltaan mitä vaihtelevimpia teoksia, joista suurin osa jää kirjallisuudessa tyystin huomiotta. En usko että yksikään kriitikko kiinnittää mitään huomiota tällaisiin Winston Churchill: Quotations -matkamuistoniteisiin tai näteillä ruusukuvilla koristeltuihin "sata kauneinta runoa"-lahjakirjoihin, saati sitten vaikka "kiinteät pakarat viidessä viikossa"-opaskirjoihin, koulujen oppikirjoihin tai vaikka mikroaaltouunin käyttöohjeeseen, ja kirjallisuuden harrastajissakin moinen on harvinaista, vaikka me näemme ja luemme tällaisia jatkuvasti. (Ja kirppiksellä työskentelevänä näkee paljon perinteisen kirjallisuuskäsityksen ulkopuolelle sijoittuvia kirjoja...)

Onko mielekästä rajoittaa kirjallisuuden käsitettä kattamaan vain hyvin pieni osa kaikesta luetusta tekstistä? Joskus tuntuu että erityisesti Suomessa ollaan jotenkin obsessoituneita että kirjallisuus tarkoittaa yksinomaan kirjana painettua aikuisten kaunokirjallisuutta, huomaahan sen vaikkapa Hesarin listaa tämän syksen esikoiskirjailijoista, mukana kun on lanukirjailijat Ansu Kivekäs, Veera Salmi ja Mila Teräs, ja Pekka Sauriltakin olen kyllä aiemmin lukenut ainakin yhden kirjan ja on näköjään useammankin kirjoittanut. Syyllistyykö Hesarin kulttuuritoimitus sokeuteen tai lukutaidottomuuteen? Tuskinpa syyllistyy yksin, ongelma taitaa olla koko kirjallisuuden kulttuurissa.
Elokuvilla on toki se historiallinen etu mukanaan, että dokumentit ovat olleet keskeinen osa taidemuotoa alusta alkaen, joten koko elokuvataiteen käsite on aina ollut laajempi.

Jos on tänne asti jaksanut lukea, niin haastan pieneen leikkiin. Sulje silmäsi ja ajattele määritelmää millainen kirja on esineenä, välittämättä sisällöstä. Tämän jälkeen avaa silmät ja katsele kotonasi mitä kirjan määritelmän täyttäviä niteitä löydät. Mikä on niiden asema kirjallisuudessa/maailmassa/elämässä?
Ennakkoluulot tekevät maailmasta rajoittuneemman.

Aldous Huxley - Uljas uusi maailma

Huxleyn kirja on ollut aika pitkään korkealla päässä olevalla "pitäisi lukea"-listalla, mutta jotenkin tiemme eivät olleet sopivasti kohdanneet aiemmin...

Kyseessähän on siis utopiakirjallisuuden ja spefin klassikko, jonka maailmaan oli toki tullut tutustuttua lukuisina viitteinä myöhemmässä kirjallisuudessa, mutta jos nyt joku ei satu tuntemaan niin kerrataan mistä on kyse: noin 600 vuotta jälkeen herramme Fordin, maailmanvaltiossa vallitsee tasapaino, rauha ja onnellisuus: jo alkiovaiheessa kukin yksilö sijoitetaan paikalleen yhteiskunnassa ja tämän tarkoitukseen sopivia ominaisuuksia kehitetään ja läpi elämän oloutetaan sopimaan omaan rooliinsa: epsilonit ovat onnellisia epsiloneina ja alfat alfoina. Kaikki kuuluvat kaikille, yksinäisyys on outoa samoin kuin mustasukkainen takertuminen johonkin yksittäiseen henkilöön tai asiaan, kulutus on kaikki kaikessa.
Ja jos joskus vähän ahdistaa niin voi ottaa pari tablettia somaa ja kaikki on taas hyvin.

Maailmaa tarkastellaan usean henkilön silmin, yksittäistä päähenkilöä ei ole tai se vaihtuu kesken kirjan, alkupuolella keskeisin henkilö on hivenen omalaatuinen alfa Bernard Marx, jolla on vaikeuksia sopeutua maailmaan, mutta mielenkiintoinen ratkaisu oli olla tekemättä tästä mitään yksin-kaikkia-vastaan -sankaria, aika pian käy ilmi että Bernard on aikamoinen ernu. Jälkipuoliskolla keskeinen henkilö on John Villi, joka tulee maailmanvaltion ulkopuolisesta yhteisöstä ja on näin tutustunut sivilisaation iloihin vain kuulopuheina.

Aika usein tämän yhteydessä mainitaan Orwellin 1984 ja Bradburyn Fahrenheit 451. Näin modernista länsimaisesta perspektiivistä katsottuna Huxleyn visio tuntuu kuitenkin kaikkein uskottavimmalta (jossain muualla saattaa toki olla orwellmaisemmat tunnelmat). Tästä syystä en ole edes halukas nimittämään tätä kirjaa dystopiaksi vaan utopiaksi, koska tuntuu että tätä kohtihan yhteiskuntamme tuntuu aktiivisesti pyrkivän, ja miksi kukaan pyrkisi tietoisesti kohti dystopiaa, eihän siinä olisi mitään järkeä.